Massive Chalice - KUPITTAA

Vihollisia kahdessa suunasta ja vähän turhan tiukat paikat.

Yleensä siinä vaiheessa kun viinimalja alkaa jutella takaisin, kannattaa huolestua.

Massive Chalicen syntytarina on Kickstarterin kautta joukkorahoitetuille peleille aika tyypillinen. Rahoituskampanja alkoi keväällä 2013, kun pääasiassa Psychonautsista, Brütal Legendistä ja parista hauskasta pikkupelistä tunnettu Tim Schaferin Double Fine päätti toistaa tuolloin ei-vielä-kovin-pahasti-venähtäneen Broken Age -seikkailun Kickstarter-onnistumisen. 
Massive Chalicen kampanja tosin pidettiin tarkoituksella vähän pienimuotoisempana, mutta siitä huolimatta peli keräsi kesäkuuhun 2013 mennessä kunnioitettavat 1,3 miljoonaa dollaria. Alkuperäiseksi julkaisupäiväksi lupailtiin syyskuuta 2014, eikä kenellekään ollut yllätys, että peli julkaistiin vasta tämän vuoden kesäkuussa.
Pelin alkuperäinen Kickstarter-myyntilause oli muistaakseni jotain tyyliin ”Crusader Kings kohtaa X-Comin!”, mikä on itse asiassa aika hyvä tiivistelmä pelistä. Massive Chalicen sukupuu on siis jäljitettävissä Laser Squadin, X-Comin ja Jagged Alliancen kaltaisiin vuoropohjaisiin taktiikkapeleihin, ja tämän sykkivän ytimen ympärille on kyhätty vielä eräänlainen kevyt fantasiavaltakunnan hallintaan keskittyvä strategiaosuus, joka on enemmän kuin vähän velkaa tuolle Paradoxin mainiolle suvunjalostuspelille.


Kolmesataa kunnian vuotta

Kehyskertomuksessa fantasiavaltakuntaa uhkaa kammottava ja mysteriöösi Cadence, joka turmelee maan lähettämällä rajan takaa ikäviä vihollisia. Kuninkaanlinnassa majaileva, pelille nimensä antanut maaginen VALTAVA MALJA voi puhdistaa maailman, mutta valitettavasti vasta kolmensadan vuoden mittaisen voimienkeruun jälkeen. Niinpä on linnaansa sidotun kuolemattoman valtiaan vastuulla kasvattaa maa täyteen urheita sotureita, katsoa sivusta kun nämä kuolevat ja torjua Cadencen hyökkäykset parhaansa mukaan, kunnes mahtikuppi on valmiina lopulliseen ratkaisuun.
 Pelin koukku on juuri tuo kolmensadan vuoden mittainen aikajänne. Kun pelin hahmot elävät normaalin 50–70 vuoden mittaisen elinkaaren, mahtuu kolmeen vuosisataan useamman sukupolven mitalta sankaritekoja. Niinpä hallitsijan tärkeimpiä tehtäviä strategiaosuudessa on kansoittaa maa mahtisukujen jälkeläisillä, jotka toimivat ainoana aseena vääjäämättä etenevää Cadencea vastaan.
 Fantasiamaan kartta on jaettu noin kymmeneen provinssiin, joista jokaiseen voi rakentaa yhden tönön. Näistä tietäjien kilta ja sotakoulu toimivat suoraviivaisina tutkimuksen ja taistelukokemuksen edistäjinä, mutta olennaisimpia ovat linnat. Jokaiseen linnaan täytyy nimittäin valita hallitsija ja tälle puoliso, ja nämä sitten toivon mukaan punnertavat maailmaan uusia sotureita, tai ainakin kasvattavat löytölapsia loputtoman nälkäistä lihamyllyä varten. 
Kickstarter-tukijoiden kampanjan ansiosta myös saman sukupuolen väliset ja siitä syystä lapsettomiksi jäävät avioliitot ovat ihan ookoo, joten löytölasten merkitystä ei suinkaan pidä väheksyä.


Tukkijätkä ja metsämies

Strategia- ja taktiikkaosuus kietoutuvat toisiinsa sen verran mielenkiintoisella tavalla, että toisesta puhuminen ilman toista olisi hieman hankalaa. Tärkeänä tekijänä toimivat pelin kolme perushahmoluokkaa, joista isoa halkoa heiluttava caberjack on meleeluokka, hunter jousimiesluokka ja alchemist palopommeja viskelevä velhonkorvike. Pelin alussa kaikki hahmot kuuluvat johonkin näistä luokista, mutta hallitsijoita luovasti parittamalla saa käyttöönsä uusia hybridiluokkia. Esimerkiksi alkemistin ja metsästäjän hallitsemassa linnassa koulutetaankin molempien hahmoluokkien voimia yhdisteleviä trickshot-hahmoja.
Kolikon toinen puoli on sitten se, että huonoja liittoja solmimalla voi löytää itsensä tilanteesta, jossa kaikki valtakunnan linnat kouluttavat vain yhden tai kahden hahmoluokan sotureita, eikä vaikkapa halonheiluttajia saa käyttöönsä mistään muualta  kuin aikaavievän etsinnän kautta tai tuurilla tehtäväpalkintoina. Koska tässä ei vielä ole riittävästi pähkäiltävää, kaikilla hahmoilla on liuta ominaisuuksia, jotka saattavat periytyä jälkeläisille. Esimerkiksi kahden juopon lapsi on todennäköisesti puliukko/-akka itsekin, tai kaksi neroa naittamalla myös tulevien penskojen älykkyys on keskimääräistä parempi.
Tässä kohtaa joku neropatti on varmasti jo keksinyt, että järkevintähän on sitten laittaa parhaat soturinsa linnanherroiksi ja vielä naittaa nämä suotuisasti. Vaan ähäkutti: jos hahmo kerran laitetaan valtaistuimelle tai puolisoksi, ei siltä tieltä enää palata taistelukentille. Aktiivipalveluksessa olevien hahmojen ja linnoissa laiskottelevien ylimysten managerointi on siis vaikeampaa kuin miltä ensi silmäyksellä vaikuttaa.
Hallitsijoiksi lykätyt nuoret hahmot ehtivät kyllä tuottaa enemmän muksuja, mutta toisaalta nuorta verta kaivataan myös taistelukentillä. Kokeneet vanhat hahmot sen sijaan ovat hallitsijoina parempia, mutta eivät lisäänny kovinkaan aktiivisesti. Linnojen lisäksi myös viisaiden klubi ja kadettikoulu tarvitsevat koneistoonsa hahmoja, jotka niin ikään poistetaan taistelutiimistä pysyvästi, ja näissäkin hommissa kokemus on valttia. Aluksi aika yksinkertaiselta vaikuttavassa strategiaosuudessa piisaakin siis pohdittavaa.   
 

Haamu tarjosi käänteiskaakaon

Cadencen hyökätessä muutaman vuoden välein on edessä toisenlainen valinta. Hyökkäykset kohdistuvat aina useammalle kuin yhdelle alueelle kerrallaan, mutta puolustustaistelua voi käydä vain yhdessä läänissä. Kolmen torjumattoman hyökkäyksen jälkeen alue on menetetty, ja jos on pelannut vähänkin huolimattomasti, tämä kohtalo on jossain vaiheessa väistämätön.
Taktinen taisteluosuus itsessään seuraa lajityypin perinteitä varsin uskollisesti. Taistelutiimi koostuu viidestä hahmosta ja yksi vuoro koostuu kahdesta toiminnosta, joista toinen on aina liikkuminen. Toisella toiminnollaan voi sitten liikkua uudelleen, hyökätä, käyttää vimmahyökkäystä tai muuta vastaavaa. Maastoa voi hyödyntää näkösuojana, räjähtävät tynn… kukkapuskat vahingoittavat vihollisia ja lorem ipsum ad nauseum. Ei millään muotoa innovatiivista, mutta historian saatossa toimivaksi havaittua, joten kelpaa.
Taisteluista hahmot keräävät kokemusta ja tasojen myötä hipareita, iskuvoimaa ja uusia kykyjä lyhyehköstä hahmoluokkakohtaisesta taitopuusta. Tässäkin koukkuna on tosiaan se, että toisin kuin vaikka X-Comissa, jossa arpiset veteraanit seuraavat mukana pelin alusta loppuun ellei plasmaviikate heitä korjaa, Massive Chalicessa parhaatkin sotaurhot ehtivät elämänsä aikana nähdä hyvin rajallisen määrän taisteluita ennen luonnollista poistumaa. Tämä taas aiheuttaa sen, että hahmoihin ei ehkä kiinny ihan samalla tavalla, mutta toisaalta hyvän sankarin menehtymisestä seuraavan katkeransuloisen harmin tunteen joutuu kohtaamaan todella useasti.
Pelin viholliskaarti on niin ikään rajallinen mutta kiinnostava. Valikoimasta löytyy nyrkillä (tai tässä tapauksessa halolla) tapettavien perusötöjen lisäksi muun muassa itsetuhoisia kamikaze-vihuja, ainoastaan vuoron ensimmäisestä osumasta kunnolla vahingottuvia mörssäreitä ja kaikkein ärsyttävimpinä vihollisina kokemuspisteitä syöviä ja hahmoja osumasta ikäännyttäviä mörköjä. Nämä kaksi jälkimmäistä otustyyppiä herättävät aivan pohjatonta vihaa, kun vaivalla hankitut kokemuspisteet katoavat taivaan tuuliin tai uransa puolivälissä oleva huippusankari muuttuukin yhtäkkiä harmaapäiseksi vanhukseksi.

Osa taistelukentistä näyttää kiehtovan unenomaiselta.


Massiivinen määrä valintoja

En tiedä, olenko tässä arvostelussa vieläkään tarpeeksi voimakkaasti painottanut sitä, että Massive Chalicessa joutuu tekemään aivan valtavasti vaikeita valintoja. Koko ajan. Alusta loppuun. Lakkaamatta. Jo mainittujen juttujen lisäksi yhden valintakavalkadin muodostaa vielä se, mihin haluaa käyttää taikakipon voimia. Kaikki rakennusprojektit ja ”teknologian” eli uusien aseiden, haarniskojen ynnä muiden taistelukamojen kehittely nimittäin vie vuosikausia aikaa ja MASSIIVINEN KALKKI voi keskittyä vain yhteen asiaan kerrallaan.
Kaikki nämä hurjat valinnat johtavat tietysti siihen, että jokainen pelikerta on hyvin erilainen eikä esimerkiksi mitään ”oikeaa” teknologiankehitysreittiä sinänsä ole, vaan kaikki riippuu pitkälti siitä, millaisia sankareita sattuu saamaan käyttöönsä, miten niitä parittaa keskenään ja niin poispäin. Toisaalta varsinkin alussa kun kaikkien valintojen pitkän aikavälin merkitys ei välttämättä ole päivänselvää, voi itsensä pelata jos nyt ei umpikujaan niin ainakin hyvin hankalaan tilanteeseen.
Massive Chalicen teknisestä toteutuksesta en löydä kauheasti moitittavaa mutta enpä kyllä ihmeempää kehuttavaakaan. Graafisesti peli seuraa Double Finen aiempien pelien jalanjäljissä eli on sellainen hauskasti sarjakuvamainen ja pelkistetty, tyylistä tulee mieleen lähinnä viime vuosituhannen 3D-pelit armottomine polygoneineen. Musat sopivat pelin tunnelmaan ja kaksinaamaisen kipon mies- ja naispuoliskojen ääninäyttelijät ovat oikein passeleita, mutta siinäpä se sitten onkin. Toisin sanoen siis laadukasta perustyötä ja suunnilleen sitä tasoa, mitä tällaiselta ”puoli-indiepeliltä” sopii odottaakin.
Massive Chalice on oikein viihdyttävä pelikokemus, joka sisältönsä määrän ja laadun puolesta on jossain indiehenkisen pikkupelin ja niin sanotun ison pelitalon tuotteen välimaastossa. Monipuolisempi ja syvällisempi se varmasti voisi olla, mutta tällaisenaankin sen eri osa-alueet ovat hyvin suunniteltuja, pelin eri elementit on selvästi mietitty ajatuksella eikä mitään varsinaisesti turhaa ole päästetty mukaan. 
Nostan siis maljan Double Finelle jälleen yhden onnistuneen pelikokemuksen tuottamisesta.

85