Vähemmän on enemmän, kun vähentäminen tehdään oikeista asioista.
Minimalismista puhuttaessa keskitytään yleensä siihen, mitä se on: vähentämistä ja rajaamista. Helposti unohtuu, että tärkeämpää on se, mitä se ei ole: häiriötekijöitä ja turhuutta.
Jos mietitään minimalismia elämäntyylinä, niin materiasta luopuminen ei sinänsä ole itseisarvo. Pointti tavaroiden ja kulutuksen siirtämisessä ö-sektorille on siinä, että se vapauttaa tilaa asioille, joilla on oikeasti merkitystä. Minimalismi on keskittymistä olennaiseen. Eikä se koske vain lifestylea, vaan myös pelejä.
Joskus on mahtavaa uppoutua viikoiksi yhteen ainoaan pelimaailmaan ja käydä läpi kaikki sen satatuntinen sisältö. Joskus kuitenkin tuntuu, että pelin clou katoaa, kun samantyyliset kentät seuraavat toisiaan, nurkat ovat väärällään craftaus-materiaaleja, tarinaa siivittää tusina keräilyhaastetta, achievementit hönkivät niskaan, eteneminen on alisteista expan keräilylle... Äh, mistä tässä olikaan kyse?
Minimalistinen peli keskittyy vain yhteen asiaan. Se näkyy kokemuksen pienuudessa, mutta myös intensiivisyydessä.
Minimalistinen peli on kuin haiku, sushimaki, tai galleriatila, johon on ripustettu vain yksi teos. Jotain, missä se aidosti merkityksellinen ydin on nostettu esiin poistamalla kaikki muu. Jotain, mihin keskittyy sataprosenttisesti.
Minimalismissa on tietenkin varjopuolensa. On helppoa tehdä yhden tempun pikkupeli, jossa käännellään kahta neliötä ja kutsua sitä minimalismiksi. Onhan se sitäkin, mutta vähentäminen yksinään ei takaa mitään. Riisuttu pelisuunnittelu on taiteenlajina samaa luokkaa kuin runous: roskaa tuottaa kuka vain, kultaa olematon prosentti.
Olen valinnut tähän neljä pelkistettyä peliä, joihin on ilo palata aina pieneksi, arvokkaaksi hetkeksi kerrallaan. Ne tuntuvat ymmärtävän, mistä vähentämisessä on kyse.
Minimalismin hengessä jätän pisteet antamatta. Se tuntuu turhalta, kun koko aatteen idea on rajata pois kaikki ylimääräinen. Maininta tällä aukeamalla on suositus itsessään.
140
140 vaikuttaa ensi alkuun oudolta nimeltä pelille, jossa on kyse pomppivista palikoista. Oikeasti parempaa nimeä ei voisi olla. 140 on 140, koska pelin musiikin tempo on 140 iskua minuutissa ja kaikki pelissä pyörii tämän temmon ympärillä.
Haluan avautua: en pidä musiikkipeleistä. Jotenkin hienot sävellykset päätyvät aina lähinnä reaktiotesteiksi, joissa kaikki tapahtuu aina saman kaavan mukaan. Hassua kyllä, vaikka 140 on tyylipuhdasta konejumputusta, siinä musiikki tuntuu elävän eri tavalla kuin musapeleissä yleensä.
140 on superpelkistetty tasohyppely, jonka maailma on sidottu rytmiin, mutta pelaaja ei. Tämä pieni seikka erottaa 140:n Bit Trip Runnerista ja muista vastaavista, ja vapauttaa pelintekijät leikkimään rytmeillä enemmän.
140:ssa joutuu oikeasti kuuntelemaan ääniraidalla tapahtuvia juttuja ja erittelemään niitä päässään. Tietyt tasanteet voivat liikkua rumpujen tahtiin, toiset taas seuraavat synaliidiä. Haaste on tietenkin näiden yhdistämisessä. Kun jossain Audiosurfissa yrittää vain pysyä biisin perässä, tässä tuntee oikeasti pelaavansa sitä. Varsinkin kun päästään pomotaisteluihin, joissa musan joutuu kääntämään aseekseen.
Kun rytmistä saa kiinni, 140 vie mennessään. Koko paketti on ylipäätään kursittu kokoon todella tyylitajuisesti. Pelissä ei ole yhtään tekstiä, siirtymät kenttien välillä tapahtuvat orgaanisesti ja eri ääniraidat vaihtuvat toisiin täydellisen sulavasti. Kaikki pyörii niin tiiviisti yhden keskusidean ympärillä, että jopa pelihahmot on rakennettu logosta.
140:n ainoa miinus on, että sitä on kovin vähän: kolme kenttää ja noin kolme varttia peliaikaa. Toisaalta, eikös 45 minuuttia ole se klassinen, vinyylin sanelema albumin mitta? Kuten hyvät levyt, myös 140 kestää useamman läpikäynnin.
140
Kehittäjä: Jeppe Carlsen
Saatavilla: PC, Mac
Hinta: 4,99€
140
140:n ulkokuoressa on jotain samaa kuin musiikkisoittimien visualisointiominaisuuksissa, eikä varmasti sattumalta.
Devil Daggers
Devil Daggers on niitä pelejä, joita on vaikea lokeroida. Ei niin etteikö sen perusta olisi yksinkertainen, mutta se kokemus… Sen ymmärtää vain kokeilemalla itse.
Pohjimmiltaan Devil Daggers on nopeatempoinen areenaräiskintä, jossa pienelle areenalle ilmestyy loputtomiin aggressiivisia hirviöitä. Circlestreiffaus saa loppua enintään sekunniksi, eikä selviämistä kummempaa tavoitetta ole.
Tämä kuvaus ei tee oikeutta pelin tiukalle fokukselle. Devil Daggers on kuin Titan Souls: kaikkea on vain yksi. Yksi kenttä, yksi pelimuoto, yksi ase, yksi hitpoint, yksi achievement. Rajaus pakottaa keskittymään millintarkkaan pelaamiseen ja vihollisten toimintalogiikan ymmärtämiseen.
Ehkä se lähin hengenheimolainen on kuitenkin Super Hexagon. Kumpaakaan peliä ei voi pelata kuin sataprosenttisen täysillä ja kummassakin edistysaskeleet lasketaan sekunneissa. Oma ennätykseni seitsemän pelitunnin jälkeen on säälittävät päälle kolme minuuttia.
Normien vastainen vaikeuskäyrä yhdistettynä askeettiseen sisältöön tekee Paholaistikareista kummallisen koukuttavan. Peliä joutuu heti alusta lähtien työstämään huippuosaajan tatsilla. Lannistavaa? Vähän, mutta myös erittäin palkitsevaa. Hetken harjoittelun jälkeen pelissä alkaa nähdä taktikoinnin mahdollisuuksia ja pystysuora seinä vääntyy hiljalleen portaikoksi. Bonuksena jokaisesta uudesta enkasta palkitaan sydänkohtausta enteilevällä pulssilla.
Vaikka omat taidot eivät riittäisi pitkälle, ainakin kuolemisessa on tunnelmaa, kun softarenderöityä ysäri-3D:tä mallaavat örkit puskevat päälle infernaalisen melun saattelemana. Musiikkia ei ole, sillä äänet antavat tärkeitä vihjeitä vihujen sijainnista. Audiovisuaalinen toteutus on niin räkäistä, että se on jo taidetta. Kuten koko pelikin.
Devil Daggers on paholaismaisen fokusoitunut, kirpeä herkkupala. Jos hermot kestävät.
Devil Daggers
Kehittäjä: Sorath
Saatavilla: PC
Hinta: 4,99€
Devil Daggers
Devil Daggers saattaa näyttää ysäriltä tulleelta, mutta pelin tunnelma on siitä huolimatta (juuri siksi!) erittäin kuumottava.
Fotonica
Jos minimalistisen pelisuunnittelun ideana on mahdollisimman tiukka rajaus, niin Fotonica pääsee lähelle täydellisyyttä. Sitä nimittäin pelataan yhdellä näppäimellä.
Fotonica on ensimmäisestä persoonasta kuvattu juoksupeli, jonka estetiikka näyttää karanneen 80-luvun roolipeleistä. Lopputulos on paitsi pirun tyylikäs myös antaa kivan lisäyksen vauhdin tunteeseen. Kaikki on pelkkää kohti kiitävää, yksiväristä viivaa!
Kun napin painaa pohjaan, hahmo lähtee juoksuun. Kun siitä päästää irti, hahmo hyppää. Jos hyppynsä haluaa pitää vähän lyhyempänä, napin voi painaa pohjaan jo ennen laskeutumista. Siinä Fotonican mekaniikat koko komeudessaan.
Kuulostaako Flappy Birdin hyppelyversiolta? Tavallaan. Homman pelastaa oivaltava kenttäsuunnittelu.
Fotonica kohkaa koko ajan eteenpäin, mutta sen todellinen koukku on vertikaalisuus. Radat jakautuvat jatkuvasti eri korkeuksiin, joissa on omat metkunsa, eikä parhaan reitin löytäminen ole helppoa. Sama kenttä voi tuntua huomattavan erilaiselta eri kerroilla. Usein luulin suistuvani varmaan kuolemaan, kun päädyinkin vain ennestään tuntemattomalle alaväylälle.
Makeiden levelien ohella Fotonicassa valloittaa puhdas fiilis. Vauhti kasvaa tuon tuosta hypnoottisiin lukemiin, eikä ulkoasun ihasteluun kyllästy. Vähän kuin juoksisi Unknown Pleasuresin kannessa, mikäs sen parempaa? Ainoa miinus menee nykivälle elektromusalle, joka on ihan ok, mutta vain sitä.
Fotonica ei ole se syvin tai sisältörikkain tapaus, mutta sen pelaaminen tuntuu yksinkertaisesti hiton hyvältä. Kun maisemat vyöryvät kohti ja ekstranopea kultamoodi pärähtää päälle, kaikki muu jää ja mielen täyttää kokonaan juoksijan flow. Hengästyttävän hyvää!
Fotonica
Kehittäjä: Santa Ragione
Saatavilla: PC, Mac, iOS, Android
Hinta: vaihtelee alustan mukaan 2,99/8,99€
Fotonica
Fotonicassa juostaan taukoamatta kohti rautalangasta vääntyvää horisonttia.
Mini Metro
On helppoa olla minimalisti, kun tekee tasohyppelyä tai räiskintää, mutta entäs ne muut genret? Mini Metro näyttää, miten joukkoliikennestrategian voi sieventää pariin liikkuvaan osaan.
Vanha viisaus kertoo: jos et osaa piirtää, innovoi. Mini Metro koostuu kokonaan yksivärisistä muodoista ja linjoista. Oikealta metrokartalta näyttävä pelitilanne on hauska, mutta myös ehdottoman funktionaalinen ratkaisu.
Heti kun ruudulle ilmestyy uusi pysäkki, sen huomaa heti. Sillä odottelevan matkustajan muoto (kolmio, neliö jne.) kertoo, minne tämä haluaa mennä. Jos pysäkki menee tukkoon, sen päällä alkaa sulkeutua musta ympyrä. Ruutu ei vieri vaan vain zoomaa hiljakseen ulos, jolloin käytössä olevat linjat ja vaunut näkee aina yhdellä silmäyksellä. Tämän selkeämmäksi ei puzzlestrategiaa saa!
Selkeyttä tarvitaan, sillä Mini Metro vaikeutuu äkkiä. Periaatteessa pisteiden välillä vain vedetään linjoja ja asetellaan vaunuja, plus satunnaisesti laajennetaan pysäkkejä ja rakennetaan tunneleita tai siltoja. Vitsi on siinä, että kaikkea on rajoitetusti ja lisää tulee vain tipoittain. Samaan aikaan pysäkkien määrä kasvaa ja kasvaa...
Kompakti design pitää päätöksenteon jatkuvasti mielekkäänä. Vaikka mekaniikka on simppeliä, vaihtoehdot eivät koskaan tunnu liian rajatuilta. Aina on jotain, mihin reagoida tai mitä parantaa. Mini Metro myös skaalautuu erinomaisesti eritasoisille pelaajille. Kaikki kartat avatakseen ei tarvitse olla mestaristrategi, mutta täydellisiin metrolinjoihin saa aikaa palamaan. Eri pelimuotojen avulla peli venyy meditaatiosta hurjaan stressijyrään.
Arvosteluissa ei ole tapana sanoa näin, mutta Mini Metro on jotenkin hirmuisen ”kiva” peli. Se tarjoaa sopivan haasteen kenelle vain, sitä voi pelata vartin tai koko päivän ja kokonaisuus on esteettisesti todella tyydyttävä. Ja kuten tällaisissa rakentelupeleissä aina, toimivan systeemin seuraaminen on palkinto itsessään.
Mini Metro
Kehittäjä: Dinosaur Polo Club
Saatavilla: PC, Mac
Hinta 9,99€
Mini Metro
Mini Metron nerokas visuaalinen ratkaisu saa pelin näyttämään oikealta metrokartalta.
