La Mulana on söpö peli, jolla on pimeä sielu.
Joitain vuosia sitten internetin ihmeaalloille ilmestyi rakkaudella ja pieteetillä tehty japanilainen 2D-tasohyppely. Peli oli ilmaisuudestaan huolimatta niin laadukas, että innokkaat fanit käänsivät sen englanniksi ja ostivat mainosaikaa puskaradiosta. Aikaa kului, sana levisi ja lopulta virallinen, maailmanlaajuisesti julkaistu uusioversio näki valon.
Peli oli tietysti Cave Story (Pelit 2/2011, 92 p), mutta hei, sama tarina sopii La Mulanaan. Freewaresta kulttiklassikoksi -taustan lisäksi molempia yhdistää retroon kallistuva toteutus ja haaste. Mutta siinä missä Cave Story on oikeastaan suht suoraviivainen präiskyttely, La Mulana on täysiverinen metroidvania. Ja millainen!
Kun eräs fani kuvaili peliä Castlevanian, Mystin ja Dark Soulsin risteytykseksi, mieleeni nousi kolme pientä sanaa: uskon kun näen.
Nyt uskon. Itken ja uskon.
Kärsivällisyys on hyve
Jos on pelannut Metroideja tai Symphony of the Nightin jälkeisiä Castlevanioita, tietää pitkälti, mistä La Mulanassa on kyse. Pieni Indiana Jones -klooni tunkeutuu syvälle mystiseen luolastoon, missä hän taistelee hirviöitä vastaan, treenaa hyppytaitojaan ja etsii tietä eteenpäin. Pomojen päihittäminen ja uusien kykyjen oppiminen avaa luonnollisesti uusia alueita tutkittavaksi.
La Mulana on aarteineen ja salaisuuksineen hyvin perinnetietoinen metroidvania. Kanssasisaruksistaan sen erottaa yksi tärkeä seikka: sadistiset puzzlet. Lähes jokainen huone sisältää jonkinlaisen arvoituksen, joka voi ratketa hetkessä tai kaataa koko peliyrityksen. Kyseessä on yhtä paljon seikkailu- kuin toimintapeli, enkä tarkoita mitään vipujen vääntämistä tai laatikoiden siirtelyä.
Vanhan koulukunnan suunnittelufilosofiaa diggaaville tutkimusmatkailijoille ja pohdiskelijoille La Mulana on unelmien peli. Pelimaailma on genren standardeilla jättiläismäinen ja varsin vapaasti tutkittavissa. Kädestä ei pidellä lainkaan, jokainen edistysaskel ansaitaan ihan itse. Luitko elintärkeän tekstinpätkän liian kiireesti? Jäikö jokin ruutu koluamatta valeseinien toivossa? Pahempi juttu, sillä jumi on taattu.
Sinne tänne ripotellut ”vinkit” ovat asiankuuluvasti kryptisempiä kuin James Joyce huonona päivänä. Kynä+paperi on pitkästä aikaa välttämätön apuväline, jos mielii päästä loppuun asti ilman apua.
La Mulanassa pelintekijä ei ole ystäväsi. Yhdessä alkupään kentässä on tekstiä sisältävä kivipaasi, joka varoittaa kuoleman uhalla lukemasta itseään kahta kertaa. Jos käskyä uhmaa, aktivoi tietämättään loppupelin ajaksi ekstrapirullisen vaikeustason, jota ei resetoi kuin aikaisemman tallennuksen lataus. Nerouden ja hulluuden raja on häilyvä.
La Mulanan kymmenet puzzlet ovat niin kinkkinen vastus, että niiden rinnalla muu peli vaikuttaa melkein helpolta. Riviviholliset eivät yllättäen aiheuta kummempia vaikeuksia, sillä oikean esineen avulla pystyy teleporttaamaan turvaan aina terveyden huvetessa. Vastapainoksi pomotaistojen kohdalla vaikeuspotikka on väännetty jälkipolttimelle. Pääpahikset ovat onneksi myös vaihtelevia ja mielikuvituksellisia, joten seinään lentäneen pädin poimii yleensä hetimmiten takaisin.
S&M
La Mulanaa on vaikea olla arvostamatta. Tekijät ovat tienneet tarkkaan, mitä peliltään haluavat, ja toteuttaneet visionsa tyylitajuisesti ja nykytrendeistä piittaamatta. Kaikki kontrolleista komeaan pikseligrafiikkaan puhuu hiotun viimeistelyn puolesta.
La Mulana onkin teoriassa hienoin metroidvania, jota olen koskaan pelannut. Käytännössä en pysty pelaamaan sitä kuin korkeintaan tunnin putkeen, ennen kuin loggaudun turhautuneena ulos Ikkunoihin.
Vaikka Mulana vikittelee Symphony of the Nightia, sillä on salainen rakastaja nimeltä Simon’s Quest. Se tarkoittaa, ettei mikään aivopähkinä voi olla tarpeeksi epämääräinen, eikä mikään viittaus eteenpäin liian harhaanjohtava. Tarkoitus on eksyä, jäädä jumiin, harhailla eksyneenä, lyödä pää verille seinään ja sitten, vasta sitten, keksiä oikea ratkaisu.
Aluksi tämä ihastuttaa, mutta mitä pidemmälle etenee, sitä enemmän ruuvi kiristyy ja kiusaus huijata kasvaa sietämättömäksi. La Mulana on suoraan sanottuna niin perkeleellisen hämärä peli, että sen läpäisy ilman yletöntä turvautumista läpipeluuohjeisiin tuntuu silkalta utopialta.
Siitä huolimatta La Mulanassa on jotakin käsittämättömän kiehtovaa. Se on kuin hankala kirja tai elokuva, joka avautuu kunnolla vasta toisella kerralla, ensimmäisen ollessa pelkkä selviytymistesti. Tällä kerralla yhden hinnalla vain saakin kolme haastetta: Castlevanian tasohyppelyn, Mystin puzzlet ja Dark Soulsin oppimiskäyrän. Metroidvanioiden paratiisi aukeaa vasta, kun kaikki kolme ovat hallussa.
Kun lähdet kukistamaan tätä peliä, ole varovainen. Se voi kukistaa sinut.
84
