Outlast: Whistleblower – Syväkurkku kiipelissä

Kunnon splatter-kupilliseen kuuluu tuhdisti verta ja tömäys puhdasta sairautta ja se tarjoillaan raakana.  Maistetaanpa.. Aah! Ei! Eii! Yörrrrghh! Jep, hyvää on!

Outlast oli viime vuoden paras kauhupeli, tai jos ei ihan paras, niin ainakin iloisin yllätys. Vain loppu jätti toivomisen varaa. Onnistuuko lisäosa paikkaamaan sen, sillä haavoja se ei ainakaan paikkaa.

Syrjäiseen Mount Massiven mielisairaalaan skuupin toivossa saapuvan toimittaja Miles Upshurin selviytymistarina Outlast (Pelit 10/2013, 84 pistettä) oli toimiva kummitusjuna-ajelu, jonka suurin oivallus oli erittäin onnistuneesti toteutettu yönäkölaite. Sen avulla välteltiin mielisairaalan asukkaita ja muita epämiellyttävyyksiä, sekä etsittiin pakoreittejä.

Outlast: Whistleblower heittää tarinalinjaa vähän taaksepäin. Pääosassa on alkuperäisessä pelissä mainittu syväkurkku Waylon Clark. Clark on sairaita ihmiskokeita tekevän Murkoff-yhtiön palveluksessa ollut ohjelmoija, joka lopulta ahdistui näkemästään ja lähetti paljastusviestin Milesille. Eihän työnantaja katso tällaista hyvällä , vaan pisti Waylonin saman tien potilaspuolelle. Sen enempää yksityiskohtiin menemättä todettakoon, että Whistleblower ei ainoastaan kerro mitä sille onnettomalle ohjelmoijalle tapahtui, vaan selventää myös Outlastin alkuperäistä lopetusta.

Erinomaista, koska peruspelin loppuratkaisu oli turhan äkillinen ja jätti liian monta asiaa auki.

Mielisairaalassa on tuttua ja turvatonta

Delsu alkaa hetkestä, jolloin Waylon jää kiinni ja homma on menossa ikäväksi. Onneksi tapahtuu mitä tapahtuu, ja Waylonin pitää vain päästä ulos kaaoksen valtaan joutuneesta sairaalasta. Waylonilla on käytössään jo tutuksi tullut yönäkökamera, ja siinäpä se. Whistleblower etenee hyvin samaan tyyliin kuin emopeli. Aseita ei ole, hirviöitä juostaan pirteässä paniikissa pakoon. Painajaismaisia pakokohtauksia ja piilottelua seuraavat rauhallisemmat suvantovaiheet, joissa tutkitaan ympäristöä. Rytmitys toimii edelleen hyvin.

Harmillisesti piiloutumisen merkitys on vähentynyt. Kun hirviö tulee, paras tapa edetä on juosta kovaa vauhtia karkuun ja unohtaa piilottelu tyystin. Toinen miinuspuolen asia on se, ettei Whistleblowerissa ole senkään vertaa ongelmanratkontaa kuin alkuperäisessä, vaan pelaaminen koostuu lähinnä pakoilusta ja oikean etenemisreitin löytämisestä. Toisaalta peli on sen verran lyhyt ja sydämenlyönnit tiheässä, ettei asiaa ehdi liikaa ajatella. Uusia pelialueita on tarpeeksi jottei peli tunnu vanhan toistolta.

Mahdollisimman raakana, kiitos

Tekijät ovat selkeästi tietoisia siitä, että Whistleblower tuskin pelottaa enää samalla tavalla kuin alkuperäinen Outlast. Se kun yllätti pelaajat täysin puun takaa. Vastapainoksi ällöruuvia on väännetty sen verran kireälle,että heikompaa oksettaa. Siis ihan oikeasti. Pelissä on muutama niin inhottava, suoraan sanoen häiriintynyt, kohtaus että puistattaa.

Verellä ja ruumiinosilla leikkiminen ja niillä shokeeraaminen käy siis välillä lähellä ällöttävän mässäilyn rajoja, mutta pysyy sentään sen oikealla puolella. Nostan tekijätiimille hattuani parista uudesta vihollisesta, jotka ovat kertakaikkisen karmivia. Sirkkelin kanssa heiluva kannibaali vielä menee, mutta kun vastaan tulee… Niin. Joistain asioista on vain parempi vaieta.

Whistleblower on hyvä delsu, jonka antaa tarinalle vihdoin kunnollisen lopun. Ja vaikka se tarina ei kiinnostaisikaan, niin pilliin kannattaa puhaltaa jo uusien, painajaismaisten vihollisten takia. Kestoa on noin kaksi tai kolme tuntia vähän vaikeusasteesta ja pelityylistä riippuen.

Minun sydänlihakselleni se oli juuri sopiva määrä.

 

Red Barrels 

Arvosteltu: PC

Saatavilla: PS4

Muuta: DLC, vaatii alkuperäisen toimiakseen

81