Robotti todistajana? Demoni syytettynä? Normipäivä Wrightin lakitoimistossa.
Oikeussalitaistelu on kuumimmillaan, kun syyttäjän naama valahtaa epäuskosta. ”Sinähän käännät koko premissisi ylösalaisin”, hän huutaa. Puolustusasianajaja Phoenix Wright vain nauraa. ”Minä käännän koko tapauksen ylösalaisin!” Pelaaja ei voi kuin virnuilla mukana.
Dual Destinies palauttaa Capcomin lakimiessarjan ansiokkaasti elävien kirjoihin. Hyvä niin, sillä viisi vuotta ilman Ace Attorneyta oli turhan pitkä aika. Vuosien kulumisen huomaa vain uusitusta grafiikkamoottorista, muuten kaikki on tutusti ennallaan.
Ace Attorneyt ovat interaktiivisia dekkariromaaneja, joissa Phoenix tovereineen puolustaa viattomia murhasyytteiltä. Suurin osa ajasta menee dialogimeressä kahlatessa, mutta välillä saa myös pelata. Rikospaikoilla etsitään vihjeitä oikeita paikkoja tökkimällä, oikeussaleissa haetaan ristiriitoja todistajanlausunnoista.
Hillittömät oikeussalikohtaukset ovat sarjan koukku. Phoenixin jengi aloittaa aina rajusta altavastaaja-asemasta, josta punnerretaan milli kerrallaan kohti totuutta. Lopulta todellinen syyllinen istuu todistajanaitioon. Ristikuulustelussa silmukkaa kiristetään murhamiehen kaulalle, kunnes kelmi murtuu herkullisen hermoromahduksen saattelemana.
Parhaimmillaan meno on huikeaa vuoristorataa, heikoimmillaankin aivan viihdyttävää. Musiikin käyttö ansaitsee jälleen erikoismaininnan: pelin mainio soundtrack myötäilee draamaa hienosti.
Mutkat suoriksi
Tarinallisesti DD tapahtuu vuosi sarjan nelososan jälkeen. Apollo Justicen lopun suuret käänteet on pitkälti unohdettu, vaikka niillä piti olla tuntuvia vaikutuksia pelimaailmaan. Aiempiin tapahtumiin viitataan pakollisten cameo-roolien lisäksi lähinnä pieninä nyökkäyksinä. Destinies on selvästi tarkoitettu houkuttelemaan uusia pelaajia sarjan pariin.
Tavoitteen saavuttamiseksi kaikkea on virtaviivaistettu. Hyvästi, rikospaikkojen vakioriesat: Eri alueiden välillä voi viimein liikkua vapaasti ilman loputtomia välipysähdyksiä. Mikä parempaa, enää ei tarvitse tunkea koko inventaariota sivuhahmon syliin juonen edistämiseksi. Peli vihjaa selväsanaisesti, mitä todistetta vilauttaa. Se on aivan hyvä muutos.
Nihkeää on sen sijaan ristikuulustelujen oikominen. Oikean todisteen löytäminen ei vaadi enää juuri lainkaan soveltamista ja pähkäilyä, vaan tavaroiden kuvausten lukeminen riittää. Pasleja piti oikeasti miettiä vain pari kertaa koko pelin aikana, mikä nakertaa ikävästi oikeussalikohtausten pohjaa.
Jopa uusi Mood Matrix -mekaniikka vesitetään liialla helppoudella. Mielialamatriisissa kuunnellaan todistajan sydämen ääntä, eli etsitään epäsuhtia väitteiden ja tunnetilojen välillä. Idea on hölmöydessään hauska, mutta pulmien ratkaisut ovat järjestään ylisimppeleitä.
Edelleen ässää
Onneksi itse murhamysteerit ovat yhä rautaa. Ainakin enimmäkseen. Lakilukioon sijoittuva kolmostapaus on rahtusen venytetty, myyttisten hirviöiden ympärillä pyörivä kakkosluku taas pahasti ylipitkä. Ensimmäinen, neljäs ja viides tapaus ovat taattua laatua.
Murhat liitetään toisiinsa hieman kömpelöllä punaisella langalla. Keskiössä on lain pimeä aika, jolloin tekaistut todisteet ovat arkipäivää ja tarkoitus pyhittää keinot. Kudelmaan mahtuu paljon hyviä oivalluksia, kuten mielenkiintoiseksi kehittyvä syyttäjäsamurai Blackquill. Kokonaisuutena kuvio on kuitenkin pikkuisen liian kiikkerä.
Dual Destiniesin kohtalo on kova. Sarjan aiemmista osista etenkin ykkönen ja kolmonen ovat niin erinomaisia, että vaikka DD ei ole yhtään pöllömpi comeback, tuntuu se pakostakin hieman laimealta. Uutukainen suoriutuu silti velvoitteistaan pääasiassa kunnialla. Kaavamaisuuskaan ei häiritse, kun edelliskerrasta on kulunut tarpeeksi kauan.
Pelin suoraviivaistuksissa on huonotkin puolensa, mutta kaikkiaan Dual Destinies on oiva tilaisuus liittyä AA-kerhoon.
3DS
Kehittäjä/julkaisija: Capcom
Versio: Myynti
Pelaajia: 1
Ikäraja: 16
Muuta: Saatavilla vain eShopista, hinta 24,99e.
83
