Joku on ymmärtänyt Mad Maxien idean väärin: niissä tuhotaan autoja, ei rakenneta! Nyt kyllä V8-käyrä nousee...
Apokalyptinen autolänkkäri Road Warrior on minulle elämää suurempi elokuva. Melko äsken kotiteatterini valkokankaalta katsottunakin se oli vielä 110 tuuman kokoinen, eikä vanhentunut kuin parin kampauksen verran. Innosta täristen odotan ylistetyn Fury Roadin saapumista Niko-Palatsin viihtyisään, häiriövapaaseen katsomoon.
Odotusaikana viihdytän itseäni Mad Maxilla, itsenäisellä mutta Fury Roadin kuvastoa lainaavalla peliepisodilla Max Rockatanskyn elämää. Mad Maxin kuskinpenkillä istuu Taisteluautoilu, pelkääjän paikalla Tappelu ja takapenkillä nahistelevat veljekset Keräily sekä pikkuinen Juoni.
My precious!
Tulevaisuus kun on mitä on, jo pitkässä alkuvideossa Maxin käy huonosti: Immortan Joen poika, Lord Scrotus, kaappaa Maxin Interceptorin plus vaatteet ja kamat, ja jättää Maxin aavikolle kuolemaan. Max ehtii sentään vähän sahata Scrotumin päätä moottorisahalla. Hyvin nopeasti Max kohtaa Efialtes ”Chumbucket” Klonkun, kyttyräselkäisen huippumekaanikon, jonka sytytyssarja iskee omaan tahtiinsa.
Mad Maxin juonen takia se sopisi Pelittiä paremmin kustannusyhtiömme muihin lehtiin, tarkoitus kun on tuunata Chumbucketin unelmaa, Autojen Autoa, Magnum Opusta. Koska tuunaripariskunnalle kelpaa konepellin alle vain oikea V8, sellainen täytyy hakea Scrotusin entisestä päämajasta Gastownista. Mutta sinne pääseminen ei ole helppoa, eikä moottorin saaminenkaan suju tuosta vain.
Matkalla Gastowniin Magnum Opusta tuunataan urakalla, siihen vaihdetaan asetta, panssaria, renkaita, jousitusta ja kaikkea muuta autojuttua. Kaikki maksaa pelin valuuttaa röhnää (scrap), jota kerätään kentältä. Romuvaluutalla ostetaan myös Maxiin tuunausosia, kuten parta, nahkatakki, haulikon lisäpiiput ja uudet tappeluliikkeet.
Eikä siinä kaikki: kun Max nousee mainetasoissa, omituinen aavikkofilosofi Griff kasvattaa Maxin muita kykyjä. Itse kutsun Griffiä Skipiksi, koska sen jorinat ovat pitkää piimää.
Santalaatikon soturi
Vaikka Maxin konepellin alla hyrrää Just Causesta tuttu Avalanche-moottori, peli tuntuu tulevan Model Arkhamia tuottavalta liukuhihnalta, sen verran siinä on samaa kuin Warnerin muissakin hiekkispeleissä eli Batmaneissa ja Shadow of Mordorissa.
Erona näihin Mad Max on todellinen hiekkalaatikkopeli, sillä sen pelialue, kuivunut merenpohja rannikkoalueineen todella on hiekkalaatikko. Tai hiekka-aavikko.
Tarpeeksi iso pelialue on jaettu sektoreihin, joita hallitsee neljä paikallista, vähän rauhanomaisempaa sotalordia. Ikävä kyllä Scrotus on kylvänyt sektoreille miinoja, sala-ampujia ja pelotepylväitä ja perustanut leirejä esimerkiksi öljynpumppaukseen. Teillä ajelee Scrotuksen kuolonpartioita ja tarvikesaattueita.
Hiekkalaatikkopeliin kuuluvan puuhastelun perusidea on eliminoida Scrotuksen vaikutus alueella ja laskea sitä kuvaava, vitosesta alkava uhkaluku mielellään nollaan asti. Palkkioksi Magnumiin avautuu päivitysosia, ja lisää niitä saa sotalordien Wasteland-tehtävistä. Itse peli tietysti etenee Tarinatehtävillä.
Ylimääräinen puuhastelu pysyy aisoissa, eikä edes haise keinotekoiselta. Vihollisautoja voi kerätä kivaksi kokoelmaksi, mutta käyttöä en niille hirveästi keksinyt. ChumBuggyyn saa koiran mukaan, ja sen avulla puretaan miinakenttiä.
Muuta oheistoimintaa ovat ilmapallojen valtaus, jolla näkee paljon ympäristöä, sekä Kuolonrallit, erilaisilla säännöillä käytävät autokisat. Niitä kannattaa edes yrittää, koska silloin rallipaikka avautuu pikamatkustuspisteeksi.
Sotalordien linnoitusten kohentaminen hakemalla niihin lisäpalveluita on olennainen osa peliä. Niissä voi pyörähtää sitten täyttämässä bensatankin, ammukset, terveyden ja vesipullon.
Magnum Opel
Mad Maxin näkyvin osuus on autoilu ja carro a carro -taistelu, mikä on karkeasti ottaen puolet peliä. Se tuskin on yllätys kenellekään.
Magnum Opuksen pääase on puskuri, jolla vihuautoja rontataan, nitrobuustilla saa kätevästi lisää puskuvoimaa. Aluksi haulikko on kiva kaveri, sillä kun voi ampua renkaita ja kuskeja, mutta sen harvoille panoksille on parempaakin käyttöä. Harppuuna kannattaa päivittää vauhdilla, pienemmät autot pysähtyvät kivasti kun niiltä repii renkaan pois. Myös kuskit pysähtyvät kivasti kun niiltä repii suolet pois.
Panssaroidutkin autot alkavat kivasti talttua, kun Magnumiin lisätään ukkoskepit, jotka yllättäen toimivat kuin maaliin hakeutuvat ohjukset. Renkaita repivät pölykapselit ja kylkiin asennetut liekinheittimet ovat näihin verrattuna B-luokan romppeita. Koriin asennettavat piikit, jotka teoriassa estävät vihollisia hyppimästä kyytiin, tuntuvat toimivan parhaiten vain teoriassa.
Autotaistelua helpottaa se että vaikka tapahtuu mitä, Magnum ei vain kaadu. Ja aina kyydissä roikkuva Klonkku on niin hyvä mekaanikko, että hän korjaa Magnum Opuksen hetkessä, vaikka se ruhjottuna roihuaisi täysissä liekeissä. Lisäksi Klonkku toimii apukuskina sekä huipputarkkana, aina osuvana harppuuna- ja ukkoskeppioperaattorina. Tuo harppuuna on se tärkein yleistyökalu, jolla myös kaadetaan kaikenlaisia puolustustorneja, revitään portteja auki ja vihuja kuoliaaksi, sekä satunnaisesti revitään auton koreja hiekasta röhnän toivossa esiin.
Autoilun heikko kohta on ajomallinnus, jossa on pykälät. Renkaat eivät käänny suoraan tatin mukaan, vaan deadzone on melko iso, ja kun renkaat lähtevät kääntymään, tulee kohta jossa ne alkavat kääntyä tosissaan.
Maxman, Arkhamin ritari
Autiomaan asukkaat eivät ole mitään järjenjättiläisiä, ne saa herkästi herutettua pois panssaroidun autonsa sisältä miehiseen nyrkkitappeluun. Koska Max on käynyt Arkhamin nyrkkeilyopiston, eihän niillä ole senssejä kuin ryhmänä.
Varsinaisesti lähitaistelulle tulee tarvetta pelin toisessa suuremmassa osassa eli leirien valtaamisessa. Kun autolla on ensin putsattu leirin ulkopuolustus ja revitty portti auki, Max jalkautuu valtaamaan leirin. Leirinvaltaus on suoraviivaista. Yleensä siihen liittyy yksi tai useampi ryhmätaistelu.
Olen vain ihmeissäin, että öljynpumppausleirissä tarkoitus on räjäyttää pumppu, jotta Scrotus häipyy alueelta. Mitä hemmettiä? Maxin maailmassa bensiini on nestemäistä kultaa, onko tässä nyt järkeä?
Mättäminen toimii satunnaisia kameraongelmia lukuun ottamatta varsin hyvin, on torjuntaa ja näyttävää lopetusliikettä. Kerran vastustajanhakualgoritmi päätyi kiehtovaan pattitilanteeseen, jossa Max ponnahteli kahden vastustajan välillä lyömättä kumpaakaan. Kun Max saa tarpeeksi iskuja perille, hän joutuu raivon valtaan ja tekee vielä selvempää jälkeä. Kättä pidempää voi poimia vastustajilta, mutta laatu on niin kehnoa ettei lähitaistelukepeillä monta kertaa iske.
Välillä kentän yllä roikkuu nosturista War Crier, joka alkaa buffata vihollisia. Jäätyään yksin mieheltä irtoaa mielenkiintoista dialogia.
Nyrkit eivät tietysti ole ainoa ase, mutta ilahduttavasti tuliaseet eivät dominoi peliä, mikä oikein onkin, Maxmaailmassa kun panoksia on hyvin rajallisesti. Kiikarikivääri on pultattu autoon, ja sillä hoidetaan pääasiassa toisia tarkkampujia.
Mutta haulikko, se on kätevä! Se tekee selvää jälkeä lähitaistelussa silloin kun hätä on suurin, ja lisäksi se on oiva autotaistelussakin. Tähtäysmoodissa aika hidastuu, jolloin renkaan, polttoainetankin tai kuskin eliminointi onnistuu.
Siitä olen lievästi furiosa, että pelistä puuttuvat täysin kokonaan Max-maailmaan olennaisesti kuuluvat jousi- ja nuolipohjaiset aseteknologiset ratkaisut.
Nyt se hiekkamyrskyn lykkäsi
Tutoriaalin omaisen alun jälkeen peli leviää kuin Ladan vaihdelaatikko, isoon ja kiitettävän lataustauottomaan pelialueeseen, jossa puuhasteltavaa riittää.
Juonta ja kiinnostavia pelihahmoja a la GTA on turha toivoa. Vasta Gastownin jälkeen juoni saa jotain lihaa ylleen, kun kuvioihin ilmestyy kirjaimellinen naispalkinto, Wasteland Concubine, tarjoamaan Maxille uusperhevaihtoehtoa. GTA-typpisen henkilökaartin paikan täyttää kyttyräselkäinen kamu Chumbucket, joka onneksi on hyvä sivuhahmo piristävine jorinoineen ja outoine kommentteineen. Tarina saa emotionaalisesti säväyttävän päätöksen, johon olisin itse halunnut vaikuttaa.
Toisaalta ympäristö itse on pelihahmoista paras. Edesmenneiden jäänteet, esimerkiksi röhnänkeräyspaikoissa, kertovat usein pieniä surullisia tarinoita. Painajaismaiset, hienot apokalyptiset visiot vaihtelevat ruostuneiden laivojen ja öljynporauslauttojen täyttämästä merenpohjasta Gastownin ympäristön öljykatastrofiin ja sivilisaation jäänteisiin, mutta vaikuttavinta ovat oikeasti vaaralliset, mutta ah niin komeat aavikkomyrskyt. Donneria ja Blitzeniä on niin paljon että tunnelma tulee ruudun läpi.
Mad Max siis kiitää pelaamisen moottoritiellä puhtaasti pelimekaanisen sisältönsä varassa keräilyvietti apunaan. Siksi onkin tosi hyvä juttu, että Mad Max on hiekkalaatikkopelinä paljon keskitasoa parempi, jopa ylimääräinen tyhmä puuhastelu istuu yleiseen teemaan ja maailmaan. Tietysti tehtävät alkavat väistämättä toistaa itseään, mutta yllättävän hyvin jaksoin niitä jauhaa.
Pelimekaniikoillaan Mad Max hakkaa esimerkiksi GTA V:n, autoilu on metrin mielekkäämpää ja taistelu kaksi parempaa. Arkhaminlainen turpiinveto on pirusti hauskempaa kuin suojan takaa räiskiminen.
Kaasukaupungin vauhtikuningas
Pelasin Maxin PS4-versiona, eikä minulla juuri ole valitettavaa. Pleikkapadi ei ole suosikkini, nyt kiukuttivat liipaisimet joissa on älyttömän pitkä liikerata. Grafiikka miellyttää silmääni, Field of Vision on siedettävä, mutta osa ihmishahmoista on kuin edellisen sukupolven kasvatteja. Max itse näyttää tarpeeksi Maxilta, mutta ei kyllä kuulosta Maxilta. Pc-versio olisi Arkham-skandaalin jälkeen ollut kiva testata, mutta foorumiskannauksen perusteella ongelmia ei ole.
Muuten laadukkaassa ruotsalaispelissä muutamat osiot, kuten kohtaamiset aavikon asukkien kanssa, ovat kuin harjoittelijan tekemiä. Esimerkiksi jättömaan perusasukki, musta nainen, on kloonattu ympäri pelialuetta sinne tänne. Hän jopa kuoleekin kerran, vain ollakseen taas pirteänä pystyssä myöhemmin.
Ikävä kyllä sama tiimi on vastuussa pelin käännekohdasta, kisasta Gastownissa. Ahtaassa mutkaisessa putkessa ajetaan aikarajaa vastaan Stank Gumin pomoauton perässä ja yritetään tuhota se ukkoskepeillä. Vihollisia sikiää paljon ja masentavan skriptatusti, virhemarginaali on olematon tai Stank Gum kiitää kaukaisuteen. A fellah, a quick fellah, jää odottamaan että kohde ottaa kierroksella kiinni, mutta Gum jääkin matkan päähän odottamaan. That’s dishonest! Looow!
Ajattelin että olen vain paska, mutta konsulttini vahvisti mielipiteeni: Mad Maxin ohjaustuntuma todella on kiikkerä. Aavikolla sitä ei huomannut, mutta ahtaassa putkessa renkaat kaakkoon -kynnyksen ylittäminen aiheutti ongelmia. Tippa linssissä yritimme kaikkea, kunnes konsulttini keksi Gastowniin ratkaisun: heti alussa hän taitavasti nitrobuustia hyödyntäen runttasi Stank Gumin radan reunaan jumiin ja viimeisteli homman harppuunoilla. Tuuriakin toki vähän vaadittiin.
Gastownin rallia lukuunottamatta Mad Max piti minut yllättävän viihdyttyneenä. Vaikka juonta ei juuri ole, plussaa tulee kiehtovasta, raa’an raadollisesta (kirjaimellisesti) Maxmaailmasta. Peliin pultattu ylimääräinen puuhastelu istuu siihen hyvin. Koska rakennuksissa näkyy vessoja, annan pelille perinteisen pisteen lisää.
Jos se olisi minusta kiinni, puolittaisin pelialueen, niin pelin kesto olisi sisältöön nähden juuri sopiva. Nyt toistokyllästyminen tulee vastaan ennen pelin loppua, vaan niinhän se näissä aina.
Ja Road Warrior? Tämä ei varmasti ole viimeinen kerta kun me häntä näemme. Max elää nyt… pelikoneissamme.
Mad Max
Avalanche/Warner
Arvosteltu: PS4
Saatavilla: Xbox One, PC
Ikäraja: 18
85
