www.medalofhonor.com
Jos nykypäivään siirtyminen oli parasta mitä Call of Dutylle saattoi tapahtua, niin miksei myös Medal of Honor -pelisarjalle?
Amerikkalaisten sotilasoperaatio Afganistanissa saavutti kuluneena keväänä hätkähdyttävän virstanpylvään. Maaliskuun 27. päivän jälkeen Afganistan voitiin katsoa pisimmäksi sodaksi Yhdysvaltain historiassa. World Trade Centerin terrori-iskusta sytykkeen saaneelle, pian yhdeksän vuotta jatkuneelle konfliktille ei näy loppua. Kuten presidentti Barack Obama totesi maaliskuussa, Afganistanin sota on yhä välttämätön Yhdysvaltain intresseille.
Ajankohtaisuudestaan ja historiallisesta painoarvostaan huolimatta harvassa videopelissä on uskallettu koskea Afganistanin sotaan. Aihetta sivunneet pelit ovat yleensä turvautuneet kuvitteellisten Keski-Aasian valtioiden kuvitteellisiin konflikteihin.
Pintapuolisesti Afganistaniin rinnastettavien poliittisesti korrektien sotapelien aika on kuitenkin ohitse. Electronic Arts tarttuu härkää sarvista uudessa Medal of Honorissaan, jota markkinoidaan tinkimättömänä Afganistanin sodan kuvauksena. Mutta onko se sitä?
Erikoisia ja tavallisia joukkoja
Medal of Honor nostaa keulakuvikseen Yhdysvaltain salaperäiset ”ylimmän portaan operaattorit”. He ovat epäsotilaallisen rähjäisiä partaukkoja, joiden sotilastaidot ovat sitä luokkaa, ettei heitä voi enää luokitella tavallisiksi kuolevaisiksi. Harvalukuinen valiojoukko on ihan oikeasti olemassa ja Medal of Honorin tekijät ovat haastatelleet näitä kavereita. Operaattoreiden jutut ovat kuulemma hurjia.
Operaattoreiden kissa ja hiiri -leikki talibanien selän takana saa vastapainoa Ranger-jaksoista, joissa keskitytään perinteiseen sodankäyntiin Afganistanin karuissa vuoristolaaksoissa. Ranger-joukoille jäävät kaikkein koruttomimmat tehtävät – vaikeakulkuisissa laaksoissa partiointi ja pienten vuoristokylien vapauttaminen taliban-taistelijoiden ikeestä.
Koska Medal of Honorin tapahtumat sijoittuvat sodan alkuvaiheisiin, talibaneilla on vielä vankka ote maasta. Vuoristoseuduilla tunnelma on suorastaan vainoharhainen, sillä rinteillä vilahtelee tuon tuosta vihollistaistelijoiden siluetteja. Kaukaisuudessa liikkuvien hahmojen tulittaminen tuntuu hedelmättömältä, mutta mitä muutakaan vihollisten ympäröimä Ranger-ryhmä voi oikein tehdä?
Shah-i-Kotin laaksoon sijoittuvassa demokentässä Rangereiden tulipartio kohtaa hajanaista vastarintaa talibanien hallitsemassa vuoristokylässä. Lenkkitossuisia kylänmiehiä olisi vaikea mieltää pelätyiksi vihollistaistelijoiksi, ellei joka jannulla olisi AK-47 kourassa. Kylän vyörytys etenee särmän ammattimaisesti, organisoituna liikkeenä epäorganisoitunutta vihollista vastaan.
Taistelutaktiikat menevät uusiksi, kun raskas konekivääri avaa tulen kukkulan päälle kaivetusta kalliobunkkerista. Talibanien salainen ase voi olla ikivanhaa neukkuromua, mutta se on myös riittävän järeä ampumaan kiviseinää murskaksi. Tulipartio ei mahda bunkkerille yksin mitään, joten se maalitetaan ilmavoimien ongelmaksi. Taivaista putoava täsmäpommi räjäyttää ilmoille sellaisen pölypilven, että päivä on vaihtua kertaheitolla yöksi.
Tällaista on terrorismin vastainen sota ruohonjuuritasolta tarkasteltuna. Hetkittäin sitä ihan unohtaa, että kaikki on kellontarkasti käsikirjoitettua, aina joukkuetovereiden selustanvarmistamisia myöten.
Sotilaille kunniaa
Medal of Honorin tapahtumat pohjautuvat todellisuuteen, peliä ei ole laadittu dokumentiksi, vaan kertomukseksi fiktiivisistä sotilaista Afganistanin sodassa. Kuten pelin päätuottaja Greg Goodrich selittää, Medal of Honor -pelit ovat pohjimmiltaan rivisotilaiden tarinoita, eivät pelejä politiikasta tai sotatoimien oikeutuksesta.
”Emme tavoittele ylilyötyä toimintaelokuvatyyliä, vaan Pelastakaa sotamies Ryanin tunnelmaa. Haluamme kertoa sotilaiden uroteoista kunnioittavaan ja uskottavaan sävyyn”, kertoo Goodrich. Kaikuna menneisyydestä Ranger-joukkojen kaoottinen maahanlasku Afganistanin kamaralle rinnastetaan toisen maailmansodan maihinnousuun Normandiassa.
En tiedä pitäisikö kasapäin talibaneja hengiltä räiskivän Ranger-partion kohdalla puhua pikemminkin videopeli- kuin sotasankaruudesta, mutta yhdessä asiassa Medal of Honor maistuu hätkähdyttävän todelliselta. Kylmän kevätauringon alla levittäytyvä kuiva ja kivikkoinen maisema vastaa prikulleen mielikuvaa kaukaisesta Afganistanista. Aavikko-olosuhteet eivät silti ole Afganistanin koko kuva, sillä suureen maahan mahtuu myös vehreitä jokilaaksoja, ylänköjen lumihuippuja ja ahtaita kaupunkitaisteluita.
Kysymys siviiliuhreista saa Greg Goodrichin vilkuilemaan esittelytilaisuutta valvovan PR-tädin suuntaan. ”Medal of Honor ei ole hiekkalaatikkopeli”, Goodrich sanoo. ”Vaikka pelissä ei kohdata siviilejä arkipuuhissaan, haluamme kuitenkin näyttää kuinka välttämätöntä paikallisten tuki oli amerikkalaisille sotilaille.”
Medal of Honorin tuottaja selittää siviilien näkymättömyyttä osaltaan sotahistorialla ja pelin kuvaamalla ajanjaksolla. Afganistanin syrjäisillä heimoalueilla käytännössä kaikki miehet ovat aseissa. ”Afganistanin sotaan perehtyneet varmasti tunnistavat mistä tarinassamme on kyse, vaikka peli ei suoraan pohjaudukaan mihinkään yksittäiseen taisteluun.”
Historian inspiroima tarina kerrotaan peräti neljästä eri näkökulmasta. Erikoisin vinkkeli lienee Apache-helikopterin aseupseerilla, jonka hallussa on pelin ylivoimaisesti raskainta aseistusta. Helikopterisimulaation sijaan kyse lienee samanlaisesta ampumaradasta kuin Modern Warfaren AC-130-jaksossa.
Hyvältähän Medal of Honor vaikutti, vaikka osien summaa on vaikea arvioida parinkymmenen minuutin demon perusteella. Panostamalla realismiin Goodrich ja kumppanit ovat selkeästi oikeilla jäljillä, sillä mitalipelin tunnelma oli tyystin erilainen kuin kesäleffaälyttömyyksiin haksahtaneessa Modern Warfare 2:ssa. Sodankuvauksena Medal of Honor ei ole aivan niin raadollinen kuin pitäisi, mutta on tämä ainakin askel oikeaan suuntaan.
Siinä missä Medal of Honorin yksinpeli kehitetään Yhdysvalloissa, moninpeliä kehittää ruotsalainen DICE. Sanotaanko näin, että omena ei ole pudonnut kauas Battlefield Bad Company 2:n puusta!
Tätä kirjoittaessani kesän E3-messut siintävät vasta deadlinen takaisessa horisontissa. Jos tuhkapilvi antaa myöten, odotan löytäväni Los Angelesista taas paljon mielenkiintoisia pelejä. Mutta pelkään näkeväni vain pelkkää liikettä. Niin kovaa vauhtia sekä Microsoft että Sony ovat kauhomassa tietään kohti Wii-omistajien kukkaroita. Eihän se ole minulta pois.
Vai onko? Nintendo Wiin huikea suosio on asia, jota niin sanotut corepelaajat eivät ole ymmärtäneet. Nimittäin niissä Wiin corepeleissäkin on himopelaajan kantilta katsottuna yksi iso ongelma: pelaaminen vaatii jatkuvaa käsien, mahdollisesti jopa muiden ruumiinosien heiluttamista.
Nyt Sony ja Microsoft tuntuvat ihan oikeasti kuvittelevan, että Move ja Natal aloittavat pelaamisen uuden kulta-ajan, jona kasuaalit ja hardcore syleilevät yhdessä samoja liikeohjattuja tuotteita. Sanon tuotteita enkä pelejä, sillä Wii-ohjaus on Wii-ohjaus, vaikka sen kuorruttaisi HD-grafiikalla ja nimeäisi uudelleen. Sen kanssa joutuu edelleen heilumaan television edessä rauhallisen, hiettömän, leppoisan padittamisen sijasta.
Sonyn markkinointipomo Peter Dille on päässyt aikakirjoihin sanomalla, että Move houkuttelee coren puolelleen tarkkuudellaan. Tämä kuvastaa hyvin sitä käsityseroa, joka firmojen kuvitelmien ja hc-pelaajien todellisuuden välillä on. Tunnen monta ihmistä, jotka rämpyttävät Rock Bandin leikkikitaraakin istualtaan. Jos edes rokkikukkoilu ei saa persausta nousemaan penkistä, mitä mahdollisuuksia käsien heiluttamiseen perustuvalla pelaamisella voi olla? Tarkkuudella ei ole mitään tekemistä asian kanssa: ei kukaan joka ilta pelaava oikeasti jaksa loikkia olohuoneessaan koko ajan. Satunnaisena viihteenä ja bileiden sivuohjelmanumerona kyllä, vakavana harrastuksena ei.
Miksikö muuten kirjoitan pääkirjoitusta Tuijan sijasta? Armoitettu päätoimittajamme karkasi kesälomille muita aikaisemmin. Suuntaanpa sinne itsekin.
Hyvää kesää!
