Olin hetken aikaa onnellinen mies. Lukittauduin neljän seinän sisälle viikoksi, sujautin PS2:n kitusiin The Getawayn, panin Xboxin surisemaan Splinter Cellin tahtiin ja kuritin GameCubea Metroid Primella. Lontoon pimeät kujat tulivat tutuiksi, maailma tuli pelastetuksi hipihiljaa hiiviskellen ja alienmainen odysseia imaisi mielikuvitusplaneetan salaisiin sopukoihin.
The Getaway, Splinter Cell ja Metroid Prime ovat kohuttuja, mutta myös kehuttuja pelejä. Yksinoikeudella julkaistavat pelit myyvät pelikonsoleita, mutta ovat tavallisen perusdallaajan kannalta hankala yhtälö: niistä kaikista nauttiakseen täytyy omistaa kolme pelikonetta. Tiukan hintakilpailun takia moinen on tällä hetkellä jopa mahdollista, mutta harva yhden pelikonsolin mies rohkenee silti uudelleen pelikoneostoksille.
Ja miksi mennäkään merta edemmäs kalaan! Xbox-suhareiden mielestä Metroid Prime on lepsua sarjakuvapelleilyä, GameCube-hemmot ihmettelevät, miten tarkkaan mallinnettu Lontoo riittää hittipeliin eikä PS2:n nimeen vannovien mielestä ranskalainen hiiviskely yksinkertaisesti voi olla parempaa kuin oikea ja aito japanilainen.
Yksinoikeudella kullekin pelilaitteelle julkaistavat pelit ovat tosiasia ja silmiinpistävin merkki kolmen suuren, Microsoftin, Nintendon ja Sonyn, kovasta kilpailusta. Kilpailu piristää pelimarkkinoita, mutta markkinoiden osittain keinotekoinen jakautuminen kolmeen ostajakuntaan vääristää ihmisten suhtautumista peleihin ja pelaamiseen. Harva pystyy seuraamaan täysipainoisesti sitä, mitä muille pelikoneille kuuluu. Ja jos pystyykin, yleensä nenällä nököttävät Sonyn siniset, Xboxin vihreät tai Nintendon sateenkaarensävyiset silmälasit. Niiden takaa pelien kiehtovan maailman tapahtumien seuraaminen vääristyy muiden pelikoneiden ongelmien ja onnahdusten kartoittamiseksi.
Minuakin on ehditty syyttää ties minkä väristen silmälasien nokalla pitämisestä. Ovatpa jotkut ehtineet nimetä minut jo konsolivihaajaksi ja jos ei muuta niin vähintäänkin Xboxin runttaajaksi. Minun kontolleni on pantu ajatuksia, joita en ole koskaan kirjoittanut. Selitys on ilmeinen: juttujakin luetaan tietynvärisen suodatuksen läpi. Kritiikin kärki vääristyy, luetun sisältö muuttuu, rivienvälit lähtevät elämään omaa elämäänsä # ja totuus on aina jotakin tyystin muuta. Eikä lopullista totuutta ole edes olemassa, sanoisi tähän vanha viekas filosofi.
Kun keinotekoiset "ruoho on vihreämpää aidan tällä puolella" -silmälasit päräyttää päreiksi, Metroid Prime, The Getaway ja Splinter Cell paljastuvat kukin omaa lajityyppiään eteenpäin vieviksi, nautittaviksi viihdepläjäyksiksi. Metroid on persoonallinen ja rakenteeltaan nautittava, hyvin toteutettu 3D-seikkailu, joka imaisee mukaansa kuten klassikkopelin jatko-osan kuuluukin. Lontoon-matkoilta tutut näkymät ja nähtävyydet kohottavat The Getawayn tavallisen peruskaahailun yläpuolelle. Rover 75:n parkkeeraaminen Sohossa sijaitsevan suosikkipeliluolan eteen on maaginen hetki. Splinter Cell paljastuu puolestaan upeaksi valojen ja varjojen leikiksi, jossa tiivistunnelmainen hiiviskely pääsee toden teolla oikeuksiinsa.
Sääliksi käy Nintendo-friikkiä, PS2-fanaatikkoa ja Xbox-intoilijaa. He jäävät paljolta paitsi. Lisäksi jos tietynvärisiä silmälaseja pitää nenällään liian pitkään, värit jäävät vääristyneiksi, vaikka lasit heittäisikin hetkeksi nurkkaan.
Kolmen klassikkopelin samanaikainen pelaaminen on napakka muistutus siitä, että pelit ne lopulta ratkaisevat eikä pelialusta. Tämä kokemus ja oivallus jää valitettavasti pelikoneuskovaisten ulottumattomiin. Olen onnellinen ihminen.
