Layers of Fear - Onnutaan taiteellisesti

Unohdettu lapsuus kummittelee väriliiduissa.

Hirviötä ei aina tarvitse etsiä kaukaa: joskus koti ja parisuhde riittävät.

Tarinannälkäisillä kauhupelaajilla menee hyvin. Tuskin olen ehtinyt toipua Soman vedenalaisista tunneleista, kun pääsen Layers of Fearin viktoriaaniseen kummituskartanoon. Tarinan kuuluisa mutta nimetön taidemaalari aikoo viimeistellä kartanossa seuraavan mestariteoksensa.
Maalaamisen sijaan päätin harhailla ja tutkia ympäristöä, koska tarinasta kerrotaan alussa vain tarpeellinen. Tutkimusmatkani antoi vinkkejä tulevasta: linkkaamisen syy paljastui jalkatuen kuitista, kirjoitetut viestit kertoivat pariskunnan välirikosta ja keittiöstä löytyi kasa särkyneitä viinipulloja. Pienet vihjeet olivat ensimmäiset osat palapeliin, joka on tarinan ja siten koko pelin ydin. Talo on tulvillaan ikäviä muistoja rikkinäisestä perhe-elämästä ja päähenkilön henkisestä hajoamisesta.
Varoitan heti alkuun, että kysymyksessä on tarinavetoinen psykologinen kauhupeli eli kävelysimulaattori. Kävelykin on vaihteeksi simuloitu hyvin, askelten äänet vastaavat alustaa ja ontuminen antaa matkaan oman mausteensa. Rauhallinen alku sai minut epäilemään, onko tämä edes kauhupeli, mutta aloitettuani maalaustyön jännitys nousi samaa tahtia tärpättihuurujen kanssa, ja Gone Home vaihtui Amnesiaan.

Tavarat lentävät, kohta sattuu.

Kotiinsa eksynyt

Päähenkilön ontuminen estää juoksemisen ja kyykistymisen. Tunnelma luodaan hirviöiden sijaan vihamielisellä arkkitehtuurilla ja hallusinaatioilla. Turvassa ei ole, sillä käytävillä vaeltava vaimoparan haamu tarttuu läheisyyttä saadessaan henkitorveen kiinni. Hirviöiden harvinaisuus jopa lisää tunnelmaa, koska ympäristöstä huokuvaa uhkaa ja ääniä ei pysty henkilöimään tiettyyn mörköön.
Peli jakautuu seitsemään lukuun, joissa etsitään maalauksen viimeistelyyn tarvittavia esineitä. Tekijöiden suosikkitemppu on muuttaa ympäristöä aina kun pelaaja ei katso, sillä kartano vääntyy jatkuvasti uusiin etenemisreitteihin. Viimeisissä luvuissa touhu menee jo överiksi, kun reitin avaaminen vaatii esimerkiksi takaisin kääntymistä tai valojen sytyttämistä. On pelissä kourallinen ihan perinteisiä puzzlejakin, joiden ratkaisut ovat omalla oudolla tavallaan loogisen selkeitä.
Harhautukset pitävät pelaajan varpaillaan. Välillä kuluu pitkiäkin pätkiä ilman yllätyksiä, jolloin pelkät silmäkulmassa vilahtavat varjot saavat tunnelman tiivistymään. Arkkitehtuuri muuttuu arkisesta raunioituneen kautta surrealistiseen, mikä auttaa arvioimaan yllätysten todennäköisyyttä. Kun tarina etenee ja masentuneen alkoholistitaiteilijan mielenterveys rapisee, kummittelu lisääntyy. Se näkyy myös ympäristön muuttumisena arkisesta oudommaksi ja epäloogisemmaksi. Lopussa harva asia aiheuttaa samanlaista hämmentynyttä vainoharhaisuutta kuin ehjä ja valaistu huone, kun olen ehtinyt tottua sotkuisiin raunioihin täynnä vihamielisesti vihjailevia seinäkirjoituksia.
Kartano on komea kulissi kauhulle. Huoneet ja käytävät tuntuvat peliympäristön sijaan talon osilta, vastaan tulee keittiön tai vessan kaltaisia välttämättömyyksiä ja kalustus vastaa huoneen käyttötarkoitusta. Eikä talo ole vain tausta, laatikoita ja luukkuja saa tonkia niin paljon kuin kiinnostaa. Kaikki toimii kuten odottaa sopii, jopa hanat ja pönttö. Sisustusta tukee valon, äänen ja erikoisefektien käyttäminen tunnelman rakentamiseen. Ukkosmyrsky heittää sisään pihapuun villin varjon, kolahdus houkuttaa tutkimaan äänen lähdettä.

Rentouttava työympäristö, haluan samanlaisen.

Yhdessä vajosimme

Tarinan vahvuus on sen inhimillisyys. Kukaan ei ole täysi hirviö ja parisuhteessa molemmilla aikuisilla on oma vastuunsa kannettavanaan. Tarina aukeaa ympäristön lisäksi teksteinä ja muistoesineiden laukaisemina takaumina, kun vanhat synnit palaavat kulkijan mieleen. Pätkät ovat lyhyitä, mutta niitä on paljon ja niiden yleisyys saa könyämään jokaisen laatikon, kaapin ja kolon. Pelkän murheen lisäksi löytyy myös muistoja perheen menneestä onnesta.
Tarinan piilottaminen on suosikkitapojani kerronnassa. Spektaakkelimaiset, pakolla katsottavat välivideot ikävystyttävät, mutta asioiden löytäminen ja yhdisteleminen kokonaisuudeksi palkitsee. Se antaa Layerille kerroksia, nyky-yksinpeleille harvinaista uudelleenpeluuarvoa, sillä kaikkea ei saa selville ensimmäisellä läpäisyllä ja pelikerrat eroavat toisistaan löydöistä riippuen. Mukana on piilotetuista valinnoista riippuvia vaihtoehtoisia loppuja, joiden metsästäminen lisää uudelleen pelaamisen mielekkyyttä, vaikka loppuratkaisun vaikutukset jäävät vähäisiksi.
Tarina antaa tilaa pelaajan omille tulkinnoille, koska asioita ei kerrota suoraan. Muistoesineet ovat tekstipätkiä yleisempiä ja toimivat paremmin, koska niitä ei humisevasta äänivihjeestä huolimatta automaattisesti tunnista. Myönnän, että oma tulkintani tarinasta on kaukana täydellisestä, enkä ole vielä löytänyt kaikkia peliin kätkettyjä vihjeitä.
Jos tavoitteena on lopputekstien näkeminen, pelin pystyy helposti läpäisemään illassa. Osiot eivät ole mahdottoman pitkiä ja eteneminen on harhautuksista huolimatta putken seuraamista, sivuraiteille vievät ovetkin ovat joko lukossa tai johtavat pieniin huoneisiin ilman muita uloskäyntejä. Läpi juoksemalla jää tietysti paitsi valtaosasta sisältöä, koska löydettävät asiat ovat harvoin suoraan kulkureitillä. Runsaan uudelleenpeluuarvon myötä lyhyt kesto on ensimmäisen pelikerran jälkeen pieni haitta, koska samoja käytäviä palaa mielellään tutkimaan uusien yksityiskohtien toivossa. Löydettävää on niin paljon, että vanhatkin löydöt yllättävät lyhyen tauon jälkeen.
Kokemus muistuttaa kummitusjunaa ahkeralla halpojen peläyttämisten ja skriptattujen kohtausten käytöllä. Pimeästä naamalle pomppaava kummitus yllättää ainakin ensimmäisellä kerralla, mutta yllätys laukaisee jännityksen ja rikkoo rauhallisesti rakennetun painostavan tunnelman. Skriptatuissa kohtauksissa puolestaan häiritsee vaikutusmahdollisuuksien vähäisyys, uhkaavasta tilanteesta ei pysty pakenemaan eikä uhkaan voi vaikuttaa.

Pullot nurkissa muistuttavat opiskelija-ajoista.

Kliseinen taideteos

Layers of Fear pursuaa kauhutarinoiden kliseitä. Autiona rapistunut valtava kartano, mielenterveyden ongelmista kärsivä taiteilijaprotagonisti ja syyllisyydentunnosta kumpuavat kummitukset ovat olleet genren vakiotavaraa jo 1800-luvulta alkaen. Tarinan käänteet eivät yllätä, mutta erinomaisuutensa sokaiseman neron matka itseinhosta kohti ongelmien myöntämistä ja anteeksiantoa vetää mukaansa.
Myös kauhupelien kliseitä käytetään ahkeraan, mutta ne sentään ovat 2000-luvulta lähtöisin. Jalkapuoli sankari ei pakoon juokse, mutta mukana voisi olla toimintakohtauksia hortoilua rytmittämässä. Ontuminen toisi pakenemiseen vanhojen selviytymiskauhujen painostavan tuskallista kömpelyyttä, kun rampa kompuroi pimeässä.
Hidas aloitus antaa tunnelman kehittyä rauhallisesti, eikä pelillä ole kiirettä esitellä parhaita temppujaan. Kun kaikkea ei näekään ensimmäisen puolen tunnin aikana, tekijät pystyvät korottamaan panoksia koko tarinan ajan. Aina kun luulin jo nähneeni kaiken, peli heitti eteen uuden variaation samasta ideasta. Vielä mestariteoksen viimeistä puuttuvaa palaa kantaessani peli onnistui yllättämään ja lopputekstien pyöriessä jäi tunne, että olin vasta raapaissut salaisuuksien pintaa.
Blooper Teamilla ei ole montaa korttia käytössään, mutta ne pelataan hyvin.

 

Layers of Fear 

Arvosteltu: PC
Saatavilla: PS4, Xbox One, Mac, Linux
Aspyr Media/ 
Blooper Team
Versio: myynti
Minimi: Intel Core2 Quad Q8400, 4 Gt RAM, nVidia GTX 560 tai Radeon R7 250X 1Gt
Testattu: AMD FX-4350 4.2 GHz, nVidia GTX 750 TI, 8 Gt RAM
Moninpeli: ei
Ikäraja: 16

86