Enää viisikymmentä Pelittiä lisää ja ne pystyvät puolustamaan Thermopylain solaa persialaisilta!
Neljännestuhatta Pelittiä tarkoittaa, että olen kirjoittanut ällistyttävät 250 palstaa niinkin rajatusta aiheesta kuin pelit ja pelaaminen. Katson, että olen ansainnut oikeuden kirjoittaa kolumnin kolumnien kirjoittamisen vaikeudesta.
Tai kirjoittaminenhan on helppoa. Väännetään kontrastia niin, että tylsästä kaikkien ymmärtämisestä päästään eroon ja aletaan naputtaa. Puolen tunnin juttu.
Mutta sen kolumnin loppuhirviön kanssa tapellaan jo alussa. Mitä pitemmälle Game of Columns muuten on edennyt, sen vaikeampi uusi aihe on aina selättää. Deadline Overin lähestyessa tämänkin juhlakolumni-idean kolumnien tekemisen vaikeudesta keksi Tuukka. Vitsinä, mutta kuitenkin.
Onhan meillä Pelitin viralliset hätäaiheet : ”Peli, jota olen pelannut”, ”Pelit, joita olen pelannut 20 vuotta sitten” ja uusimpana Tuomaksen aluevaltaus ”Peli, jota olen koodannut”.
Kun kaikki muu pettää, aina voi kirjoittaa pelien pisteytyksestä.
Aiheellisesti aiheettomasta
Ennen oli kolumneeraus haastavaa. Vuosien aikana olen nähnyt ihmisiä, jotka liput liehuen ja torvet soiden ilmoittavat alkavansa kirjoittaa pelikolumneja aikuisille. Aiheita oli kaksi: ”Miksi naiset eivät pelaa?” ja ”Pelien kauhea väkivalta”. Sitten kolumnit yleensä loppuivat. Luulisi, että nyt on vielä vaikeampaa kun naiset pelaavat, sentään peleissä (lue: GTA V) on vielä väkivaltaa.
Pelastus tuli mobiilista ja Suomen peli-ihmeestä. Talousanalyysejä, lastenkasvatuskolumneja, pelit opetuskäytössä, uusien pelistudioiden ihastelua, mutta enimmäkseen vain positiivista kirjoittelua. Kiitos tästä kaikesta kuuluu Rovion ja Supercellin mahtitulokselle, tai siis imagoavulle, jota ilman Suomen peliskene olisi edelleen se näkymätön huutolaispoika median ovenpielessä.
Käymättömistä korpimaista vihoviimeinen
250 lehteä sitten kaikki oli helppoa ja maailma täynnä käsittelemättömiä aiheita. Jossain vaiheessa uskalsin jopa pelata nikolaista rulettia alkamalla kirjoittaa kolumnia viimeisenä mahdollisena päivänä. Se oli do or die: jollei kolumni lähtenyt käyntiin ja valmistunut samana päivänä, olisi Jukka Kuoppamäki laulanut että ”Tyhjä ja valkoinen, ovat värit Nnirvin sivujeeen.”
Aina välillä joku ehdottaa, että eikö kannattaisi pitää vähän lomaa, tai kirjoittaa vain joka toinen kuukausi Tuukkatuomaan tapaan. Mihin sanon että ei.
Ei siksi, että katson maailman tarvitsevan mielipiteitäni, vaan siksi että kyseessä on kilpailu itseäni vastaan. Satoi tai paistoi, kolumninperkele ilmestyy joka lehdessä! Silloin se oli vähän vaikeaa kun isäni kuoli täysin yllättäen edellisenä iltana.
Historia toistaa itseään
Koska luin Tietokoneesta aina ensimmäiseksi Petteri Järvisen pakinan, ajattelin että kas, siinäpä hyvä idea varastettavaksi. Uskokaa tai älkää, vuonna 1992 pelilehdissä ei ollut kolumneja, korkeintaan palstoja tyyliin Nordicin Peliluola. Näiden ero on siinä, että kolumni käsittelee yhtä asiaa ja palsta miljoonaa.
Uuden konseptin esittelemiseksi käsittelin ensimmäiseksi kovin kulunutta aihetta, pelaamisen hyötyjä (kielitaito, tietokonepelon voittaminen) ja vähättelin haittoja. Plus dissasin passiivista töllön katselua, kulma, jota tulin käyttämään useamminkin.
Kakkosnumerossa olikin ilmeisesti paras kolumnini, roolipelien kliseitä retuuttava ”Satuhetki” ja sen jälkeen olen mennyt vain alaspäin.
Juttuja lukiessani alkoi tuntua, että nimet vaihtuvat mutta aiheet pysyvät. Jo kolmannessa kolumnissa paljastin pc-jäärän karvani ihastelemalla konsoleiden hyvää markkinointia, mikä tässä tapauksessa tarkoitti vielä matolaatikko-NESiä ja Sega Megadriveä.
Varoitin ensimmäisen kerran maailmaa sitä, että piratismi tuhoaa pc:n, jolloin konsolit perivät maan, sillä pc:n ainoa ase on sen ylivertainen tekniikka ja pelit. Olin sikäli oikeassa, että vaadittiin todella disruptiivista innovointia (Steamin digijakelun jalostus) että pc-pelaaminen pelastui näivettymiseltä ja puhkesi uuteen kukoistukseen.
Jo neloslehdessä neuvon pelintekijöitä, kuinka hommat pitää oikeasti hoitaa. Kannattaa ottaa hyvä peli, kopioida siitä ne hyvät jutut ja sitten tehdä ne huonot jutut uusiksi, mutta paremmin.
Vaikea uskoa, mutta jo numerossa 5/1992 muistelin vanhoja hyviä aikoja. Tai vanhoja huonoja aikoja, olivathan pelit vuonna 1992 ihan jotain muuta kuin kuusnepan yksinkertaiset rähellykset. Palstan kuva on suunnattu Jyrki J.J. Kasvia vastaan: sen tausta on Vic-20:lla debytoinut Omega Race, jota Kasvi tarjosi joka käänteessä maailman parhaaksi peliksi.
Kutosessa saladissailin Amigaa. Seiskassa esiintyi taimena aihe, joka nykyään on jalostunut vain vähän eri muotoon, eli oikean epäonnistumisen (kolumnissa vielä kestokuolema) pelkopelaamisen piristäjänä. Aihe elää vakkareissani muodossa ihanat pelit, joissa on haastetta ja joissa voi oikeasti hävitä, vastaan nössöjen itse itsensä läpi pelaavat kädestäpitely-pelit.
1993
Taisin tajuta vakkareiden arvon nopeasti, sillä vuoden ensimmäinen kolumni tiivisti edellisvuoden tapahtumat. Muodossa tai toisessa olen jatkanut tätä vapaalippua aina näihin päiviin asti.
Kakkosnumerossa kirjoitinkin jo etiikasta pelijournalismissa. Tarkemmin brittien pelijournalismissa. Noina aikoina brittilehtiä myytiin nimenomaan yksinoikeusarvosteluiden voimin, mikä johti pahimmassa tapauksissa puhtaisiin mielikuvitusarvosteluihin. Ilman internettiä se oli jopa mahdollista, sillä yhden lehden lukijat olivat usein oma kuppikuntansa.
Vastaperustetun Pelit-BBS:n mainostuksen ohessa yritin vitosnumerossa jatkaa Satuhetkeä kakkososalla lukukelvottomin tuloksin.
Kuutosnumerossa aloitin dialogin pelejä ja pelaamista dissaavien hömelöiden kanssa, ensimmäisenä Petteri Järvinen, joka meni Tietokoneessa haukkumaan pelaamista. Nykyään moiselle ei juuri ole edellytyksiä, nopealiikkeinen blogikulttuuri pitää huolen siitä, että joka kohu on päivässä vanha, ja satunnaiset pelaamisen dissaajat vastasometetaan hetkessä.
Seiskassa aloitin rompputeknologian läpilyönnin johdosta uuden tekniikan vaikutusten (väärin) ennustamisen. CD-levyissä on niin paljon tietoa, ettei niitä enää täysijärkinen BBS-systeemeistä modeemilla imuta, joten noin 90 prosenttia piraateista siirtyy kortistoon. Huolestuin myös pelien päivittämisestä, CD-levylle kun ei voi kirjoittaa. Hetken teki mieli kirjoittaa virtuaalitodellisuudesta, mutta Olli ehti ensin. Vaan eipä se uskaltanut varoittaa kuinka VT-maailmaan voi jäädä vangiksi tai siellä voi syntyä tietoinen älykkyys.
Siihen oli hyvä lopettaa vanhojen kolumnien tonkiminen. Myönnän, nähtävästi toistan teemojani, mutta hei, ainakin ne ovat omia teemojani! Voin olla ylpeä, että en tietääkseni ole koskaan pohtinut, miksi naiset eivät pelaa tai kauhistellut pelien turhaa väkivaltaa.
Onnistuneesti olen jättänyt väliin raivoamisen myös siitä, että pelit myydään keskeneräisinä, toimimattomina pökäleinä ja että peleihin myydään turhaa DLC-roskaa. Nämä ovat aiheita, joista ei tällä hetkellä tarpeeksi voi kirjoittaa verenhimoisen yleisön iloksi. Taidanpa paikata tämän aukon jo ensi kuussa!
Kaksi ikivanhojen muistelua samalta ikivanhalta samassa lehdessä, onhan se paljon mutta menköön tämän kerran.
