Kun yksi mies päättää tehdä erään rakastetuimmista pc-peliklassikoista uudestaan, lopputulos on...?
Funktionalismi on arkkitehtuurin tai muotoilun tyylisuuntaus, jossa suunniteltavan rakennuksen tai esineen käyttötarkoitus sanelee sen muodon. Kaikki koristelu vailla funktiota on no-no.
Neon Struct: Die Augen der Welt on ehta funkkispeli. Suorakulmaisessa, teksturoimattomassa scifimaailmassa ei ole mitään, mikä ei jotenkin palvelisi pelin ydintä, vanhan koulukunnan hiippailua. Keskittyminen olennaiseen lienee yhtä paljon tyylivalinta kuin budjetin saneleman pakko.
Minor Key Games -nimellä toimiva David Pittman on käytännössä yrittänyt tehdä Deus Exin uudelleen omin voimin. Edellistä lausetta kannattaa sulatella hetki.
Onko se karu? Kyllä. Toimiiko se? Kyllä!
Tarkoitus sanelee muodon
Neon Structin lähitulevaisuudessa kaikki on kuten pitääkin: valvonta huolettaa, yksityisyyden suojan rikkominen huolettaa, Illuminatin johdannaiset huolettavat. Jillian Clearyn tehtävänä on kansallisen turvallisuuden nimissä hiippailla erinäisiin kohteisiin ja urkkia salaisia tietoja. Mahdollisimman huomaamattomasti (yleensä) ja ilman väkivaltaa (aina).
Edward Snowdenin elämästä ammentava tarina on lähinnä, krhm, funktionaalinen, mutta kimpoilee pelin edetessä mielenkiintoisiin suuntiin. Mikä tärkeintä, se antaa Jillianille hyvän syyn tunkeutua sopivan erilaisiin ympäristöihin.
Itse pelimekaniikka on tuttua huttua Thiefin ja Dexän ystäville, mutta riisuttuna versiona. Paras tapa edetä on pysytellä varjoissa ja hiljaisilla alustoilla, sekä ajoittaa oma liikkeet vartijoiden kulkureittien mukaan. Erilaisia apuvälineitä ei montaa ole, niitä tärkeämpi on kyky tainnuttaa ihmisiä takaapäin. Aseita ei ole, ja hurraa sille. Vain luuserit jättävät jälkeensä kalmoja stealth-peleissä.
Neon Structin ehdoton valtti on perustoimivan hiippailun yhdistäminen avoimeen kenttäarkkitehtuuriin. Mestat eivät ole massiivisia, mutta niissä on aina useampi tapa edetä, eksyä, kokea vapauden tuntu. Kädestä ei pidellä ja oman lähestymistavan saa valita itse. Kentän lopussa annettu arvosana kertoo sitten, tuliko tehtävä ninjailtua läpi haamuna vai tuliko hälytyksiä ja muuta härdelliä. Täydellinen agentti etsii vielä piilotetut geokätköt, joiden etsiminen sopii pelin luonteeseen huomattavasti paremmin kuin johonkin PersCreediin.
Hakkerointi ansaitsee kunniamaininnan. Kun noin jokaisessa pelissä hakkerointi on vanhoja kolikkopelejä muistuttava tympeä viritys, tässä se ON vanha kolikkopeli. Suljetut ovet ja laatikot avataan voittamalla lyhyt erä klassista Breakoutia. Hauska veto! Ja toimiva, koska läpipeluun (5–7 tuntia omasta varovaisuudesta riippuen) aikana en ehtinyt kyllästyä palikoiden särkemiseen.
Kone jossa eletään
Neon Struct on pieni ihme. Yksittäisen pelintekijän hengentuotteessa on onnistunutta old school -stealthia, uusintayrityksiin houkuttelevat kentät ja ihan vetävä tarinakin. Mutta...
Tiukka minimalismi kääntyy myös peliä vastaan. On vaikea ummistaa silmiä siltä, että ympäristöt ovat pääosin tyhjiä kuutioita, maailmaa taustoittava lisätauhka puuttuu liki tyystin ja vartijat käyttäytyvät mekaanisesti kuin robotit (mikä sinänsä sopii teemaan). Kaikki funktioi, mutta ei ihminen pelkästä funktiosta elä. Aivan yleisneroa ei Pittmanista muutenkaan saa: juoni toimii, mutta dialogia olisi saanut vilauttaa tarinatohtorille.
Tietty suunnitteluratkaisu jäi mietityttämään sekin: musiikkia kuullaan vain varsinaisten tehtävien välisissä hubeissa. Tekijä on perustellut hiljaisuutta sillä, että äänimaailma on erottamaton osa stealth-kokemusta ja muzak olisi peittänyt alleen askeläänet ja muut. Ymmärrän näkökannan, mutta minulle hiljaisuus vain korosti pelin spartalaista koruttomuutta. Scifistinen hiipparointifiilis nousi heti reilusti, kun laitoin hiljaa taustalle Aphex Twinin ambientimpaa tuotantoa. Hiljaiset agenttitehtävät harmittavat siksikin, kun soundtrack on muuten asiallista, kenkiin tuijottelevaa synapoppista ja sopii peliin älyttömän hyvin.
Neon Struct: Die Augen der Welt on aikamoinen luuranko peliksi, mutta ainakin siellä kovan kuoren alla on sekä aivot että sydän paikallaan. Vielä kun sen kosketus olisi hivenen lämpimämpi... Noh, pienikin ihme on silti ihme.
81
