Nnirvi - Super Soul Bros

Kun pienestä ilmiöstä tulee iso ilmiö, siitä tulee usein joko iso kusipää tai kaikkia miellyttävä kompromissi. Mutta ei aina.

Ilmestyessään Demon’s Souls oli hyvin pienen piirin viehättävä niche-peli, joka suusta suuhun -markkinoinnilla lopulta myi melko mukavasti. Dark Souleissa sarjan status nousi, mutta edelleenkään A-luokitus ei ollut täyttä kolmea eikä pelaajakunta corea.

Mutta kun Sony osti Bloodbornen sielun yksin-oikeuspeliksi, sen A-mittari täyttyi ja peli pääsi varjoista valokiilaan. Entinen niche-peli nousi yhdeksi PlayStationin niukan yksinoikeuslistan tärkeimmistä peleistä ja ylitti nopeasti miljoonan myydyn pelin rajan.

AAA-status näkyi julkisuuden määrässä, se näkyi markkinoinnissa ja arvosanoissa. Ei ihme, että uuden pelattavan puutteessa nääntyneet pleikkanelkkaajat tarttuivat koukkuun. Tämä on saatava!

Heitän Saw Cleaverin nurkkaan!

Ilmeisesti corepelaajille Bloodbornen niin sanottu vaikeus tuli täytenä yllätyksenä. Soulit oli jätetty väliin, mutta nyt puskettiin hypen voimalla, tippa linssissä Central Yharnamin lampulta eteenpäin, kuoltiin ja lopulta heitettiin pädi kehään. Se ei oikeastaan ollut minulle yllätys. Se oli kun konsoleihin leimautuneet pelitoimittajat julkisesti myönsivät että Bornis oli vain liian vaikea. Purkkani putosi mutta itsetuntoni nousi.

Olen pelannut pelejä pädillä hyvin vähän. Buffyt yksi ja kaksi, pitkä tauko, Alan Wake, keskipitkä tauko. Vasta sitten Dark Souls pakotti oikeasti oppimaan miten päin peliohjainta pidetään. Nyt se sujuu, paitsi että minulta edelleen puuttuu se selkäydintason kontakti, jossa padi muuttuu käsien jatkeeksi ja tekee suoraan, mitä aivot käskevät.

Siksi olen pitänyt itseäni melko paskana Soul-pelaajana, mitä tietysti vahvistaa poikani masentava suvereenisuus. Mutta jos olen huono, ainakin olen sitkeä, ja pelasin Bloodbornen läpi ihan yksin vieläpä sooloten pomot. Ei paskemmin vanhalta pc-jäärältä.

Entäpä padi kädessä syntyneet pleikkarisoturit? Katsotaanpa tilastoista miten alkupään Borne-pomot ovat kukistuneet:

Clerical Beast (optional) 74 %

Father Gascoigne 69 %

Blood Beast (optional) 58 %

Vicar Amelia 52 %

Näen, kuinka Bloodborne hykertelee ilkeästi aina kun joku pelaajaparka lopullisesti luovuttaa. ”Prey slaughtered, ah hah haa!”

Ajatelkaa edes lapsia!

Keskustelu, jossa esiintyvät Souls-pelit ja varsinkin uuden pelisarjan aloittava Bloodborne, herättävät aina henkiin faktion, jota ilmiselvästi harmittaa ulosjääminen mainiosta pelikokemuksesta.

Heidän mielestään Souls-peleissä pitäisi olla vaikeustasot, jotta kaikilla olisi demokraattinen mahdollisuus kokea nämä ilmeisesti upeat pelit. Eiväthän vaikeustasot ole keneltäkään pois: kokemuspelaajat saavat kävellä pelin läpi ja suorituspelaajat saisivat edelleen taistella nokka veressä!

Kuulostaa loogiselta, mutta sen hinta on liian kova: Souls-pelien ainutlaatuisuus, nimen omaan se, että pelit ovat pelaajilleen yhteinen kokemus, siirtymäriitti ja sosiaalinen rajapinta. Jokainen, joka on päihittänyt vaikka Ornsteinin ja Smoughin, on päihittänyt sen täsmälleen saman, täsmälleen yhtä vaarallisen vihollisen. Erona on, miten kukin sen on tehnyt: joku nopealla alitehoisella sankarilla, toinen Haveliin puetulla ylilevelöidyllä tankilla, joku kaverin kanssa, ja niin edespäin.

Ymmärrän, että Soulhoodin ulkopuolisen on tätä logiikkaa vaikea, jollei jopa mahdoton ymmärtää. Meille Soul-veljille (ja sisarille) se on itsestään selvä luonnonlaki. Kun chilipadasta poistaa kaiken maun, siitä tulee karjalanpaistia.

Jos From Software haluaisi peleihinsä vaikeustasot, Bloodbornessa viimeistään olisi vaikeustasot.

Niin siinä kuulkaa onkin.

Bloodbornea jokamiehelle

Bloodborne on suunniteltu niin, että käytännössä jokainen edes auttavasti pelaava pystyy pelaamaan sen läpi.

Ainoa poikkeus on, että aluksi pitää vain pelata ja pelata, kunnes taistelun idean oppii. Plus vielä päästä niin pitkälle, että näkee jonkun alkupomon tai löytää Madman’s Wisdom -esineen. Kummassakin tapauksessa saa sen yhden Insightin, joka vaaditaan, että nukke herää eloon ja levelöinti on mahdollista.

Sen jälkeen on peli auki taivasta myöten, sillä levelöinti on tärkein Bloorbornen sisäänrakennettu vaikeustaso. Bloodbornessa tasojen grindaaminen kautta koko pelin on niin nopeaa ja helppoa, että se ei voi olla sattumaa. Osa vihollisista on selvästi luotu farmattaviksi, esimerkiksi kirvesörkit, joista saa tuhdisti verta plus 3–4 veripulloa kaupan päälle.

Viholliset jopa palaavat loputtomasti, joten niitä parhaita voi farmata loputtomasti. Suosikkireittini nopeaan veren (ja ammusten) keräilyyn on tappojuoksu Hemlock Alleylta Witch’s Adobeen, noin 17K verta ja 10 pulloa parannusjuomaa.

Entäpä hengissä pysyminen? Aloin pelata Dark Souls 2: Scholar of the First Siniä ja sain yhden Estuksen eli parannuspullon. Bloodbornessa parannusveripulloja saa heti täydet 20. Juotujen tilalle saa lisää kaatuneilta, ja yleensä varsin anteliaasti.

Sinä olet pomo!

Bloodbornen pahin ongelma olet sinä: kuvittelet itsestäsi liikoja vuosien helppojen läpikävelypelien jälkeen. Bloodbornessa ei ole sankareita, siinä on selviytyjiä.

Jos jatkuvasti kuolet, unohda harhakuvitelmasi siitä, että olet yhtä hyvä pelaaja kuin naapurin Ville. Tyydy kohtaloosi: aina kun veri riittää, palaa nostamaan tasoja. Muista myös päivittää aseesi aina kun mahdollista. Kas kummaa, pian et enää saakaan jatkuvasti turpaasi.

Levelöinnin lisäksi Easy-vaikeustason säätää miekka nimeltään Ludwig’s Holy Sword. Se skaalaa hyvin sekä voimaa (STR) että taitoa (SKL), eli mitä enemmän kasvatat niitä, johonkin tasolla 25–30 asti, sen kauheampaa jälkeä syntyy. Varsinkin pomoihin, jotka kaatuvat melko hyvin. Holy Sword on sekä hyvä nopea yhden käden miekka että järeä, vastustajat staggeroiva kahden käden miekka, ja selkeästi parempi kuin muut aseet yhteensä. Sattumaako?

Taktiseen aloitukseen sopii vähintään +6 pimpattu Cannon, joka yhdessä Bone Marrow Ashin kanssa kilauttaa pois nelinumeroisesti hipareita, Amygdalalta veistin kahdella laukauksella puolet pois, ennen kuin se edes ehti viereen.

Muutkin tavarat, eli Molotovit, heittoveitset ja myrkkyveitset, kaikki on tarkoitettu käytettäväksi ja helposti tekevät mahdottomasta pomotaistelusta läpikävelyn. Esimerkiksi vahinkoa isku iskulta lisäävät Beast Pelletit on kuin luotu pomotaisteluihin. Pomotaisteluissa on yleensä joku kikka, jonka keksimisen (tai nettilunttaamisen) jälkeen päästä kuuluu ”Heureka!” ja ruudulta ”Prey Slaughtered!”.

Jos pomotapossa usko omiin taitoihin vain loppuu, niin katso taskuihisi ja soita Beckoning Bellia, jolla kutsutaan apuun muita Huntereita. Muista pysyä jaloista pois ja välttää kuolemista!

Pelin ainoa rehellisesti vaikea pomo on (toiseksi) viimeinen, ja vitsi on siinä, että sekin ensin (tavallaan) kysyy haluatko taistella häntä vastaan. Jos vastaat ”oikein”, peli päättyy ensimmäiseen kolmesta lopusta. Onneksi olkoon, olet virallisesti läpäissyt Bloodbornen!

Eikä ollut edes vaikeaa.

Oletko ihmetellyt miksi olen pelannut Demon’s Soulsia vain Nexukseen asti? Koska se on hätävarani, jonka näillä näkymillä joudun korkkaamaan tänä kesänä. Paitsi jos E3 paljastaa että Dark Souls III on ihan nurkan takana.

Lisää aiheesta

  • Nnirvi: 250

    Enää viisikymmentä Pelittiä lisää ja ne pystyvät puolustamaan Thermopylain solaa persialaisilta!
    Neljännestuhatta Pelittiä tarkoittaa, että olen kirjoittanut ällistyttävät 250 palstaa niinkin rajatusta aiheesta kuin pelit ja pelaaminen. Katson, että olen ansainnut oikeuden kirjoittaa…
  • Nnirvi: 60,0 ja Kultainen silmä

    Joskus tuntuu, että minulta puuttuu peliarvostelijan perusvalmiudet. En osaa tarkasti arvottaa tietyn rajan ylittävää grafiikkaa, sillä minulla ei ole kultasilmää.
    Eikä minkäänlaista sävelkorvaa. Joskus kauan sitten kun American Idolissa oli vielä ideaa, en kuullut ensimmäistäkään…
  • The Sims: Takaisin huipulle

    Nykyään kaikki rakastavat simsejä, mutta ulaattoreilla menee heikommin. Näin ei aina ole ollut.