Japanilaiset nousivat talousmahdiksi kopioimalla länsimaista teknologiaa ja tekemällä sen paremmin sekä halvemmin. Suomalainen Cornfox maksaa riisit pottuina.
Okariinani tapailee kaunista sävelmää, jonka syntyjuuret ovat Japanissa, mutta sen päälle Cornfox vetäisee haitarilla Merisarven polkan. Mobiilivehkeiden Super Mario voi olla hakusessa, Zeldan paikka on nyt täytetty kotimaisella tarjonnalla.
Oceanhorn maksaa täppäripeliksi suolaiset kahdeksan euroa. Sillä saa täysiverisen seikkailun, jossa etenemistä ei tarvitse vauhdittaa mikromaksuilla. Hinta on sopiva, sillä sinivalkoinen Merisarvi on sekä arvostelumenestys että kassamagneetti, joka toi vuorokaudessa tuotantokustannuksensa takaisin.
Oceanhorn on vahva todiste siitä, että edes Mobiiliassa mikromaksut eivät ole avain onnelaan, myös oikeille peleille on kysyntää. Toivon totisesti, että Oceanhornin makromaksulliseen esimerkkiin tarttuvat muutkin. Näin laajasta, laadukkaasta ja näyttävästä pelistä maksaa ilomielin pyyntihinnan verran. Kun vertaan sitä Zeldaan, tarkoitan hyvällä tavalla.
Pojasta sarvi kylmenee
Myytit ja legendat kertovat Merisarvesta, myyttisestä pedosta, joka on tuhonnut muinaisen sivilisaation ja jättänyt suunnattomalle merelle muistoksi vain rippeitä vanhoista hyvistä ajoista. Moni haluaa kunnian pedon nitistämisestä, kuten nuoren sankarimme isä. Joka luonnollisesti jää palaamatta metsästysmatkaltaan.
Kun orvoksi jääneen pojan sukumedaljonki herää henkiin ja lähtee omille teilleen, on se suora kutsu seikkailuun. Poika tarttuu miekkaan ja suuntaa ukon perään ulapalle. Arcadian satumaa ottaa seikkailijan syleilyynsä ja matka alkaa.
Merisarvella tuntuu olevan yhteys sankarin sukuhistoriaan. Hirviön taltuttamiseen on hankittava kolme taikakalua, jotka on sopivasti kätketty pitkin saarien täplittämää maailmankarttaa. Apua kaivataan myös jumalilta ja aseistuskin on päivitettävä ajan tasalle. Nuorella sankarilla on edessään monenlaista tekemistä.
Tarinan tematiikka pohtii taikuuden suhdetta teknologiaan ja samalla pakkaan on eksynyt myös ympäristöjokeri. Kovin kantaaottava peli Oceanhorn ei ole, mutta ilmastonmuutoksen jäljet näkyvät Arcadian kartalla.
Näistä lähtökuopista ponnistava toimintaseikkailu tuo noin sekunnissa mieleen Nintendon Zelda-katalogin ja heti intron jälkeen sormi etsii luvun nimeltä Wind Waker. Saarista koostuvalla maailmankartalla paikasta toiseen matkaa taitetaan paatilla ja merimaisemat jättävät pysyvän jäljen verkkokalvoille. Onneksi touhuun sotketaan ripaus räiskintää, jotta tyrskyissä tempoilu ei ala maistua puulta.
Aavan meren tuolla puolen on vaikka kuinka paljon saaria, mutta uudet mestat löytyvät vasta sitten, kun joku keksii niistä puhua. Löytöretkeilystä on tehty mainiosti osa pelimekaniikkaa.
We’re not in iKansas anymore, Jim
Vaikka ideapuolella tekijöiden sormet ovat syvällä Nintendon keksipurkissa, audiovisuaalisesti Oceanhorn tallaa omia latujaan. Tuotos on täppäripeliksi suorastaan huumaavan kaunista katsottavaa, mutta kovimmat paukut on satsattu korville. Musiikista vastaa Nobuo Uematsu, mies Final Fantasyjen musisoinnin taustalla. Orkesteroitu musiikki iskeytyy voimalla isometriseen herkkugrafiikkaan. Se tekee kerralla selväksi, ettei nyt pelata ADHD-ihmisille tehtyä kikkailupeliä, vaan täysiveristä konsoliroolipeliä, joka on sovitettu täppärikokoon.
Oceanhornin jokaisesta huokosesta tihkuu tunne suuresta seikkailusta, ja myös kestoltaan Oceanhorn on täydellinen täppäripelin antiteesi. Pääjuonen koluamiseen kuluu helposti viitisentoista tuntia ja tuttuun ropellustyyliin matkalla on myös sivujuonteita. Olen vieläkin hämmästyksestä soikeana, en ole aikaisemmin törmännyt näin laajaan iPeliin.
Saaristoon on keksitty kiitettävästi tekemistä ja keskuspaikkoina toimivien kylien vastapainoksi luolastoissa riittää hommia niin teräkselle kuin älynäppylällekin. Yksinkertaiset laatikkopasslet katkovat hektistä mättämistä juuri sopivassa suhteessa. Perusvihuja riittää lihamyllyyn, sillä mokomat heräävät henkiin rakettitahtiin. Kokemuspisteiden jauhaminen käy vauhdikkaasti, mutta kylien ulkopuolella on pidettävä jatkuvasti silmät auki vaarojen varalta.
Pomotaisteluihin on käytetty sopivasti pelisilmää ja peruspullan sijaan esimiesten heikkouksien löytäminen on mielenkiintoista. Kovin haastavia nämä matsit eivät ole, kun kikkakakkonen selviää, sillä jokaisella mörrillä on oma vippaskonstinsa kaatuakseen.
Linking Pad
Kosketusnäyttö jää peliohjaimelle kakkoseksi myös Oceanhornissa, mutta pelattavuudesta ei tästä huolimatta kehtaa napista. Virtuaalijoikkari on kätketty ruudun vasempaan nurkkaan ja toimintonappula oikeaan. Halutessaan ruudulle saa näkymään suuntaohjaimen, jos sormet eivät istu näkymättömän suuntanännin päälle.
Systeemi on simppeli käyttää ja tunnottomuutta lukuun ottamatta pelittää hienosti. Toisinaan päähahmoa pitää asemoida portaisiin hartaudella ja pari kertaa turpaan tuli ohjauksen vuoksi, mutta muuten töktöktouhut on otettu haltuun olosuhteisiin nähden kiitettävästi.
Kymmentuumaisen täppärin roikottaminen padin tavoin käpälissä alkaa jossain vaiheessa käydä voimille, mikä kertoo osaltaan jotain pelin kestosta ja imusta: koskaan aikaisemmin eivät ranteeni ole täppäripelin parissa ehtineet kipeytyä.
A Link Between Worlds
Roolipelin peruskonventiot on istutettu Oceanhorniin mukavan kevyesti. Listityistä vastustajista kertyy jalokiviä, jotka ovat kuin kokemuspisteitä. Kun tassussa on riittävästi juveleita, noustaan seuraavalle tasolle.
Peli ei varsinaisesti puhu kokemustasoista vaan seikkailijastatuksesta, hieman Eliten tyyliin. Jokaisesta tasonnoususta palkitaan uudella ominaisuudella, taskut syvenevät tai kestävyys paranee. Systeemi pelittää hyvin ja sopii hienosti aavistuksen kasuaalimpaan toimintaroolipeliin.
Lisää virtaa energiamittariin haalitaan keräämällä matkan varrelta tuttuja Zelda-sydämiä. Kun kasassa on neljäsosista koottu kokonainen pumppu, se liitetään kokoelman jatkoksi. Kuten arvata saattaa, iLink saa seikkailun aikana mukaansa liudan zeldamaisia varusteita aina pommeista pomppukenkiin.
Turpakäräjöinti hoituu yhtä simppelisti. Sankari hyökkää toimintapainikkeesta, mutta kun napin painaa pohjaan, miekka vedetään taakse ja sormen taas noustessa sankari pyörähtää piruetin teräase tanassa. Varsin tarkka Zelda-laina tämäkin. Torjunta ja esineiden käyttäminen hoituvat hieman pienemmällä painikkeella toimintanappulan yläpuolella. Kakkospainiketta saa toiminnan tiimellyksessä etsiä, mutta systeemin kanssa pärjää.
Muutaman kerran onnistuin räjäyttämään itseni hengiltä, ja jousipyssyn kanssa on pidettävä kieli keskellä suuta. Esineiden käyttäminen toimisi paremmin esimerkiksi Tiny Troopersin tapaan. Siinä esineeseen otetaan sormella kiinni ja siirretään se ruudulla oikeaan kohtaan.
Oceanhorn on vaikuttavaa työtä. Sanon sataprosenttisesti kehuksi tarkoitettuna, että tämän lähemmäs Zeldaa iLaitteilla ei päästä, paitsi jos Nintendo antaa periksi ja avaa ovensa.
Juho Kuorikoski
90
