Pac-Man Championship Edition 2 - Waka waka prööt

Championship Edition 2 tekee Pac-Manin huuruisesta konseptista myös visuaalisesti huuruisen elämyksen.

Keltainen on iloinen väri, mutta se symboloi myös vanhenemista, sairautta, rappiota. Pac-Man, meidän täytyy puhua.

Tuntuu oudolta sanoa näin, mutta olen pettynyt Pac-Man-peliin.
Ei outoa siksi, etteikö Pac-Man voisi olla huono. 36-vuotias pillerinpopsija on vuosien saatossa wakawakattanut niin monessa eri julkaisussa, että olisi ihme, jos valtaosa niistä olisi edes keskinkertaisia. Ei, se on outoa siksi, että olen ylipäätänsä hypettynyt uudesta Pac-Manista. Mutta kas kun kävi niin, että Pac-Man Championship Edition 2:n edeltäjä Pac-Man Championship Edition DX osoittautui kohdallani kestohitiksi, joka vain antaa ja antaa. En arastaisi kutsua peliä moderniksi arcade-klassikoksi.
DX teki jotain vaativaa: se uudisti ikivanhan kolikkopelin menettämättä alkuperäisen sielua. Peruselementit ovat vanhoja, pelituntuma ja meininki tätä päivää. Sokkelot elävät, haamuja niputetaan puoli kenttää kattaviksi jonoiksi, EDM-jytke nostattaa pulssia... Aah! Pelimekaniikan kiemurat antavat paljon taktikointivaraa leaderboard-sankareille, kun taas aloittelija nauttii vauhdin tunteesta ja haamulaumojen (todella, todella tyydyttävästä) harventamisesta. DX on samaan aikaan täydellinen taito- ja bilepeli.
Championship Edition 2 on kovan paikan edessä: täydellisyyttä ei voi parantaa, sitä voi vain toistaa tai muuttaa. CE2 valitsee jälkimmäisen. Ja kompuroi.
 

Haamujen syöminen käynnistää nyt valmiin animaation, joka on sinänsä näyttävä, mutta katkaisee pahasti pelin flow’n.


Rytmiosasto sooloilee

Sekä wanha Pac-Man että DX rakentuvat saman avuttomuuden ja voimaantumisen vuorotteluun. Ensin paetaan epätoivoisesti haamuja ja yritetään saada mahdollisimman paljon syötyä, sitten napataan voimapilleri ja kostetaan syömällä aaveet. DX tuunasi kivasti kumpaakin vaihetta. Pakoiluun lisättiin pieni hidastus Pac-Manin lähestyessä haamua, mikä vähensi superrefleksien tarvetta ja lisäsi taktikointia. Syömisestä tehtiin muuten vain todella nautittavaa. Siitäs saitte, senkin vainolaiset!
Championship Edition 2 näyttää edeltäjältään, mutta ikivanha kaava on murrettu. Haamuihin voi nyt törmäillä useamman kerran ennen kuin ne muuttuvat vaarallisiksi, jopa puskeminen ohi onnistuu. Ja kun Pac-mies nappaa pillerin, haamut muuttuvat hurjaa vauhtia pakenevaksi ”junaksi”, jonka voi syödä vain aloittamalla ”veturista”. Vaihe 1 korostaa nyt enemmän strategiaa ja vaihe 2 on pikemminkin taitotesti kuin katarsis.
Seassa on muita pikku-uudistuksia, mutta oleellisinta on tämä pelirytmin muutos. Arvostan tekijöiden rohkeaa muutosliikettä, mutta samalla on kadotettu jotain, nimittäin hauskanpito.
CE2 painottaa pelin syvempää hallintaa, erityisesti pillerikohdissa. Pakenevien haamujunien nappaaminen vaatii nyt kenttien rakenteiden hallintaa. Muuten käy kuten minulle: en saa ketään kiinni ja voimaantumisen hetki vaihtuu turhautumiseksi. DX:ssä pelaamisen älytön nautittavuus esti pistejahtia luisumasta liian tosikkomaiseksi tai sai jopa unohtamaan sen kokonaan.
 Muutosten myötä Pac-Man tuntuu nyt jotenkin yksiulotteiselta, ilman ykkösvaiheen paniikkia ja kakkosvaiheen tyydyttävyyttä. Nousut ja laskut ovat tasaantuneet, jäljellä on pelkkä tiukka keskittyminen. Jostain kertoo, että DX:stä tykännyt testihenkilö kokeili uutukaista tasan yhden matsin verran ja jätti pelin siihen.
Uuden Doomin kohdalla kauhisteltiin ennakkoon glory killejä, valmiiksi purkitettuja kuolinanimaatioita. Enpä olisi uskonut, että myös uuden Pac-Manin kohdalla pitää ahdistua, eikä valmiita popsimisanimaatioita voi tässä tapauksessa välttää mitenkään. Kenttäkään ei enää muutu lennossa, vaan vaihtuu aina täysin uuteen. Kontrollin tunne sanoo heippa, samoin tyydytys. Mitvit?
  

Nukkuvien haamujen herättely ja kokoaminen piiiiitkäksi aavelenkiksi on yhä erittäin tyydyttävää.


Ikävä sanoa näin, mutta...

Pac-Man Championship Edition 2 ei ole huono peli. Osa DX:n meiningistä on tallessa, mukana on joitain toimivia uudistuksia (kuten eri tavalla toimivat pommit) ja soundtrack on kenties vielä mauttomampi (lue: parempi) kuin edeltäjässä. Ongelma on siinä, että täydellinen edeltäjä tekee epätasaisesta jälkeläisestä melko turhan.
DX tajusi kolikkoklassikoiden viehätyksen niin hyvin, että vähän ihmetyttää, mitä CE2:n kanssa tapahtui. Miksi resursseja on esimerkiksi käytetty uuteen seikkailumoodiin, jos se on käytännössä sarja lyhyitä time trialeja, jotka kadottavat koko pelin idean vapaamuotoisesta pistemetsästyksestä? Seikkailin parin maailman verran ihan velvollisuudentunnosta, kunnes totesin, että aivoni tarvitsevat välittäjäaineensa johonkin tärkeämpään.
Viimeisenä itkuvirtenä on pakko mainita, että aivan kuten Atari Vault, CE2 ei suostunut yhteistyöhön (X360-pohjaisen) arcade-tikun kanssa. Foorumeiden perusteella monilla on ongelmia eri ohjainten kanssa, joten tarkkailkaa päivityksiä. Kontrollit ja hyvän ohjaimen tuoma fiilis ovat Pac-Man-pelissä vähä niinqu tärkeitä.
Jos olet kaltaiseni DX-fani, CE2 kannattaa tarkistaa jossain vaiheessa, mutta ei ehkä täyteen hintaan. Jos et ole DX-fani, koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa! All You Can Eat -niminen laitos sisältää kaikki lisäröhnät ja irtoaa usein aleista hiluilla. Sille annan retrospektiivisesti 90 pistettä ja Arcade-Pelit suosittelee. Haluaisin sanoa samaa CE2:sta, mutta en voi.
Ei noussut Pac-Man -kuume.

 

Pac-Man Championship Edition 2

Arvosteltu: PC
Saatavilla: PS4, 
Xbox One
Bandai Namco
Versio: 1.0
Testattu: i5-2400 3.10GHz, Radeon RX470 4GB, 8GB RAM, Windows 10

73