Tässä kuussa puhumme siitä, mistä kaikki on lähtöisin: menneisyydestä.
Löytyyks kolikkoo?
Hardcore Gaming 101 Presents: Sega Arcade Classics Vol. 1
Kurt Kalata ym.
CreateSpace 2012
168 s.
Sega... Kuinka paljon historiaa voi kätkeytyä yhteen nimeen? Ennen Sonicia, ennen epäonnisia konsolihankkeita ja ennen Aliens: Colonial Marinesia, Sega tunnettiin yhdestä asiasta: mahtavista kolikkopeleistä. Sega Arcade Classics Vol. 1 esittelee niistä parikymmentä.
Sega-historiikki on peräisin samoilta tekijöiltä kuin maanmainio seikkailupelien ensyklopedia The Guide to Classic Graphic Adventures (Pelit 6-7/2012). Mittakaava on reilusti pienempi, mutta asiantuntevuudesta ei tingitä vieläkään. Pelit tunnetaan selvästi läpikotaisin, eikä sarjojen käsittelyssä unohdeta edes hämäriä ZX Spectrum -käännöksiä. Sega Arcade Classics Vol. 1 on kirja peliharrastajilta peliharrastajille.
Tietyn ikäpolven nörttimittarin pitäisi kilistä, kun käsittelyyn otetaan sellaisia kolikkoklassikoita kuin After Burner, Golden Axe, Altered Beast, Shinobi... Apua, näitähän on liikaa lueteltavaksi. Segan pelit eivät juhlineet syvällisellä pelattavuudella, vaan nojasivat ennen kaikkea nopeaan toimintaan ja näyttävään ulkoasuun.
Tällaisten pintaliitäjien viehätyksen luulisi ajan saatossa rapistuneen. Niiden vetovoima on kuitenkin juuri siinä, että ne ovat aikansa tuotteita. 80-luvulla tukkalaitteet olivat komeita ja kolikkopelit vastustamattoman pöhköjä. Ajatellaan vaikka OutRunia: Ferraria matkiva avoauto, kyydissä blondi pimu ja tavoitteena kruisailla pitkin aurinkoista rannikkokaupunkia. Voihan Copacabana sentään! Eikä hyvä pikselitaide kuole koskaan.
Sega-kirja käy pelit yksityiskohtaisesti, melkein liiankin. Olisin voinut jättää väliin parit semiturhat spin-offit, jos se olisi avannut enemmän tilaa fiilistelylle. Joo, siinä on niin ja niin monta kenttää ja siitä tuli versio tälle ja tälle koneelle, mutta miltä sitä tuntuu oikeasti pelata? Maalailevampi ote olisi tehnyt opuksesta vähemmän hakuteosmaisen.
Paras osa kirjaa on sen vanhoja pelilehtiä muistuttava taitto. Kuvia (vaikkakin pieniä) on valtavasti, eikä kirkkaita värejä arkailla käyttää. Iloinen visuaalinen ilme pitää Sega Arcade Classics Vol. 1:n pinnalla, vaikka teksti vähän hapuileekin. Ei muuta kuin kakkosvolyymi kasaan ja painoon.
Päättymätön tarina
A Mind Forever Voyaging: A History of Storytelling in Video Games
Dylan Holmes
CreateSpace 2012
248 s.
Olen nähnyt pelihistoriankirjoja ja pelitarinakirjoja, mutta harvemmin pelitarinahistoriankirjoja. Dylan Holmesin juhlavasti nimetty A Mind Forever Voyaging: A History of Storytelling in Video Games täyttämään senkin tyhjiön. Kuin kaupan päälle se on erinomaisen valaisevaa luettavaa.
Holmes ei lähde yrittämään mahdotonta, eli käsittelemään tarinankerrontaa peleissä koko laajuudeltaan. Sen sijaan hän tekee kolmelletoista merkittävälle pelille tarinallisen ruumiinavauksen. Matkalla vuoden 1983 tekstiseikkailu Planetfallista (”ensimmäinen peli, joka sai pelaajansa itkemään”) interaktiivisen elokuvan messias Heavy Rainiin tulee hyvin selväksi, millä eri tavoilla pelit kertovat tarinoita ja millaista kehitystä vuosien varrella on tapahtunut.
Opus herätti palon tutustua muutamaan missaamaani peliin, mutta syvensi suhdetta myös vanhoihin tuttuihin. Osaan The Secret of Monkey Islandin suurin piirtein ulkoa, mutta en ole koskaan hoksannut, kuinka elokuvallista sen esillepano on suhteessa aikalaisiinsa. Aluksi ihmettelin, miksi kirjaan oli valittu kaksi Metal Gear Solidia, eikö yksi olisi riittänyt? MGS2-kappaletta lukiessa purkka putosi. Miten ihmeessä olin voinut luulla näin hurjasti pelaajien odotuksilla leikkivää teosta ”pelkäksi” jatko-osaksi? Sen sentään tiesin, että System Shockissa kaikki hahmot tapettiin, koska Spector ja kumppanit eivät osanneet kehittää tarpeeksi uskottavia NPC:itä.
Holmes yhdistää yksittäisten pelien syväanalyysin hienosti pelitarinoiden laajempaan kehityskaareen. Mukana on sopivasti triviatietoa, pohdiskelua, jopa akateemista pelitutkimusta. Mikä parasta, A Mind Forever Voyaging on myös henkilökohtainen historiikki. Kertomukset Holmesin omista kokemuksista käsiteltävien perien parissa muistuttavat hyvin tunteiden roolista tarinankerronnan onnistumisessa.
A Mind Forever Voyaging on sanalla sanoen innostavimpia peliaiheisia kirjoja, joita minulla on ollut ilo lukea. Sen ainoa heikkous on suppeus. Pariinsataan sivuun mahtuu pakostakin rajallinen määrä asiaa, mikä näkyy esimerkiksi moninpelien puuttumisessa (Holmes tosin perustelee hyvin, että se olisi vaatinut erillisen kirjansa). Mutta mieluummin vähän hyvää kuin paljon keskinkertaista, eikös juu?
