Mitä pelasimme ennen Pitfall Harryä? Emme juuri mitään, sillä Harry on ollut olemassa lähes pelimaailman alusta asti.

Pelimaailman Aatami eli Harry ilmestyi Atari 2600 -paratiisiin vuonna 1982. Toimintatasoloikkaklassikko käännettiin myöhemmin jotakuinkin jokaiselle mahdolliselle koneelle. Pitfall: The Lost Expedition on Harryn paluu uuden sukupolven konsoleille.

Juoni on harvinaisen typerä ja turhanpäiväinen jopa videopeliksi, mutta ei siitä osaa olla vihainen. Lentokone putoaa keskelle viidakkoa, muut seurueen jäsenet häviävät ja heidät pitäisi löytää.

Ainakin puolet The Lost Expeditionin viehätyksestä piilee pelin persoonallisuudessa, ja tällä tarkoitan humoristista ja sympaattista yleisasennetta. Huumori korvaa täysin logiikan puutteen ja tarinan hölmöyden.

Abstrakti ukko hahmottuu

Oma mielikuvani muinaisesta epämääräisestä pikseli-Harrystä on aina ollut aikuinen raavas mies. Nyt Harry paljastuukin noin parikymppiseksi nuorukaiseksi, mikä on helppo hyväksyä, koska Harry on vallan mainio veijari, vitsailija ja naistenmies. Vaikutelmaa vahvistavat välianimaatioiden lukuisat toimivat vitsit ja niitä laukovat taitavat ääninäyttelijät. Muutenkin äänet ovat erinomaisia musiikkia myöten.

Graafisesti Pitfall on melko keskinkertainen, vaan ei suinkaan ruma. Xbox-versio pyörii hieman paremmin kuin muut ja PS2-versio nykii pahiten. Muuten seikkailut ovat samanlaisia Gameboyta lukuun ottamatta. Visuaalisessa ilmeessä on haettu piirroselokuvamaista huumoria, missä on melko hyvin onnistuttu. Pelissä on luonnetta ja sillä on hyvä sydän, mikä korvaa muutaman polygonin puuttumisen.

Pitfall-veteraania ilahduttavat entuudestaan tutut elementit, kuten liaanit ja itsestään avautuvat ja sulkeutuvat ansamontut. Krokotiilit ovat yhä oleellinen osa Harryn henkiinjäämistaistelua, sillä Harry ei ole koskaan tullut toimeen eläinkunnan kanssa.

Varsinainen pelaaminen on kovin tuttua kauraa. Välillä taistellaan, toisinaan tasohypellään ja taistelun osuus kasvaa seikkailun edetessä. Harry aloittaa hypyn ja tuplahypyn voimin, mutta oppii pian uusia kykyjä. Samoin varustevalikoima monipuolistuu. Taitojen ja tavaroiden lisääntyessä vanhoihin kenttiin joutuu palaamaan uudelleen. Vaikka avautuvat uudet paikat ovat viihdyttäviä, matka perille on tuttuuden takia tylsä.

Harryn kohtaamat älytehtävät ovat keskivertoa lystikkäämpiä, eivätkä liian vaikeita. Puzzleissa on käytetty jopa luovuutta, joka ei muutoin The Lost Expeditionin valtti ole.

Pieni ja onnistunut idea on sekin, että oikealla tatilla ohjataan Harryn kättä. Esimerkiksi juomapullo täytetään laskemalla se tatilla ensin alas lähteeseen. Juominen onnistuu vääntämällä tattia ylöspäin. Ei kuulosta järisyttävältä, mutta analoginen tattisysteemi on yksinkertaista napinnäpäytystä hauskempi juttu.

Aikoinaan Pitfall edusti yksin omaa tyylilajiaan, toimintatasohyppelyä. Nykyään taistelua ja tasohyppelyä yhdistäviä seikkailuita on maailma pullollaan ja monet niistä ovat parempia pelejä kuin Pitfall: The Lost Expedition. Vaikka The Lost Expedition ei ole suuri ja merkittävä peli, se on hauska ja viihdyttävä. Se ei ole lainkaan hassumpi saavutus.

Jos ostaessa pitäisi valita alusta, hankkisin ensin Xbox-version, B-vaihtoehtona Cube-mallin ja viimeisenä PS2:n.