Kyllä New Orleansin kelpaa: ensin hurrikaani Katrina, sitten zombi-invaasio, ja taas on jälkeenjääneille henkiinjäämistä.
Left 4 Dead esitteli linkolalaisen unelman, maailman, jossa metsäpalon lailla etenevä raivotauti poistaa löysät ihmiskunnasta. Arkipäivän monet ongelmat sieventyivät yhteen selkeään tavoitteeseen: jossain odottavaan turvahuoneeseen. Sinne pääsee vain kuolleiden ruumiiden yli.
Pohjoisessa Francis, Bill, Louis ja Zoey lensivät vapauteen taisteltuaan raivotaudin riivaamien saastuneiden kanssa kaupunkiviidakon pimeydessä. Mutta infektio ei ole ohi.
Ostoskeskus Gumbo
Viisi päivää on kulunut ja raivotauti leviää kuin tauti. Yhdysvaltojen syvässä etelässä, Louisianan jatsahtavassa osavaltiossa, neljä henkiinjäänyttä katsoo horisonttiin katoavien evakuointikopterien perään. ”Himputti!” sanovat yhteen ääneen toimittajatyttö Rochelle, vilunkimies Nick, punaniska Elliot ja paksu liikunnanopettaja Coach (se on muuten jenkkien voikkamaikkojen yleisin etunimi).
Lopussa kopteri onneen odottaa, mutta ensin nelikko taistelee tiensä läpi Savannahin ostoskeskuksen, hylätyn huvipuiston, eksyttävän suon, sateisen pikkukaupungin ja itsensä New Orleansin. Maailmassa on merkkejä, että infektioon reagoidaan, Savannahin kaduilla näkee tutkimusasemia ja biosuojavaatteissa hoipertavia ex-tutkijoita. New Orleansissa ilmavoimat antaa räjähtävän panoksensa tartunnan hallintaan.
Louisianan matkailutoimiston rahoittaman selviytymismatkailun aikana käy selväksi, ettei kakkonen ole kuiva rahastus. Nyt kuolleiden valtakunnassa seikkaillaan myös päivänvalossa, ja teemoiltaan pelin episodit ovat hyvin erilaisia kuin ykkösessä. Kikkapussista on haetaan uutta kivaa: Dead Center alkaa tulipalolla ja Dark Carnival loppuu rock-konserttiin. Hard Rain -episodi ansaitsee papukaijamerkin: tiimi taistelee tiensä läpi pikkukaupungin hakeakseen bensaa, sitten palaa samaa kautta takaisin. Erona on se, että menomatkan kevyt kesäsade on muuttunut hirmumyrskyksi, vettä menee kenkään ja puhurin iskiessä ei oikein kuule tai näe mitään. The Parishin ja samalla koko pelin siltafinaali on raivokkaan muistiinjäävä selviämistaistelu.
Kentät ovat ykkösen ahdistavaan urbaaninangstiin verrattuna avoimempia ja vaikeampia hahmottaa. Kokkapuheita heittelevä nelikko luo samaa kuvaa arkipäivän ihmisistä elämänsä pattitilanteessa kuin ykkönen. Sen enempää moitittavaa pelistä ei oikeastaan löydä.
Mutkia matkassa
Tuliaseissa mutkaryhmät ovat samat pistooli–konepistooli–rynkky–haulikko–snipugifru, mutta jokaista on useampaa teholtaan erilaista lajia. Bonuksena on M79-kranaattikivääri, melkein yhtä vaarallinen omille kuin zombeille. Harvinaiset lasertähtäimet lisäävät merkittävästi tarkkuutta.
Upouudet lähitaisteluaseet korvaavat pistoolit, ja siinä on selvää eroa, lyökö Z-miestä katanalla vai pesismailalla. Minä kyllä arvostan näitä uutuuksia hyvänä päälle tunkevan lauman rauhoittamisessa, varsinkin moottorisahaa. Se on laumakontrollissa kätevä: käytävässä tai oviaukossa kukaan ei pääse läpi, aukealla laukealla voi pyöriä ympäri punaisessa raajasateessa.
Nelikon vetäessä turvahuoneessa liikkuvia taakse, heitä odottaa uusi pahuus. Zombimaailmalla on uusi dynaaminen johtaja. Herr Director 2.0 laukoo laumoja ja erikoiszombeja liikkeelle kun siltä tuntuu. Tutussa yhtälössä vakioita korvataankin muuttujilla. Täydennyspisteiden valikoima on sattumanvarainen, joten niiden varaan ei voi etukäteen laskea. Väitetään, että Herr Director osaa myös muutella kenttien pohjaratkaisuja joissain kohdissa. Kaikki vaihtelu ja ennalta-arvaamattomuus nostaa pelin eliniän ennustetta.
Syljetään ja nieleskellään
Hardwaresta ei ole iloa ilman softwarea, johon se voi mäjähtää, pureutua tai leikata. Laumoissa on nyt entistä enemmän jäseniä, joilla on entistä vähemmän jäseniä kun aseet puhuvat, sillä verisiin kuolemiin, irtopäihin ja -raajoihin on panostettu huolella. Bulkkirahvaan tueksi ilmestyvät episodikohtaiset epätavalliset tavalliset zombit, kuten klovnit, rakennustyöläiset, suolla asuvat sisäsiittoiset tai poliisit. Näillä on aina joku kikka kakkonen, esimerkiksi rakennustyömies ei reagoi putkipommeihin, koska sillä on kuulosuojat.
Vanhoista tutuista erikoiszombeista tapaamme jälleen zombihoukutinta oksentavan Boomerin, joka saa seurakseen viehättävän rouva Boomerin. Oksennusta saa myös purkissa, ja se kerää zombit yhteen kasaan tai päälle heitettynä vaikka Tankin kimppuun. Pikkuneiti Witch on alkanut harrastaa kävelyä.
Purskuttajiin kuuluu myös uuszombeista vaarallisin, happoa purskuttava Spitter. Happo tekee kunnolla vahinkoa, varsinkin jos Spitter tekee tiimityötä. Kun ihmispolo sätkii Smokerin suolisilmukassa tai makaa hyppivän Hunterin uhrina, päälle roiskittu happolammikko tekee vauhdilla selvää. Nurkkakämppijät ry. on nostanut kanteen Spitteriä vastaan.
Piskuinen jockey, joka hyppää hartioille ja ohjaa pelaajaa sinne tänne, tuntui alussa vain alkoholismin metaforalta. Ihmiskäsissä jockey muuttuu vakavaksi uhaksi kun harhailulla onkin päämäärä, esimerkiksi happolammikkoon tai ihan vain nurkan taakse kuolemaan.
Aluksi pelkäsin, että Tankin pikkuveljen näköinen Charger olisi yhtä sitkeä. Lataaja ottaa suunnan ja käynnistyy: sitten se tulee kuin juna ja nakkaa kaikki syrjään, paitsi yhden onnellisen, jota se alkaa hakata maahan. Versuksessa kapeassa käytävässä on hymy herkässä ja olo kuin keilapallolla.
Versus ei ole persuksesta
Left 4 Dead 2:ssa on apokalyptinen zombi-infektio, sarjatuliaseita ja moottorisahoja, epätoivon sävyttämää henkiinjäämistaistelua hienoissa ympäristöissä. Jos tämä ei uppoa, olet jo liittynyt zombien harmaaseen armeijaan. Hus viemään roskat ja ulkoiluttamaan vaimon seurakoiraa. Jos peilistä vielä erotat kumpi on kumpi.
Vaikka tämä on jo nähty, kakkos-Leftis uppoaa taas kuin hampaat kankkuun. Silmille roiskuva väkivalta ja vetävän aiheen hieno toteutus tekevät tästä yhden parhaista moninpeleistä koskaan. Minulle tippuu parhaiten versus-pelimoodi, jota uudet zombit vielä reippaasti parantavat, ja co-opin realismiversio hienosti tuorestaa vanhan ruumiin. Survival ja Scavenger ovat sitten bonuksia.
Ave Valve, me kuolemaan jätetyt tervehdimme sinua!
(Huutoa! Tulitusta! Kiljuntaa! Pärinää!)
* * * * *
Jotain uutta, jotain vanhaa, paljon punaista
Left 4 Dead 2 on kovaa kamaa, vaikka kakkosen hahmot eivät tunnu yhtä aidoilta kuin ensimmäisen osan maanläheiset tavikset. Vuorokauden aikojen ja säätilan kanssa leikkiminen toimii kampanjoissa hienosti ja saa pelin tuntumaan taas tuoreelta. Päivänvalo syö tunnelmaa pikkuriikkisen, mutta toisaalta se istuu valittuun miljööseen. Kentät ovat sopivan pituisia, eikä matka seuraavaan turvahuoneeseen koskaan ole uuvuttavan pitkä. Finaaleihin pääsee käsiksi lähes suoraan viimeisen kentän alussa, mikä vähentää merkittävästi toistokertojen turhauttavuutta. Kampanjoista vain Dark Carnival on liian pitkä ja lässähtää pahasti puolivälissä, messevä Heavy Rain taasen on pelin huippukohta.
Tavallisessa expertillä pelattavassa kampanjassa lähitaisteluaseet ovat lähes turhia ja aiheuttavat vain vahinkoa kavereihin, mutta yksinpelissä ja uudessa realismitilassa kättä pitempi puolustaa paikkaansa. Nimittäin realismilla normizombit kestävät huomattavasti enemmän tuliaseiden osumia ruumiiseensa, mutta kirves tai miekka sivaltaa kalmon kertavedolla kylmäksi. Vain moottorisaha on surkea peli: hidas käynnistyminen ja ennen kaikkea jatkuva kaiken alleen peittävä meteli tekee siitä käyttäjälleen vaarallisen laitteen.
Tykästyin välittömästi realismitilaan. Kaikkien apumerkkien puuttuminen ja ennen kaikkea zombien parempi kesto nostavat jo ennestään hektisen kokemuksen uudelle tasolle. Tiimityön ja kommunikaation täytyy olla kohdallaan, kaikki tuntuu taas askeleen verran vähemmän peliltä. Realismilla huomaa myös huvittavasti yhden kakkosen hienon parannuksen sivuvaikutuksen: maahan jäävien zombien määrä on nyt niin paljon suurempi, että ilman korostusta ruumiskasassa makaava selviytyjä hukkuu helposti vihollisten alle. Realismi expertillä on parhautta, mutta tila on onneksi tehty järkevästi kaikille sopivaksi: vaikeustason voi valita normaaliin tapaan vaikka realismilla pelataankin.
Uusi splatter-henkisempi osumakohtien mallinnus tekee kokemuksesta parhaimmillaan uskomattoman fyysisen. Zombeihin tulee reikiä ja raajat irtoilevat siitä kohdasta, mihin osuma tuli. Meno ei tosiaankaan sovi pikkulapsille, mutta aikuisille näyttävä palaute on erittäin tyydyttävää. Karummalla vahinkomallinnuksella pääsee herkuttelemaan kunnolla erityisesti realismitilassa, jossa suoliaan ulkoilmassa tuulettava tai kädetön zombi saattaa edelleen olla uhka. Juuri näin sen pitää zombileffojen hengessä olla.
Jälleen kuolemaan jätetyt on parasta mahdollista moninpeliviihdettä.
Tapio Salminen
91
* * * * *
Raivotautia globaaliverkossa
Left 4 Dead 2:ssa(kin) yksinpeli on jotain, joka vedetään kerran läpi, että mielletään, miten kentät menevät. Onhan se yksinpelinä pitempi kuin vaikka Modern Warfare 2 ja uudelleenpeluuarvoakin on enemmän, mutta kuitenkin.
Selkärankana on edelleen neljän hengen co-op läpi episodien. Ihmispelaajien kanssa vaikeustasoa kannattaa ja pitää nostaa, mikäli haluaa fiiliksiksi epätoivoista henkiinjäämistaistelua. Uutena nikamana siitä on realismiversio, jossa graafisia peliapuja poistetaan, komeroissa ei jälleensynnytä vaan mukana pitää olla sähköpäitset. Tärkeimpänä zombit kestävät osumat vartaloon, eikä raajojenkaan menetys haittaa, mutta pääosuma yleensä tappaa kerralla.
Versuksessa on kahdeksan pelaaja. Neljä survivoria taistelee taas tiensä läpi kampanjoiden, mutta tällä kertaa infektiopuolella löytyy neljä ihmisälyä tottelevaa infektionääriä spessuzombien ohjaksissa. Joka osuus pelataan läpi sekä että.
Survivorissa on kenttä, jossa pysytään hengissä zombitulvan edessä niin kauan kuin pystytään. Uusi pelimuoto Scavenger on vähän tekemällä tehty. Survivöörien pitää kerätä bensakanistereita ja tankata joku laite, zombbarit yrittävät estää. Joka kanisterista saa aikalaskuriin lisäaikaa.
Left 4 Dead 2:n moninpelissä ei ole taaskaan muuta vikaa kuin ihmiset. Joko ne eivät vain osaa tai sitten ne kuvittelevat osaavansa tosi hyvin.
91
