Elämäni hiipuu. Näköni himmenee. Vain muistot jäävät, ja parhaiten muistan The Road Warriorin.
Eikä ihme, kaikki muistavat. sillä mustaan nahkaan pukeutuva lopun aikojen autosoturi on 80-luvun ikonisimpia sankareita. Sekään ei haittaa, että muutaman kymmenen vuoden tauon jälkeen Mad Max jälleen uudistaa toimintaelokuvat.
Maxin popkulttuurin autiomaahan jättämiä syviä uria ovat seuranneet lukemattomat elokuvat, mainokset, musiikkivideot, sarjakuvat ja pelit.
Mad Max The Movie
Vuonna 1979 australialainen ensiapulääkäri George Miller uudisti scifi-genren esikoiselokuvallaan Mad Max. Vaatimattomalla 350 000 taalan budjetilla tehty elokuva on tuottanut yli 100 miljoonaa dollaria ja saanut kolme jatko-osaa, jotka muodostavat yhden vaikutusvaltaisimmista elokuvasarjoista koskaan.
70-luvulla australialainen elokuva nousi yllättäen maailmanlaajuiseen suosioon. Osana tätä uutta aaltoa oli ozploitaatio, väkivallalla ja seksillä mässäilevät pienen budjetin kauhu-, komedia- ja toimintaelokuvat, joiden joukkoon myös Millerin esikoisohjaus lukeutuu.
Mad Max syntyi tuona aikana vallinneen rempseän tee-se-itse-asenteen, pienen budjetin ja hengenvaarallisten stunttien yhdistelmästä. Kaksi vuotta myöhemmin ilmestynyt jatko-osa Asfaltti-soturi lisäsi kierroksia toiminnan näyttävyyteen. Se maalasi tulevaisuudesta vielä synkemmän ja toivottomamman kuvan, sijoittumalla post-apokalyptiseen joutomaahan. Kolmososa Mad Max – Ukkosmyrsky oli suuren budjetin Hollywood-tuotanto, joka korvasi nihilismin huomattavasti kepeämmällä otteella. Ukkosmyrsky ei ole sinänsä huono elokuva, mutta selkeästi sarjan heikoin osa ja pettymys valtaosalle faneista.
Tämän vuoden toukokuussa julkaistu Mad Max: Fury Road huuhteli pois 30 vuoden katkeruuden tarjoamalla näyttävintä ja viihdyttävintä menoa, mitä valkokankailla on nähty pitkään aikaan.
Teiden valtiaat
”Muutaman vuoden päähän nykyhetkestä” sijoittuva Mad Max on väkivaltainen dystopiakuvaus energiakriisistä kärsivän sivilisaation kuolinkamppailusta. Poliisi Max Rockatanskyn yksikkö varjelee syrjäseutujen maanteitä aggressiivisilta rikollisjoukoilta, jotka kiertävät kylästä toiseen terrorisoimassa heikompiaan. Max pelkää alkaneensa pitää työstään hieman liikaa ja haaveilee saksofonisoolojen taustoittamasta rauhallisesta perhe-elämästä. Sitten Max joutuu vastakkain armottoman Toecutterin johtaman anarkistisen moottoripyöräjengin kanssa, millä on tuhoisat seuraukset Maxin elämälle.
Mad Max ei vielä tarjoa sitä ikonista kuvausta maailmanlopun jälkeisestä maailmasta, joka elokuvasarjaan niin tiiviisti yhdistetään. On selvää, että jotakin on mennyt kamalasti pieleen, koska rikolliset voivat rellestää rauhassa raiskaten ja murhaten, mutta oikeusjärjestelmän rippeet, televisio-ohjelmat ja jäätelökioskit kertovat siitä, että vielä vähän aikaa sitten kaikki oli ihan hyvin. Rajallisella budjetilla, josta suurin osa meni autojen hankkimiseen ja niiden tuhoamiseen, saa rajallisen maailmanlopun.
Miller osaa hyödyntää rajoitukset ja tarjoaa hulluuteen vajonneen maailman sijasta kuvauksen hulluuteen vajoavasta miehestä. Elokuva ei edes yritä selittää, mitä muualla maailmassa tapahtuu. Maailman pelastamisen sijaan kyse on yksilöiden kohtaloista, jolloin panokset ovat paradoksaalisesti paljon suuremmat. Eksploitaatioelokuvalle epätyypillisesti päähenkilö ryhtyy kostoon vasta elokuvan loppumetreillä. Se jättää paljon aikaa kuvata, miten Max menettää kaiken, mistä hän (ja myös katsoja) välittää. Kyky esittää Max uskottavasti niin rakastavana perheenisänä kuin kylmänä tappajana teki tuntemattomasta Mel Gibsonista tähden.
Hyvää halvalla
Miller laati Mad Maxin käsikirjoituksen James McCauslandin kanssa vuonna 1975, ja päätös siirtää tarina lähitulevaisuuden dystopiaan oli seurausta 1970-luvun alun öljykriisistä. Elokuva ei täyttänyt valtiolliselle tuelle asetettuja taiteellisia vaatimuksia, joten rahoituksen keräys kesti vuosia. Suurin osa rahoista tuli sukulaisilta ja ystäviltä. Miller sijoitti elokuvaan myös omia varojaan, jotka hän säästi toimimalla ambulanssilääkärinä tuottajakaveri Byron Kennedyn toimiessa kuskina. Käteisen lisäksi Miller uhrasi elokuvalle myös oman pakettiautonsa, joka tuhotaan näyttävästi elokuvan ensimmäisessä takaa-ajossa.
Pieni budjetti pakotti elokuvantekijät käyttämään luovuutta kaikissa vaiheissa. Miller esimerkiksi hyödynsi lääkärinä näkemiään onnettomuuspaikkoja suunnitellessaan elokuvan kohtauksia. Tekijöillä ei ollut varaa lennättää Toecutterin jengin jäseniä esittäneitä näyttelijöitä kuvauksiin, joten nämä ajoivat satojen kilometrien matkan moottoripyörillä harjoitellen samalla roolejaan varten. Suurin osa elokuvan jengiläisistä oli paikallisten moottoripyöräjengien jäseniä, jotka ajoivat omia pyöriään. Kuvausryhmä sulki usein teitä ilman virallista lupaa, Miller ja Kennedy itse jäivät kolarikuvausten jälkeen siistimään tiet romusta ja lasinsirpaleista.
Ainoastaan Gibsonin ja tämän sijaisnäyttelijän käyttämä asu oli aitoa nahkaa, muiden poliisien univormut olivat vinyylistä. Noin viidennes suunnitelluista ajokohtauksista piti jättää kuvaamatta rahojen loppuessa. Kuvausten jälkeen elokuva editoitiin Millerin keittiössä kotikutoisella leikkauslaitteistolla.
Lukemattomista jäljittelijöistä huolimatta Mad Max näyttää edelleen ainutlaatuiselta. Vaatimattomasta budjetista huolimatta elokuvan toiminta on näyttävää, koska se on kuvattu selkeästi ja vaaroja uhmaten. Takaa-ajot ja törmäykset ovat realistisen näköisiä, koska ne tehtiin oikeilla nopeuksilla. Kuvauksissa romutettiin neljätoista autoa, ja jokainen kolari kuvattiin yhdellä otolla. Millerin lääkärintaidot tulivat tarpeen, vaikka vakavilta onnettomuuksilta vältyttiin. Pahin onnettomuus sattuikin muutama päivä ennen kuvausten alkua, kun stuntnäyttelijä Grant Page ja naispääosarooliin palkattu Rosie Bailey törmäsivät moottoripyörällä rekkaan matkalla kuvauspaikalle. Molemmat mursivat jalkansa, jonka vuoksi Bailey korvattiin Joanne Samuelilla ja kuvauksia myöhästettiin kahdella viikolla Pagen toipuessa. Mies ei antanut murtuneen jalan estää häntä tekemästä eräitä elokuvan näyttävimmistä törmäyksistä. Elokuvan stuntit olivat niin vaikuttavia, että julkaisun jälkeen levisi huhu, jonka mukaan kuvauksissa olisi kuollut yksi stuntmiehistä. Se sentään ei pidä paikkaansa.
Ristiriitaisista arvioista huolimatta Mad Maxista tuli valtava hitti lähes kaikkialla maailmassa. Paitsi Yhdysvalloissa, jossa se dubattiin uusiksi amerikkalaisilla näyttelijöillä. Mad Max oli menestynein elokuva budjetin ja sen tuottaman voiton suhteen lähes kahdenkymmenen vuoden ajan, kunnes Blair Witch Project rikkoi tuon ennätyksen vuonna 1999. Suomessa elokuva julkaistiin ainoastaan VHS-videona K18-ikärajalla varustettuna, joten se poistui vuokraamoista vuoden 1987 videolain myötä.
Televisiossa elokuvaa ei nähty, koska sen esitysoikeudet olivat kadoksissa vuosikymmeniä. Mad Maxin ensiesitys Suomen televisiossa koitti lopulta vasta vuoden 2015 maaliskuussa.
Tulevaisuus on hullujen
Kaksi vuotta myöhemmin Max palasi Asfalttisoturissa (Road Warrior). Autot, takaa-ajot ja väkivaltaiset kolarit olivat edelleen mukana, mutta kymmenkertaisen budjetin ansiosta vähäeleinen dystopia korvattiin ydinsodan jälkeisellä autiomaalla ja fetissiasuihin pukeutuneilla psykopaateilla. Asfalttisoturi alkaa kertomuksella siitä, kuinka suurvaltojen välinen sota ja öljyn ehtyminen johtivat suurkaupunkien tuhoon ja kaaokseen. Jäljelle jäi vain vahvimmat, jotka kiertävät paikasta toiseen muita riistäen. Yhteiskunnan romahdettua öljystä on tullut tärkein raaka-aine. Kulkuneuvot, joita koristellaan ja hoivataan fetisistisesti, tarjoavat keinot selviytyä, kerätä tarvikkeita, taistella tai paeta. Ruoka, vesi, aseet ja ammukset ovat jatkuvasti lopussa.
Perheensä menettänyt Max vaeltaa päämäärättömästi autiomaata V8-moottorilla varustellulla Interceptorillaan uskollinen koira seuranaan. Max ajautuu auttamaan vastentahtoisesti Lord Humungusin johtaman ryöstelijälauman piirittämää öljynjalostamoa. Elokuvan tarina muistuttaakin paljon westernejä: yksinäinen asesankari saapuu kaupunkiin ja joutuu suojelemaan pientä viattomien ryhmää lainsuojattomien joukolta. Lopussa Max on jälleen yksin ja saanut kirvelevän muistutuksen siitä, että yksikään hyvä teko ei jää rankaisematta.
Asfalttisoturia tehdessään Miller pani uutta vaihdetta silmään, romuralli on entistä rajumpaa. Elokuvan lopussa oleva 13 minuuttia pitkä toimintakohtaus on yksi elokuvahistorian upeimmista. Se on täynnä ällistyttäviä stuntteja, traagisia kuolemia, ilkikurista huumoria ja yllättäviä käänteitä. Toisin kuin monien muiden pienen budjetin yllätysmenestyjien jatko-osat – kuten Evil Dead 2 tai Desperado – Asfalttisoturi on aito jatko-osa. Se on myös edeltäjäänsä parempi elokuva lähes kaikin puolin. Sen maailma on rikkaampi, kulkuvälineet hullumpia, räjähdykset isompia ja asvaltti kuumempaa. Värikkäästi kärjistetyt hahmot elävöittävät maailmanlopun kuihtunutta ympäristöä tehden Asfalttisoturista eeppisen tarinan ja Maxista myyttisen hahmon.
Parempaa kalliimmalla
George Miller ja Byron Kennedy olivat jo pitkällä Mad Max 2:n suunnittelussa, kun ykkösosan kansainvälisestä levityksestä vastannut Warner Bros. ilmoitti haluavansa Pohjois-Amerikan levitysoikeudet. Miller ja Kennedy suostuivat, koska studion tarjoama summa oli niin suuri, että he pystyivät rahoittamaan sillä koko elokuvan. Warnerin ainoa ehto oli, että elokuvaa levitettäisiin Pohjois-Amerikassa nimellä The Road Warrior, koska ensimmäinen osa ei ollut menestynyt siellä tarpeeksi hyvin. Miller tykästyi nimeen, ja oli lähinnä helpottunut, kun levittäjä ei tällä kertaa vaatinut australialaisaksenttien dubbausta.
Asfalttisoturi kuvattiin kevättalvella 1981 lähellä Broken Hillin syrjäistä kaivoskaupunkia, jonka asukasluku oli lähtenyt laskuun malmivarantojen alkaessa ehtyä. Se oli sekä halpa että sovelias kuvauspaikka hylättyyn maahan sijoittuvalle tarinalle. Pukusuunnittelija Norma Moriceau sai ideoita asuihin asuntoaan vastapäätä sijaitsevasta S&M-putiikista. Paikalliset olivat luvanneet lämpimiä säitä kuvausten ajaksi, mutta ennusteet muuttuivat. Valitettavasti suurin osa puvustuksesta oli suunniteltu lämpimiin maisemiin. Humungusin kakkosmiestä Weziä esittävä Vernon ”Bennett” Wellsin asu jätti pakarat paljaiksi. Mel Gibson kutsui Wellsin kankkuja lämpömittareiksi, koska kaikki lähetettiin lämmittelemään kun ne muuttuivat violetin sävyisiksi.
Koska Asfalttisoturikin on täynnä kahjoja stuntteja ei onnettomuuksilta vältytty. Yksi näistä, se jossa stuntmies Guy Norris törmää moottoripyörällä autoon ja lentää ilmaan pyörien holtittomasti, päätyi myös elokuvaan. Hidastuksesta näkee, kuinka Norrisin jalka vääntyy luonnottomaan asentoon. Seuraavana kuvauspäivänä stuntkoordinaattori Max Aspin loukkaantui vakavasti ajettuaan autolla hyppyriin ja törmättyään autonromuun kesken ilmalennon.
Öljyrekan kaatuminen oli elokuvan vaarallisin stuntti. Sen suorittaneelta Dennis Williamsilta kiellettiin syöminen 12 tunniksi ennen kuvauksia siltä varalta, että hänet jouduttaisiin kuskaamaan leikkauspöydälle. Kaikkien onneksi stuntti sujui ilman ongelmia ensimmäisellä – ja ainoalla – otolla.
Yhdysvalloissa elokuvan mainoskampanjassa keskityttiin toimintaan ja stuntteihin, vältellen viittauksia Maxin hahmoon. Valtaosalle katsojista elokuva paljastui jatko-osaksi vasta elokuvan alettua. Elokuva oli suuri kaupallinen menestys ja sai kehuja myös useimmilta kriitikoilta. James Cameron on kertonut sen olleen merkittävä innoituksen lähde Terminaattorille, muun muassa David Fincher ja Guillermo del Toro listaavat sen suosikkielokuviensa joukkoon. Nykyään Asfalttisoturi luetaan toimintaelokuvien klassikoksi.
Vaimeaa jyrinää
Max palasi elokuvateattereihin vuonna 1985 elokuvassa Mad Max – Ukkosmyrsky. Kyseessä oli osittain amerikkalaisen studion kanssa tehty yhteistuotanto, mikä valitettavasti näkyy lopputuloksessa. Kun kahden loistavan elokuvan jälkeen olisi luullut Millerin lisäävän kaasua, hän siirsikin vaihteen vapaalle ja vauhdikkaasti alkanut elokuva hyytyy loppua kohden.
Useita vuosia Asfalttisoturin tapahtumien jälkeen sijoittuva Ukkosmyrsky on kuin kaksi täysin erilaista elokuvaa pakotettuna yhteen. Menetettyään ajoneuvonsa Max päätyy Bartertowniin, sianpaskalla pyörivään kauppakaupunkiin ja joutuu keskelle valtataistelua. Ensimmäinen puolisko tuntuu vielä sijoittuvan samaan karuun ja mielipuoliseen maailmaan kuin aikaisemmat osat. Tosin vuotta aikaisemmin Indiana Jones ja tuomion temppeliä varten keksitty PG13-ikärajoitus tarkoitti totuttua laimeampaa väkivaltaa, eikä Tina Turnerin Aunty Entity kilpaile samassa painoluokassa kuin Toecutter ja Humungus.
Valitettavasti elokuvan jälkimmäinen puolikas, jossa Max muuntuu eksyneen lapsilauman pelastajaksi, on hämmentävä sekoitus Kärpästen herraa, Peter Pania ja Arkajalkoja. Ukkosmyrsky toimii varoittavana esimerkkinä siitä, kuinka teemojen ja graafisuuden vesittäminen suuremman yleisön toivossa kääntyy tekijöitään vastaan. Tarinan ja tunnelman epätasaisuus tappaa elokuvan mahdollisuudet nousta samaan asemaan elokuvan historiassa kuin Maxin aikaisemmat seikkailut.
Epätasaisuutta selittää sekin, että Miller jakoi tällä kertaa ohjausurakan George Ogilvien kanssa. Mad Maxien tuottaja ja Millerin hyvä ystävä Byron Kennedy kuoli helikopterionnettomuudessa etsiessään kuvauspaikkoja, joten Miller halusi ohjata tällä kertaa ainoastaan toimintakohtaukset. Ne ovatkin elokuvan parasta antia.
Niin Miller kuin Gibson ovat myöhemmin (Gibson jopa kuvausten aikana) ilmaisseet pettyneensä elokuvan laatuun. Miller on kertonut aloittaneensa pian suunnittelemaan jatko-osaa, joka ottaisi vahingon takaisin. Tuota elokuvaa jouduttiin odottamaan 30 pitkää vuotta.
Sairaan kaunis maailma
Jukupliut! Kerrankin odotus palkittiin. Mad Max: Fury Road on modernin toimintaelokuvan mestariteos ja vuoden kehutuimpia elokuvia. Huolimatta minimalistisesta juonesta (elokuva on kahden tunnin versio Asfalttisoturin kliimaksista) ja dialogista, Miller ja kumppanit saavuttivat maximaalisen intensiteetin. Trailerit lupasivat hyvää, mutta valmis teos ylitti kaikki odotukset. Se on sarjan ehdottomasti pramein osa, jonka jokaisesta kuvasta voisi teettää julisteen.
Elokuvasarjalle keskeinen virheettömästi koreografioitu autojen tuhobaletti toteutetaan yhtenä pitkänä takaa-ajona, jossa nupit on käännetty yhteentoista. Kaikkein vaikuttavinta on se, että Fury Road on toteutettu enimmäkseen aidoilla autoilla sekä perinteisillä stunteilla. Tietokone-efektejä, joita niitäkin toki piisaa, on käytetty pääasiassa tukemaan perinteisiä erikoistehosteita. Tom Hardy on niin mainio Max, että Gibsonia ei edes kaipaa, mikä tuntui vielä vuosi sitten käsittämättömältä ajatukselta. Charlize Theronin Furiosa on yhdenvertainen taistelupari Maxille, ja Toecutteria Mad Maxissa näytellyt Hugh Keays-Byrne onnistuu luomaan Immortal Joesta ydinperheineen Maxin kiehtovimman vastustajan.
Maxin tie takaisin elokuvateattereihin oli pitkä ja mutkainen. Kymmenen vuoden hiljaiselon jälkeen 1990-luvun puolivälissä Maxin huhuttiin tekevän paluun televisiosarjassa, jossa nimiroolia esittäisi Evil Deadeista tuttu Bruce Campbell. Projekti ei edennyt sen pidemmälle.
90-luvun lopussa Miller sai yllättäen idean, miten hän toisi Maxin takaisin. Hän hahmotteli tarinan valmiiksi mielessään lentomatkan aikana ja tavallisen käsikirjoituksen sijaan teetti siitä kuvakäsikirjoituksen. Gibsonin paluu Maxin rooliin varmisti rahoituksen. Mutta vähän ennen kuvausten alkua kaksi lentokonetta törmäsi World Trade Centeriin. Dollarin arvon romahtaessa elokuvan budjetti paisui ja kuvaukset peruttiin. Pari vuotta myöhemmin Miller ja Gibson päättivät yrittää uudelleen, tällä kertaa Irakin sota esti kuvaukset.
Miller palasi elokuvan pariin vuosikymmenen lopussa ja, Gibsonin vetäydyttyä Maxin roolista henkilökohtaisten ongelmiensa vuoksi, harkitsi jopa hetken aikaa toteuttavansa sen animaationa. Lopulta Hardy valittiin Maxiksi kesällä 2010. Kuvaukset oli tarkoitus aloittaa Broken Hillissä marraskuussa, kun kohtalo puuttui jälleen peliin. Alueelle oli ehditty rakentaa tiet sekä 200 kulkuneuvoa, mutta ensimmäiset isot sateet 15 vuoteen muuttivat autiomaan kukkaisniityksi. Kuvauksia siirrettiin jälleen vuodella eteenpäin, jotta alue ehtisi kuivua.
18 kuukauden turhan odottamisen jälkeen kuvauspaikaksi vaihdettiin Namibia, jossa ei sada koskaan, ja kamerat käynnistyivät lopulta kesäkuussa 2012. Fury Roadin kuvaukset loppuivat saman vuoden joulukuussa, mutta ensi-ilta koitti vasta kaksi ja puoli vuotta myöhemmin. Yleensä näin pitkä odotus kielii siitä, että kyseessä on surkea räpellys, jonka studio ei usko menestyvän. Fury Road on poikkeus, joka vahvistaa säännön.
Maxin perintö peleissä
Ottaen huomioon Mad Max -sarjan suosion, on outoa, kuinka vähän Max on päässyt seikkailemaan videopeleissä. Tehdäänpä vertailua: Maxin aikalaisista alienit ovat vilahdelleet peleissä toistakymmentä kertaa, ja xenomorphit jakavat kokonaisen pelisarjan Predatorin kanssa, jolla silläkin on muutama soolopeli palkintovyössään. Cyberdyne Systemsin luoma kyberneettinen organismi on terminoinut pelaajia noin tusinan kertaa. Robocop on puolestaan suojellut viattomia ja ylläpitänyt lakia viidessä eri pelissä. Star Wars -pelejä on suunnilleen saman verran kuin tähtiä pienessä galaksissa. Mutta ennen tätä syksyä Max on esiintynyt ainoastaan yhdessä pelissä.
Mindscapen kehittämä Mad Max ilmestyi NES:lle 1990. Nimestä huolimatta peli pohjautui Asfalttisoturiin, jonka kuuluisa mainoskuva Maxista ja tämän koirasta sai toimia myös pelin kansitaiteena. Max kiertää autiomaata Interceptorillaan ja raivaa tien vapaaksi muista autoista ja tiesuluista heittelemällä dynamiittia autonsa ikkunasta. Hylätyistä kaivoksista voi löytää tarvikkeita ja elintärkeää bensiiniä, jonka loppuminen päättää pelin välittömästi, mutta niiden saamiseksi on annettava haulikon laulaa. Eteneminen tapahtuu suurissa luolissa käydyissä areenataisteluissa, joissa tavoitteena on työntää vihollisautoja kuiluihin. Muutaman tällaisen jälkeen loppuvastukseksi paljastuu itse Humungus, jonka kanssa käydään kaksinkamppailu varsijousilla.
Hatunnostoja ja silmäniskuja
Vaikka pelihistorian hyllyt eivät notku Mad Max -peleistä, ei se tarkoita ettei vuosien varrella olisi nähty elokuvasarjan epävirallisia sovituksia (lue: varkauksia) sekä kunnianosoituksia (lue: näpistyksiä). Reilun 30 vuoden aikana Millerin elokuvat ovat inspiroineet lukemattomia pelintekijöitä. Yksittäisiä humoristisia silmäniskuja elokuvasarjan suuntaan on useissa peleissä, kuten Mortal Kombat X:n parivaljakko Ferra ja Torr, jotka tuovat välittömästi mieleen Ukkosmyrskyn Master Blasterin, mutta myös merkittävämpiä lainauksia piisaa.
Yksi varhaisimmista epävirallisista sovituksista on vuonna 1985 Commodore 64:lle julkaistu The Last V8, joka nappasi nimensä Asfalttisoturissa kuullusta repliikistä. Pelaajan tavoitteena on ajaa ydinsodan jälkeisessä maailmassa ennalta määrätty reitti kapealla tiellä ennen aikarajan päättymistä. Overlander vuodelta 1988 on puolestaan kolmannen persoonan ajopeli, jossa ajetaan hyvin paljon Maxin Interceptoria muistuttavalla panssaroidulla autolla post-apokalyptisissa maisemissa räiskien muita autoja. Näiden pelien yhteneväisyydet elokuvien kanssa jäivät varsin pinnallisiksi, mutta riittivät tarjoamaan kasaripelaajalle Mad Max -kokemuksen.
Vuonna 1992 Mega Drivelle ja SNES:lle ilmestynyt Outlander on täynnä viittauksia Mad Maxeihin, ja nyt kyse on muustakin kuin pelkästä inspiroitumisesta. Outlander oli nimittäin Mindscapen kehittämä, ja sen alkuperäinen nimi oli The Road Warrior. Mutta hieman ennen pelin valmistumista yhtiö menetti oikeudet nimeen ja joutui vaihtamaan sen.
Se oli ilmeisesti ainoa asia, joka vaihdettiin, sillä Outlander on niin selvästi Mad Max, että nykyään se ei onnistuisi ilman raastupaa. Mega Drivella ajokohtaukset on kuvattu ensimmäisestä, SNES:llä kolmannesta persoonasta, ja ne ovat monotonisuudestaan huolimatta viihdyttäviä. Aika-ajoin ”Max” hyppää autostaan taistelemaan prätkämisuja ja näiden kavereita vastaan, jolloin kuvakulma loikkaa sivulle. Loppuvastus on elokuvallisen esikuvan asemasta puskista tuleva robottikädellä varustettu goljatti, joka tuskin toimi minkäänlaisena esikuvana Fury Roadin Furiosalle.
The Warrior of the Wasteland!
Fallout-sarja – ja mikseipä myös sen henkinen edeltäjä Wasteland – voisivat sijoittua lähestulkoon suoraan Mad Maxien maailmaan, vaikkakin toiselle mantereelle, jossa säteily on ollut kenties hieman voimakkaampaa. Pelit toimivat upeana kunnianosoituksena Millerin synkälle tulevaisuudenkuvalle, ja jokainen osa sisältääkin useita viittauksia elokuviin. Peleistä löytyy esimerkiksi hyvin paljon Maxin asua muistuttava nahkahaarniska. Ensimmäisessä Falloutissa on sivutehtävä, jossa mies ei pääse taloonsa vihaisen koiran ohitse. Rakin kerrotaan kuuluneen mustaa nahkatakkia käyttäneelle miehelle. Mikäli pelaaja käyttää kyseistä asua, Dogmeatiksi kutsutusta hauvasta tulee hänen kumppaninsa. Dogmeat tekee paluun Fallout 2:ssa. Mikäli pelaaja hyökkää sen kimppuun, Mel-niminen mies ilmestyy paikalle kostamaan. Myös Fallout 3:ssa voi törmätä sattumalta Meliksi kutsuttuun mieheen, joka yrittää ryöstää pelaajan lataamattomalla haulikolla.
Muita Fallouteista löytyviä hatunnostoja ovat useiden dialogipätkien lisäksi muun muassa entinen kaivoskaupunki Broken Hills sarjan toisessa osassa, Lord Humungusin revolveria muistuttava tähtäimellä varustettu 44 Magnum kolmannessa osassa sekä Blast Mastery ja You Run Barter Town -saavutukset New Vegasissa.
Varsinkin Fallout kakkosta on vaivatonta pelata Mad Max -simulaationa (tuskin olin ainoa, joka nimesi hahmonsa Maxiksi toisella pelikerralla), kun pelihahmo kulkee yksihihaisessa nahkatakissa katkaistu haulikko kädessään ja uskollinen koira vierellään. Vain se haittaa illuusiota, ettei pelaaja pääse ratin taakse – ellei sitten onnistu korjaamaan Highwaymania.
Interplay, joka kehitti kaksi ensimmäistä Falloutia, itse asiassa melkein teki Mad Max -pelin 1990-luvun lopussa. Pelistudion perustaja Brian Fargo tapasi George Millerin, joka Wastelandin ja Falloutin fanina halusi studion tekevän pelin hänen tuoreesta käsikirjoituksestaan nimeltä Fury Road. Kyseessä olisi ollut Falloutin tyylinen roolipeli, johon olisi kuitenkin lisätty Maxversumille pakolliset ajoneuvot.
Mutta pian tämän jälkeen EA tarjosi Millerille pelisarjan oikeuksista 20 miljoonaa dollaria ja Miller hyväksyi summan. Elokuvaversion viipyessä EA ei kuitenkaan pitänyt peliä työn alle ja, oikeuksien lopulta siirryttyä Warnerille, Miller ei koskaan saanut täyttä summaa.
Ja me voimme vain haaveilla millainen olisi ollut Interplayn versio Mad Maxista.
The Ayatollah of Rock and Rolla!
Vaikka monet pelit sijoittuvat Mad Maxista napattuun karuun autiomaahan, huomattavasti harvemmat niistä omaksuvat tuon maxmaailman kieroutuneen ja sekopäisen tunnelman. Borderlands-pelit onnistuvat tässä ensiluokkaisesti, vaikka välillä pääkalloilla koristeltu ja raketinheittimellä varusteltu mopo karkaa käsistä. Pelien naamareita käyttävät psykot sopisivat saumattomasti esimerkiksi Humungusin remmin jatkoksi ja muutenkin Pandoraa luodessa on haettu inspiraatiota Australian suunnalta.
Pelisarja sisältää vähintään yhtä paljon viittauksia popkulttuurin ilmiöihin kuin Falloutit, ja joukkoon mahtuu myös lähdeviittauksia Mad Maxeihin. Näistä mainittakoon ensimmäisen osan ulkonäöltään Humungusia muistuttava pomovastus Mad Mel sekä Borderlands: The Pre-Sequelin gyrokopteripilotti, jonka ääninäyttelyn hoitaa itse Asfalttisoturin gyrokapteeni, Bruce Spence.
Vuoden 2011 räiskintää ja rälläystä yhdistelevä Rage on niin Mad Maxien kaltaiseen maailmaan sijoittuva peli, että peliä tuskin olisi olemassa ilman elokuvien antamaa esikuvaa. John Carmackin visio ydinsodan jälkeisestä hiekkalaatikosta on niin täynnä viittauksia elokuviin (löytöosista kasatut muskeliautot ja hiekkakirput, mielipuoliset maantierosvot ja näiden asut, metallinen bumerangi), että pelaajalta ei vaadita paljon mielikuvitusta asettaa itsensä Maxin pölyisiin kenkiin. Näin ollen Ragenkin voi sijoittaa epävirallisten versiointien joukkoon.
Ja nyt itse Max on palannut virtuaaliseen autiomaahan ihan omassa pelissään. Se ei tule estämään muita seuraamasta asfalttisoturin raivaamaa polkua. Viimeistään Fury Roadin onnistuminen varmisti, että Millerin elokuvien vaikutus näkyy peleissä vielä pitkään.
Max elää ja voi hyvin.
