Mega Man Legacy Collection - Pommittajan Perintö

Mega Man -pelit näyttävät edelleen omalla naiivilla tavallaan tyylikkäiltä. Kasibittisellä aikakaudella ei pelätty käyttää värejä!

Kaikki pelit eivät viihdy haudassa. 

Peliarkistointi voi paremmin kuin koskaan, mutta vielä on haasteita. Yksi niistä ovat kehittyvät konekannat. On se niin kiva kääntää klassikkopeli uudestaan aina kun konsolisukupolvi vaihtuu!
Porttausveteraani Digital Eclipse yrittää korjata tilannetta omalla Eclipse-enginellään. Ideana on, että pelit käännetään Eclipselle, joka jatkossa on helppo muokata toimimaan uusilla laitteilla. Raskas työ pitää tehdä vain kerran, sen jälkeen saman pelin saa vaivatta pyörimään Pleikka nelkulla, vitosella, kutosella.
Konseptia demotaan Mega Man Legacy Collectionilla, joka kattaa sinisen pommittajan NES-keikat eli osat 1–6. Pikselintarkasta hyppelystä, vaikeista pomoista ja chiptune-musasta ei tällä Mega-pläjäyksellä pitäisi olla hetkeen pulaa.


 
Mitä tekniikka edellä...

Alkuperäistä heksologiaa on nähty monessa muodossa monella eri alustalla. Säilyvyyden ohella Legacy Collectionin valttina mainostetaan premium-paketointia. Pelit on emuloitu tarkasti, ne on ympäröity taustamateriaalilla ja ooh! Mukana on remiksattuja haastekenttiä! Mikä on tuomio?
Emulointi: ässää. Tunnen alkuperäiset pelit mielestäni suht tarkkaan, enkä huomannut Legacy-versioissa mitään eroa. Kaikki välkkymiset, hidastukset ja muut virheet ovat tasan paikallaan. Ja sepäs ihmisiä riepoo pelin Steam-sivulla. MIXEI BUGEJA OO KORJATTU JA MISÄÄ ON 60 ÄFPEEÄS RUUDUN PÄIVITYS??? Ymmärrän yskän, olen vain täysin eri mieltä. NESin rajoitteet ovat osa sen estetiikkaa.
Säätövaraa on sopivasti. Kuvan saa originaalina, monitorin korkeuteen sovitettuna tai (jos on hirviö) laajakuvaksi venytettynä. Yleensä vihaan visuaalisia filttereitä, mutta Legacy Collectionin tv/monitori-suodattimet ovat vallan erinomaisia. Vaihtelin mielelläni veitsenterävien pikseleiden ja mössömmän kuvaputkilookin välillä. Tallennuspaikkoja on yksi per peli, mikä lienee joillekin turhan vähän. Minulle se riitti, kun käytän tallennusta lähinnä salasanojen korvikkeena.
Taustamatskut: ihan ok. Joka pelistä on tarjolla älytön määrä konseptitaidetta, promotarroja ja sen sellaista, sekä kuvaukset pelien vastuksista. Musiikkisoittimesta voi luukuttaa sarjan loistavia biisejä ja… Ööh, siinäpä se taisi olla. Ei mitään tajunnanräjäyttävää, mutta kohtuullista kuitenkin. Lähinnä mietin, mihin jäivät manuaalien skannit? Kannetkin ovat vain Famicom-versioista, pöh.
Uudet haasteet: floppi. En yleensä välitä achievementeista, mutta tällaisiin pelivanhuksiin ne istuvat täydellisesti. Kyllä siitä vaan saa uutta energiaa, kun läpikotaisin tuttua peliä joutuu lähestymään eri tavalla. MM-sarja on sikälikin kuin saavutuksille tehty, koska sitä voi pelata niin monilla tavoilla: ilman pomoaseita, ilman E-tankkeja, kentät tietyssä järjestyksessä. Sarjalla on myös pitkät perinteet speedrunien ja muun taitopelaamisen suhteen.
Eh ja meh! Achut ovat luokkaa ”pelaa peli läpi” (vaikka tallentaen) tai liittyvät uusiin haastekenttiin. Ja ne ne vasta tylsiä ovatkin. Digital Eclipse on leikkaa-liimannut pätkiä eri peleistä ja tehnyt niistä kilpailuja kelloa vastaan. Koska kuolema on yleensä vain pieni hidaste ja käytössä on lähes aina kaikki pomoaseet, haasteet eivät kauheasti innosta pelaamaan eri tavalla tai olemaan varovainen. Sarjan uusretro-osista (9 ja 10) olisi voinut ottaa mallia, miten haasteet hoidetaan.
 

Halutessaan kokoelman saa matkimaan vanhojen telkkareiden lookia. Häntivä, kennoinen kuva näyttää liikkeessä yllättävän hyvältä.

 ...sitä tunteet perässä

Legacy Collectionin arvo riippuu siitä, mitä siltä odottaa. Jos haluaa alkuperäiset pelit hyvin emuloituna ja kivasti paketoituna, kannattaa kokoelma ostaa. Jos vanhoihin suosikkeihin kaipaa uutta virtaa, kannattaa kokoelma silti ostaa tuen vuoksi ja sitten vilkaista, mikä se sellainen sivusto kuin Retro Achievements onkaan.
Tonnin setelin kysymys on tietenkin: onko näissä reliikeissä enää potkua? Noh, muistakaa että tämä todella on vain joukko kasibittisiä toimintapelejä. Megapoju hyppii ja ampuu hassuja vihollisia hassuissa ympäristöissä, musa on piipitystä ja jokainen peli on lisää sitä samaa. Sanalla sanoen: WYSIWYG.
Toisaalta MM-sarja on aikansa kärkeä. Ykkönen on kovin rujo, mutta muut osat ovat vanhentuneet kunnialla (paremmin kuin esimerkiksi Metroidin tai Zeldan ykkösosat). Kontrollit toimivat, taide on selkeää ja vaikka vaikeutta piisaa, pelit eivät ole mahdottomia. Mega Man ei ole koskaan ollut muuta kuin simppeliä äksöniä, mutta mitäpä ovat pelit nykyäänkään?  Megis ei ole ansiotta oman genrensä kestoklassikko.
Minä olen pelannut näitä pelejä on-off aika tarkkaan kaksikymmentä vuotta ja osat kahdesta neljään hurahtivat edelleen iloisesti läpi parissa illassa. Loppuihinkin palaan varmasti, kunhan ähky hieman hellittää. Ja vuoden-parin päästä uudestaan… Minulle vanhat Mega Manit ovat pikapelaamista parhaimmillaan, täydellinen tapa nollata mieli hölmöllä kasaritoiminnalla.
Nyt olen VIHDOIN saanut ne pc:lle, tuolle arkistokoneista parhaimmalle. Pelkästään se saa minut riemuitsemaan tästä kokoelmasta. Ei muuta kuin lisää vanhaa konsolikamaa eetteriin!
Save the games, määään!

 

Mega Man Legacy Collection

Arvosteltu: PC
Saatavilla: PS4, Xbox One
Tulossa: 3DS

82

Lisää aiheesta