Lego The Hobbit – Bilbo Legolandissa

Legolasin ja Aragornin jälkeen palikkavaatteisiin pukeutuvat Lohikäärmevuoren hoppelit.

Trikoosankareilla koristellun Lego Marvel Super Heroesin myötä Traveller’s Tales teki parhaan Lego-pelinsä. Marveloitu muoviretki oli yksi viime vuoden parhaista peleistä sekä sen luokan napakymppi, että siitä on legoseikkailun hankala panna paremmaksi. Bilbo Reppuli haluaa silti yrittää.

Tolkien-filmatisointien saagaa jatkavan Hobitin ongelmat alkavat jo lisenssistä, sillä lähdemateriaali jää kättelyssä sormusleffojen jalkoihin. Hobitti panee ensimmäistä Keski-Maan matkaa paremmaksi, mutta Marvelin jälkeisessä ajanlaskussa lopputulos maistuu väljähtyneeltä.

Kääpiöt Keski-Maan venemessuilla.

Odottamaton matka

Virallinen legolisenssi pureutuu kahteen ensimmäiseen Hobitti-elokuvaan ja puristaa paketin noin kahdeksan tunnin mittaiseksi toimintaseikkailuksi. Trilogian päätösosa julkaistaan ensi vuonna ladattavana lisäosana, mikä on vähän tyhmää, sillä peli todistaa varsin karulla tavalla, kuinka paljon Hobitissa lähdemateriaalia on venytetty valkokangasta varten.

Pääjuonen koluamiseen kuluu suurin piirtein sama aika kuin elokuvateatterin penkin kuluttamiseen. Hassut palikkanaamat äännehtivät välinäytöksissä elokuvista varastettujen replojen turvin ja pakettia täydennetään tutun tyhmällä Lego-slapstickillä. En ole nähnyt Smaugin autioittamaa maata, mutta pelin avulla pysyy kohtuullisen hyvin kartalla. Peli tosin loppuu halpamaiseen cliffhangeriin, mikä ilmeisesti on elokuvan ansiota. Muuten juonenkuljetuksessa pelit toimivat jopa esikuviaan paremmin, sillä tyhjäkäyntiä ei käytännössä ole lainkaan ja tapahtumat rullaavat vauhdikkaasti eteenpäin. Legopelissä muovisuuskaan ei ole ongelma. Välinäytösten lomassa tarinaa kuljettaa kertoja, mutta Gandalfin asemasta välispiikit tavaa paperilta joku kolmen pennin kopio.

Keski-Maa on edelleen avoin hiekkalaatikko, jossa saa temmeltää joko pääjuonta edistäen tai sivutehtäviä suorittaen. Fantasiamaastoon on saatu ympättyä kiitettävästi tekemistä, mutta samalla etäisyydet pysyvät mukavan kompakteina. Legon pelillinen selkäranka on säilynyt jo vuosia liki muuttumattomana. Vielä tähän saakka yksinkertaiselle pelimekaniikalle on antanut paljon anteeksi muuten mainion toteutuksen ansiosta, mutta nyt etenkin mättäminen alkaa maistua jo todella monotoniselta puurtamiselta.

Käytössä on tasan yksi hyökkäyspainike. Sankareilla on myös ladattava erikoisisku, mutta kaoottisen toiminnan keskellä hitaasti latautuvan spesiaaliniitin odotteluun ei ole juuri koskaan aikaa. Lähitaisteluun keskittyvässä fantasiaseikkailussa edes alkeelliselle kombosysteemille olisi selkeä tilaus ja samalla peliin voisi ujuttaa myös yksinkertaisen hahmonkehityksen, jossa uusia taitoja ja taisteluliikkeitä voisi ostaa pelivaluutan turvin.

Koska nyt pääosassa on yksi hobitti ja tsiljardi kääpiötä, hahmojen taitojen kanssa saa toisinaan arpoa pitkään ja hartaasti. Sormus-pelissä tiesi jo leffojen perustella, että Aragornilla oli miekka ja Legolasilla jousi. Nyt erilaisia kääpiöitä on seitsemää eri sorttia ja hahmorulettia joutuu pelaamaan moneen kertaan, että pulman ratkaisuun löytyy oikealla aseella varustettu karvanaama.

Smaugin aarrekammiossa on rahaa kuin Roope Ankan laareissa.

Legocraft

Uutena innovaationa Hobitti esittelee kraftaamisen, sillä pelimaailma kyllästetään erinäisillä tarveaineilla. Monet pulmat ratkeavat legopalikoista kyhätyillä rakennelmilla, mutta ne rakennetaan hajotetuista ympäristöistä löytyvien palikoiden sijaan inventaarion avulla.

Kraftaamista harrastetaan omassa työpenkissään ja osa rakennelmista luodaan heittämällä penkkiin vaadittavat tarveaineet. Minipelissä pitää vaihtoehdoista arvata, mikä palikka rakennelmaan asennetaan seuraavaksi. Aikaraja hönkii niskaan, mutta nopeilla hoksottimilla ainoastaan lompakko karttuu.

Paikkojen pirstominen muuttuu vapaaehtoisesta harrastamisesta pakolliseksi suoritteeksi, kun käsityöpiirissä valmistettavien tuotteiden tarveaineita on kerrytettävä milloin malmeja louhimalla, milloin puita kaatamalla. Onneksi mukana kulkee vain noin kymmenen kilun varastot. Nyt systeemin kanssa voi elää ilman kirosanoja. Alussa oikeiden komponenttien perässä saa juosta kieli vyön alla, mutta pelin edetessä inventaariossa on aina ylitarjontaa joka jalosteesta, kunhan muistaa välillä pysähtyä hajottamaan paikkoja.

Kraftaaminen tuntuu lähinnä päälle liimatulta viritelmältä pelimekaniikkaa syventävän keksinnön sijaan. Nyt legorakennelmien paskarteleminen on muuttunut puuduttavaksi arvausleikiksi, jonka perimmäinen funktio on keston lisääminen pelikelloon. Toivon totisesti, ettei kraftaus ole pysyvä osa Lego-pelien tulevaisuutta. Minecraftin apinoinnin sijaan kannattaisi mallia ottaa esimerkiksi God of Warin tyyppisistä mätkintäpeleistä. Traveller’s Talesin pelisarjassa konehuone tarvitsee uutta remonttia tällaisten taustapeilissä roikkuvien karvanoppien sijaan.

Vaikka leffatrilogia päättyy ladattavana lisäpalikkana, itse olisin malttanut odottaa vielä vuoden verran, jotta koko elokuvakolmikko olisi saatu puristettua samaan peliin. Rautaa pitää toki takoa, kun se on kuumaa, mutta Lego-pelejä on tuutattu markkinoille liki samaan tahtiin kuin muovisoitinpelejä muutama vuosi sitten.

Fyysisiä legotuotteita on tulossa ainakin Simpsoneista ja Ghostbusterseista, joten lisenssipeleille on helppo ennustaa jatkoa. Toivon sydämestäni, että Traveller’s Tales tarttuu myös näihin tuotemerkkeihin, mutta Lego-pelin arkkityyppi kaipaisi kovasti kasvojenkohotusta. Samaa runkoa on hyödynnetty liki muuttumattomana jo melkoisessa peliarmadassa.

Vaikka Lego-Hobitti vielä viihdyttää, mattinykäsmäisesti sanottuna sellainen bon voyage -fiilinki tykyttää jatkuvasti takaraivossa. Mä olen niin kokenut tän ennenkin.

 

Arvosteltu: PS4

Saatavilla: PS3, Xbox 360, Wii U, 3DS, PC

Traveller’s Tales/WB Games

Moninpeli: 2 pelaajaa samalta konsolilta

Ikäsuositus: 7+

79