Path of Exile (PC) – Pirusti piruakin parempi

Ei ole luupojista vastusta suurelle sankarille.

Path of Exile on niitä pelejä, jotka pitävät hiirikauppiaat Bemareissa.

Diablo 3, Torchlight 2 ja yksi kolmas ressukka pelasivat pokeria. Dibbe heitti kortit pöytään ja hymyili: ”Full Auction House! Gimme your gold, boys!” Torkkis naurahti. ”Pelaajakuusikko, eikä Auction Housea”, ja alkoi jo kerätä merkkejä. Sitten Path of Exile paljasti korttinsa. ”Mikä sinä olet!”, muut huusivat kauhuissaan.

”Minä olen se mitä teidän olisi pitänyt olla”, jyrähti Path of Exile, ja jätti vielä rahatkin ottamatta.

Sitten se täsmensi olevansa Diablo II:sta vaikutteet nyysinyt Free 2 Play -mättörope, josta on vastuussa nykyiseen tarjontaan tyytymätön ryhmä uusiseelantilaisia faneja. Vuodesta 2010 asti tekeillä ollut peli on nyt virallisesti julkaistu.

Jussi Wraes

On paikka, josta ei selvitä hengissä. Se on Wraeclast, ja tämä laiva on matkalla sinne. Meistä kukaan ei enää palaa takaisin kotiin.

Wraeclast on kuin fantasiaversio Turusta, kaukainen paikka jonne dumpataan rikolliset ja muu roskaväki, joka halutaan pois silmistä.  Iltahämärässä rantaudun länsirannikolle, jossa odottaa karmaiseva näky: pelkkää tuhoa ja kurjuutta eikä sivistyksestä tietoakaan. Kysyn apua oudolta mieheltä, mutta tämä hullu raivotautinen käy välittömästi kimppuuni. Isken hänet kumoon ja jatkan eteenpäin. Näitä hulluja tulee lisää. Kaikki he kokevat saman kohtalon. Nappaan heidän johtajaltaan uuden kirveen, mutta se on täyttä rihkamaa.

Lopulta saavun vilkkaaseen kyläkeskustaan, jossa perjantai-iltana pyörii ainakin kuusi ihmistä. Näillä kaikilla on oudot nimet ja murteen lisäksi jotain muutakin vikaa: he vain jököttävät paikoillaan ja tuijottavat minua apaattisesti. Nyt tämä saa riittää! Lähden junalla takaisin Manseen, nääs!

Ei vaiskaan turkulaiset, teillä on kauneimmat naiset ja parhaat ruuat. Meillä on vain mustaa makkaraa. Olisinpa minäkin turkulainen!

Näytiksi vain pieni osa massiivisesta kykypuusta.

Tapa kaikki!

Seikkailu Wraeclastissa alkaa perinteisellä mättöjuhlalla, jossa kaikki vastaantulevat tuhotaan, ja niiden kamoista kerätään hyvät reppuun.  Mättäminen hoituu täsmälleen samaan tyyliin kuin Diabloissakin, eli hiiren nappeja kliksutellaan ja pikanäppäimiä hakataan. Kaikkialla muualla käydään kimppuun paitsi kylissä, joissa näkee niitä muitakin pelaajia.

Muutaman tunnin jälkeen vedetään kylmägeeliä käteen, sillä kivusta huolimatta Path of Exileä haluaa vain jatkaa ja jatkaa, Siis ainakin siihen asti, kunnes saavuttaa seuraavan kokemustason tai löytää itselleen käyttökelpoista saalista. Addiktiivista ja älyttömän hauskaa, aivan kuten kuuluukin. Diablon pelaajana vain hämää, kun löytää juuri omalle hahmolleen kelpaavia esineitä. Eikö nämä raukat ole kuulleet Auction Housesta!

Taistelut ovat Path of Exilessa samaa mättöä kuin muissakin diabloklooneissa, mutta siinä on muita uudistuksia, joita kukaan ei ole aiemmin rohjennut miettiä. Nerokas keksintö on taistelun hurmoksesta itsekseen täyttyvät terveys- ja manapullot, jotka korvaavat tutut kertakäyttöputelit. Mahtavaa, kun ei enää tarvitse roudata mukanaan sadan litran nestevarastoa! Näitä erinomaisen ekologisia pulloja pystyy vieläpä kustomoimaan lisäämällä niihin hyödyllisiä sivuvaikutuksia.

Toinen hyvä oivallus on vaihtokauppaan perustuva kaupankäyntijärjestelmä, jossa valuuttana käytetään kolikoiden sijasta kaikenlaista  hyötytavaraa. On ihan loogistakin, ettei tuhoon tuomitussa maassa rahalla ole minkäänlaista arvoa. Aluksi tuntui hirveältä myydä harvinainen taikamiekka pelkistä käsityömateriaaleista, mutta se lakkasi kirpaisemasta, kun aloin tajuta, kuinka kallisarvoisia nämä kyseiset materiaalit ovat. Niillä voi nimittäin tehdä kaikenlaista jännää, kuten lisätä esineisiin uusia ominaisuuksia.  Jos kärsivällisyyttä riittää, pystyy pienellä fiksailulla muuntamaan kaupasta saatavan perusaseen huipputehokkaaksi tappovälineeksi. Peleissä en normaalisti käytä aikaa tällaiseen askartelemiseen, mutta Path of Exilessa harrastan sitä jatkuvasti, joten sen on pakko olla toimiva systeemi.

Tällä pomolla riittää kokoa, joten hän on varmaan syönyt lapsena paljon. Tai lapsia paljon.

Seitsemän seikkailijaa

Kohtalokkaalle laivamatkalle saa menolipun lihaksikas mutta tyhmä roisto, älykäs mutta heikko noita ja tytöistä tykkäävä samoojatar. Kuulostaa siltä, kuin tarkoitus olisi tehdä tuhma fantasialeffa, mutta nämä ovat pelin kolme pääluokkaa. Valikoimaa  täydentää neljä yhdistelmäluokkaa, joissa yhdistyvät emohahmojen vahvuudet ja heikkoudet. Esimerkiksi temppeliritari on sekoitus roistoa ja noitaa, joten häneltä onnistuu kohtalaisesti sekä taikominen että tappeleminen. Vaikka hahmovalinnalla on paljon merkitystä, se ei rajoita liikaa omaa pelityyliä, koska kaikki hahmot pystyvät käyttämään kaikkia taitoja ja taikoja. Ei ole yhtään epätavallista, että vastaan tulee tulipalloja heittelevä soturi.

 Taidot jaetaan aktiivisiin ja passiivisiin. Aktiivisia taitoja ovat kaikki erikoisiskut, taiat ja vastaavat. Niitä voi oppia lisää hankkimalla itselleen taitokiviä, mutta nämä täytyy pultata kiinni omiin aseisiin tai muihin varusteisiin, ennen kuin niiden sisältämää taitoa voi käyttää. Idea on sama kuin Final Fantasy VII:n materiasysteemissä, mutta paremmin toteutettuna.  Rajoituksena taitokivet ja varusteiden socketit ovat värikoodattuja, joten ihan kaikkea ei saa ihan kaikkeen. Ainakaan näkemättä vaivaa.

Passiiviset taidot eivät ole yhtä prameita kuin aktiiviset serkkunsa, mutta todella tärkeitä. Ne valitaan aivan mielettömän suuresta kykypuusta. Siis mielettömän. Niin suuresta, ettei se mahtuisi luettavana  edes tämän lehden aukeamalle. Puu koostuu tavallisista kyvyistä, jotka yleensä kasvattavat perusominaisuuksia, ja avainkyvyistä, joilla on suuria seuraamuksia.

Esimerkiksi yksi tällainen avainkyky muuntaa hahmon terveyden manaksi, mikä luonnollisesti vaikuttaa suuresti omaan pelitaktiikkaan. Muuten hyvän taitojärjestelmän huono puoli on se, että omiin kykyihin ei voi tehdä jälkeenpäin isoja muutoksia. Täysin pilalle mennyttä hahmoa ei enää pysty pelastamaan, joten se on pakko heittää roskikseen ja aloittaa kokonaan alusta. Se ei ole kivaa.

Kuin hyvä kirja

Tarinapelaajien harmiksi Path of Exile on kerronnan suhteen vaatimaton. Eihän näissä peleissä tarina ole koskaan pääosassa, mutta nipotanpa siitä silti. Isoin ongelma on se, että juonta edistävät tapahtumat ovat kyläläisten kanssa käytäviä lyhyitä keskusteluja, joissa vaihdetaan nopeasti kuulumiset ja kysellään turhia tietoja. Kiireessä juttutuokioihin ei välttämättä edes kiinnitä täyttä huomiota, jolloin ne eivät jää mieleen. Ehkä tekijöiden olisi pitänyt Blizzardin tavoin käyttää miljoonia dollareita välianimaatioihin. Silloin juonikin olisi ollut ainakin miljoona kertaa parempi! Tai sitten ei. 

Tarina on jaettu kolmeen eri näytökseen, joista jokaisen lopussa odottaa ilkeä pomo. Kun se saadaan kukistettua, siirrytään uuteen miljööseen ja jahdataan seuraavaa esimiestä. Lopulta koko johtohenkilöstö on lähetetty manalaan, minkä jälkeen onkin aika aloittaa koko homma alusta seuraavalla vaikeustasolla. Ekalla läpäisykerralla eteneminen on aivan liian simppeliä, mutta toisella ja kolmannella haastetta on varmasti tarpeeksi. Masokisteille on vielä erillinen hardcore-moodi, jossa hahmolla on vain yksi elämä.

Jos pelkän pääjuonen tahkoaminen ei tyydytä kilpailuviettiä, onneaan voi kokeilla erilaisissa lyhyissä liigoissa. Tavoitteena on kilpailla muiden pelaajien kanssa siitä, kuka onnistuu saavuttamaan korkeimman kokemustason aikarajan puitteissa tai selviämään hengissä pisimpään. Parhaiten pärjänneet tietenkin palkitaan oikeilla keräilyharvinaisuuksilla. Kiinnostavin kisatyyppi on Descent, jossa tukea ja turvaa antavat kylät on poistettu kokonaan, ja jokainen joutuu selviytymään julmassa maailmassa ihan itsekseen. Joskus kaukaisessa tulevaisuudessa myös pelaajat saavat luoda omia liigojaan omilla säännöillään, mitä ainakin itse odotan kovasti.

Maksa jos jaksat

Ilmaiseksi mikromaksupeliksi Path of Exile on harvinaisen reilu. Oikealla rahalla ei pysty tekemään omasta hahmostaan yhtään voimakkaampaa,  joten rikkaat eivät ole automaattisesti muita parempia. Euroilla ja dollareilla ostetaan pääasiassa vain kosmeettisia juttuja, kuten lemmikkejä, uusia taikaefektejä ja animaatioita. Niillä voi kehuskella kavereilleen, vaan enpä tiedä, mitä mainetta siitä saa, kun ostaa satasella hyödyttömän skorpionin. Oikeastaan ainoa järkevä eurokaupasta ostettava asia on suurempi tavaravarasto. Pienemmälläkin pärjää oikein hyvin, muttei lisätilasta koskaan haittaa ole. 

Path of Exilessa ei ole muuta huonoa kuin nimi. Peli ei ole yhtä nätti kuin Diablo 3 tai yhtä modattava kuin Torchlight 2, mutta monissa muissa jutuissa se on selvästi parempi kuin nämä kaksi pahinta kilpailijaansa. Etenkin sen erittäin kattava kykyvalikoima on ihan omassa sarjassaan.

Path of Exilen jälki vakuuttaa. Polku maastakarkoitukseen on hyvillä ideoilla silattu.  Silauksista puuttuu enää se viimeinen, sillä peli on julkaisuruuhkan tasoittumisen jälkeenkin kärsinyt ajoittaisesta verkkoviiveestä.

Samu Ollila

poe1.bmp

Kylät toimivat muiden pelaajien kohtauspaikkana.

poe2.bmp

Näytiksi vain pieni osa massiivisesta kykypuusta.

poe3.bmp

Ei ole luupojista vastusta suurelle sankarille.

poe4.bmp

Tällä pomolla riittää kokoa, joten hän on varmaan syönyt lapsena paljon. Tai lapsia paljon.

 

88