Tiesin heti, että suhteemme ei tulisi kestämään. Mutta tiesin myös, että se tulisi opettamaan minulle paljon.
Ihastuin häneen ensi silmäyksellä. Hän todella erosi kaikista, jotka parveilivat hänen ympärillään. Kun muut matkivat toisiaan tullakseen hyväksytyiksi, hän oli jotakin muuta. Hänen viehätysvoimansa perustui puhtaasti yksilöllisyyteen, sen tunnustan. Myöhemmin kävi ilmi, että osa siitä oli peiteltyä pinnallisuutta, mutta sillä hetkellä en sitä tiennyt. Minun oli pakko saada hänet.
Ensimmäinen kohtaamisemme oli katastrofi. Olin lukenut, mitä oli tarkoitus tehdä, mutta kaikki ohjeet katosivat päästäni sillä samaisella sekunnilla, kun toiminta alkoi. Sohin joka paikkaa epämääräisesti ja aivan liian kovakouraisesti, ja ennen kuin huomasinkaan, kaikki oli ohi. Muistan miettineeni: ”Tässäkö tämä oli?”
Jokainen uusi kerta onneksi lisäsi ymmärrystä pelimme säännöistä. Itse akti ei teknisesti ottaen muuttunut mihinkään, mutta siinä oppi olemaan läsnä aivan eri tavalla.
Hiljalleen hän avautui minulle kokonaan.
O:n tarina
Kaikki alkoi aina sisääntulosta hänen kukkaistunneliinsa. Sen seinämät olivat aluksi kalpean harmaat, mutta täyttyivät väreistä heti, kun niihin koski. Kun kosketus lakkasi, ne nuupahtivat hiljalleen takaisin alkutilaan. Pystyin koskettamaan vain kahta kohtaa kerralla, joten koko kukkasen pitäminen innostuneessa tilassa vaati kokonaisvaltaista, monipuolista hyväilyä. Yhden pisteen nakuttelu ei riittänyt mihinkään.
Mitä enemmän sain hänet sykkimään väriä, sitä enemmän päänsisäinen pistelaskurini naksutti menemään. Moisen toimituksen pisteyttäminen tuntui naurettavalta, mutta en voinut asialle mitään. Tuntui siltä, kuin se olisi ohjelmoitu mukaan. Ainakin hommassa oli jonkinlainen numeraalinen tavoite, mutta silti siinä oli jotakin rivoa. Oliko tämä jokin kisa?
Tärkeämpää oli, että oikeanlaisella koskettelulla sain hänet hiljalleen nousemaan uudelle tasolle, jolloin koko kukkaiskäytävä värisi hetken ja muutti muotoaan entistä kutsuvammaksi. Samassa tempo kiihtyi. Huomasin pystyväni tekemään tämän hänelle kolme kertaa kulloisenkin sekvenssin aikana, mistä muodostui lopulta koko puuhastelumme ydin. Kolme x uusi huippu ja sitten... Niin, mitä sitten?
Periaatteessa pystyin jatkamaan tämän jälkeen vaikka loputtomasti, mutta hänelle ei tapahtunut enää mitään uutta. Oli siis aika siirtyä hiplaamisesta kunnon käsittelyyn, jossa kaikki oli sallittua. Ennen pitkää hän siirtyi tärinän ja erikoisten ääniefektien saattelemana tilaan, jossa aistit ylikuormittuvat. Sen jälkeen laskeutui hiljaisuus ja hän sanoi: ”Kiitos.”
Hän oli tarpeeksi huomaavainen kiittääkseen minua silloinkin, kun olin varomaton ja vein hänet loppuun liian nopeasti. Pian kuitenkin huomasin, että juuri haaste piti koko leikittelymme tuoreena ja jännittävänä. Minun piti saada hänet syttymään, mutta varoa samalla, ettei roihu polttaisi häntä saman tien loppuun.
Häneltä opin, että tasapaino on kaiken A, mutta etenkin O.
Laulu tulipunaisesta kukasta
Tiedän, että sanani eivät tee hänelle oikeutta. Miten kuvailla sanallisesti (tai edes kuvin) jotain, mikä perustuu täysin fyysiseen kokemukseen?
Pahinta on miten yksinkertaiselta kaikki kuulostaa. Paina oikeista kohdista, ole päättäväinen mutta kunnioittava, nauti hetkestä. Siinäpä se. Tärkeintä ei ole kuitenkaan alastomaksi riisuttu mekaniikka, vaan se, mitä siitä saadaan irti ja millaisia tunteita se herättää.
Vaikka toistin hänen flooratilassaan aina samoja liikkeitä, hän ilahdutti minua vaihtamalla olemustaan. Yhden sijaan häntä tuntui olevan kymmenen! Mitä pidemmälle tutkin hänen kymmentä eri muotoaan, sitä vaikeammaksi hänen tyydyttämisensä kävi. Seinämät tuntuivat mystisellä tavalla lisääntyneen, mikä vaati entistä tarkempaa ja aktiivisempaa hipsuttelua.
Ulkomuotoa vaihtaessaan hän paitsi tuntui ja näytti erilaiselta, myös herätti toisenlaisia mielikuvia. Yhtenä hetkenä leijuimme pilvissä, toisena siirryimme kiertoradalle. Maanläheisissä tiloissaan hän tuntui pursuavan kasveja, peilejä, sydämiä, kaikkia mahdollisia symboleja. Ne muistuttivat meitä siitä, että olimme osa luontoa ja meidän kuului toteuttaa sitä, mutta myös siitä, että olimme jotakin enemmän.
Hän kannusti minua lakkaamatta huvittavan vihjailevilla, mutta kumman toimivilla kommenteillaan. ”Tartu terälehtiini.” ”Tule syvemmälle.” Tai yksinkertaisesti: ”Ota minut kokonaan.”
Emme koskaan tehneet sitä ilman musiikkia. Hänen vuoroin eteerinen, vuoroin hullunkurinen soittolistansa pitivät huolen siitä, että tunnelma pysyi aina rentona ja leikkisänä. Ja aivan totta, miksi tehdä kaikesta niin vakavaa?
Yksi plus yksi yötä
Ihastuin hänen erikoiseen luonteeseensa, mutta todellinen rakkauteni oli varattu hänen epäsuoruudelleen. Tiesimme molemmat, mistä oli kyse, mutta hän halusi silti esittää kaiken keimailevan vertauskuvallisesti. Aivan kuin olisi pelanneet jotakin viatonta peliä, ja ei kuitenkaan. Se oli hämmentävää, mutta myös inspiroivaa.
Samaa voi sanoa siitä, mitä hän sai minussa aikaan. Jos en kiihottunut tekemisistämme, en jäänyt myöskään täysin kylmäksi. Reaktioni olivat usein huvittuneita, mutta hyväntahtoisia. Hänellä oli (ironista kyllä) munaa tehdä jotakin, mikä oli helppo ymmärtää väärin tai tyrmätä typeränä vitsinä. Arvostin hänen rohkeuttaan.
Miten siis voi olla, että kaiken tämän jälkeen tarinamme ei päättynyt onnellisesti? Alkuhuuman jälkeen oli vain pakko todeta, etten kestänyt arkea hänen kanssaan.
Halusin kasvaa, kehittyä, kokeilla uusia asioita. Hän halusi joka kerta sitä samaa. Homma muuttui pian liian helpoksi ja siitä nopeasti tylsäksi. Lopulta jäljellä oli tyhjää jyystämistä, jota tein velvollisuudentunnosta. Upposin näennäisen syvälle hänen sisälleen, mutta tunsin tavoittavani vain lisää pintaa. Parissa illassa kiihkeä romanssimme oli ohi.
En ole silti katkera, enkä kadu mitään. Hän oli kaunis sen lyhyen hetken, mitä yhteistä iloamme kesti. Lisäksi hän avarsi mieltäni ja näytti, minne mielikuvitustaan seuraamalla pääsee. Siinä on minulle riittämin. Riittääkö se muille, onkin aivan eri kysymys, jonka vastaus riippuu seikkailun- ja kokeilunhalun asteesta. Siitäkään ei ole haittaa, jos muistaa, että kyseessä ei ole suoritus.
Omasta suuntautumisestaan riippuen voi joko lääppiä menemään paljaaltaan tai käyttää lelua, jossa on kaksi tattia. Millintarkkoja peukaloita suosivana valitsin jälkimmäisen, joku muu valinnee toisin. Kaikki nauttivat yhtä lailla.
Arvosteltu PC, saatavilla iOS, Mac, Android, Ouya
Tale of Tales
Versio: Myynti
Testattu: Athlon II X2 255 4,1 GHz, 4 Gt, Asus EAH5770 1Gt, Windows 7 32-bit
Moninpeli: Ei
Ikäraja: Ei tiedossa
Muuta: Hinta alustasta riippuen noin 3-6 euroa.
* * *
Tale of Tales
Satujen sadun satuilijat
Auriea Harvey ja Michael Samyn ovat belgialainen aviopari. Vuodesta 2002 lähtien he ovat olleet myös Tale of Tales, mielipiteitä jakavien omalaatuisten pelien kehittäjä.
”Olemme taiteilijoita. Taiteilijoina kehitämme pelejä, ainakin tällä hetkellä”, Michael Samyn selittää. ”Pelit ovat erittäin hyvä väline taiteelle. Ne taipuvat moneksi, niitä pelataan hyvin keskittyneesti pitkiä pätkiä kerrallaan ja ne tuovat yhteen kaikkien muiden mediamuotojen vahvuudet. Meistä on hämmentävää, että niin harvat taiteilijat käyttävät tätä välinettä.”
Kukkaistunnelin päässä on valoa
Tale of Talesin tuorein peli Luxuria Superbia syntyi laajemmasta tutkimusprojektista nimeltä Cncntrc. Samannimisille tumblr-sivustolle Harvey ja Samyn ovat koonneet innostaviksi kokemiaan kuvia.
”Cncntrc oli yritys yhdistää kaksi ideaa: idea kukkaistunnelista, jonka kanssa ollaan vuorovaikutuksessa rakastavalla ja aistillisella tavalla, ja idea eräänlaisesta maapohjaiseen kosmologiaan perustuvasta lukkopuzzlesta. Tutkimustyön aikana nämä ideat alkoivat kietoutua yhteen, kun löysimme paljon päällekkäisyyksiä numerologiassa, tähtitieteessä, pyhässä arkkitehtuurissa ja niin edespäin. Syntyi niin paljon peli-ideoita, että se kävi ylivoimaiseksi. Tuntui siltä kuin olisimme tehneet peliä Kaikesta”, Samyn kertoo.
”Päätimme luoda useampia pelejä, joista kukin käsittelee hallittavan kokoisen osan tekemästämme tutkimustyöstä. Halusimme ensimmäisen pelin olevan pieni ja ehyt. Valitsimme ykkösalustaksi iPadin, koska varhaista prototyyppiä ohjattiin kosketusta simuloivalla ohjaimella.”
Kesken Luxuria Superbian kehityksen ilmeni yllättävä ongelma.
”Kun interaktio toimi jo kuten pitää, peli ei silti tuntunut tarpeeksi aistilliselta. Jouduimme heittämään pois paljon viittauksia mytologiaan ja kasvitieteeseen. Halusimme pelin olevan miellyttävä ja humoristinen, eivätkä roomalaiset jumalat auttaneet siinä ollenkaan. Joten vaihdoimme kaiken sateenkaariin. Sateenkaaret ovat taianomaisia. Kenties ne voivat ratkaista kaikki suunnitteluongelmat.”
Abstraktia erotiikkaa
Luxuria Superbian vastaanottoon Samyn vaikuttaa olevan tyytyväinen, vaikka kaikkiin pelin erikoinen konsepti ei ole iskenyt.
”Oli yllättävää, että vaikka yritimme tehdä yksinkertaisen pelin, josta oli helppo nauttia, monet pitivät sitä myös taideteoksena. Useammille tämä oli hyvä juttu, se teki heidän kokemuksestaan rikkaamman. Mutta joillekin pelin näennäinen outous oli luotaantyöntävää. Se on meille pettymys, koska yritimme tehdä pelistä kivan ja helposti lähestyttävän.”
”Parasta on kuitenkin, että ihmiset aidosti nauttivat pelistä, joka liittyy niin intiimeihin kokemuksiin. Monet ovat maininneet punastuneensa tai tunteneensa olonsa kiusalliseksi pelatessaan sitä vieraiden ihmisten läheisyydessä. Täysin abstraktilta peliltä tämä on varsin huvittavaa.”
Kysyttäessä kaipaisiko hän enemmän seksuaalisten teemojen käsittelyä peleissä, Samyn on yllättävän pessimistinen.
”Herranjumala, en! Tai siis ei, jos peliala ei ole valmis muuttumaan ja käsittelemään aiheitaan rehellisemmin. Tällä hetkellä mekaniikat ohjaavat suurissa määrin pelisuunnittelua. Nämä mekaniikat koostuvat pienestä kourallisesta ampumisen, hyppimisen ja ongelmanratkonnan kaltaisista toiminnoista. En todellakaan halua nähdä enempää eroottisia teemoja tällaisessa kontekstissa.”
Samyn toivoisi näkevänsä enemmän pelisuunnittelua, joka lähtee liikkeelle aihevalinnasta ja jonka interaktiivisuus kumpuaisi tämän aiheen ilmaisusta. Vaan mitä tehdä tätä odotellessa?
”Rakastelkaa, älkää tehkö pelejä!” Samyn kuittaa pilke silmäkulmassa.
73
