Voi Pokémon, moon taas sun!
Vuodet vierivät, laitealustat vaihtuvat, mutta Pokémon... Pokémon ei koskaan muutu? Nurinan voi lopettaa ainakin hetkeksi, sillä Sun ja Moon ovat täynnä uutta virtaa. Juuri sopivasti kaudella, jolla Pokemon Go nosti hirviömetsästyksen taas uuteen nousuun.
Pokemon-Gootille Moon tosin voi olla ikävä kyllätys, koska se onkin perinteinen Pokemon-toimintaroolipeli. Näitä on julkaistu koko Nintendon käsikonsolihistorian ajan, tarkemmin vuodesta 1996, tarkoituksena on edelleen kerätä ja kasvattaa erilaisia pokémoneja ja koota niistä kuusipäinen tiimi tappeluja varten. Pokemonit keräävät kokemusta, kehittyvät, vahvistuvat ja saavat uusia, entistä parempia hyökkäyksiä.
Perinne-Pokessa taistelu on ihan jotain muuta kuin ruudun hakkaamista etusormi ruvella. Vuoropohjaiset matsit ovat monimutkaista kivi-sakset-paperia, jossa tuli voittaa ruohon ja keijut antautuvat teräkselle. Lisäetua saa hyödyntämällä sääolosuhteita, erilaisia ansoja ja myrkytyksen kaltaisia kikkoja.
Temptation Island
Pelaajan kouluikäinen avatar saapuu äitinsä kanssa Alolan paratiisisaarelle. Sankari ei ehdi purkaa ensimmäistäkään muuttolaatikkoa, kun hänet jo värvätään suorittamaan Alolan saarihaastetta, nuorten Pokémon-kouluttajien perinteistä aikuistumisriittiä.
Island Challenge toimii seikkailun runkona ja korvaa tappeluihin keskittyvän salimerkkien keräämisen. Sen erikoiskokeet päättyvät yhä (mukavan nokkeliin) pomotaisteluihin, mutta testeissä on rutkasti aiempaa enemmän persoonaa ja vaihtelua. Mikä parasta, saarihaaste tuntuu luontevalta osalta Alolan historiaa ja tekee alueesta elävämmän kuin muiden Pokémonien tapahtumapaikoista. Vaikutelmaa tuetaan näppärillä yksityiskohdilla jatkuvasti.
Eheän Poké-maailman kehittäminen on Sunin ja Moonin suurimpia ansioita. Juoni itsessään on tuttua huttua, jossa maailma pelastetaan ystävyyden voimalla. Etenkin alussa hahmot tuppaavat jaarittelemaan yli tarpeen. Stoori kuitenkin kulkee sutjakasti, ja sen ohessa luodaan erilaisia ja välillä jopa raadollisia katsauksia ihmisten ja taskuhirviöiden yhteiseloon.
Uudella alueella on tietysti uusia pokémoneja, ja design on taatun levotonta. Trooppisten eläinjohdannaisten seassa pyörii muun muassa hiekkalinna-pokémon ja salaperäisiä ultrapetoja. Nostalgiannälkäisille tarjotaan vanhojen monnien alolalaisia variaatioita, kuten upean blonditukan kasvattanut Dugtrio-myyrä. Tuttuun tapaan osa otuksista löytyy vain Sunista ja osa Moonista, mikä on tärkein ero versioiden välillä.
Oletko pokemon vai marjanpoimija?
Muista muutoksista näkyvimpiä ovat ratsupokémonit ja Z-voima. Aiemmin tiimissä oli käytännössä pakko pitää yhtä monsteria, joka osasi käyttää kartalla liikkumiseen tarvittavia, mutta muuten heikohkoja HM-liikkeitä. Ratsujen myötä HM-orjuus jää historiaan ja joukkueen viimeisenkin paikan saa hyötykäyttöön. Voimakkaat, mutta kertakäyttöiset Z-hyökkäykset puolestaan tulivat megaevoluutioiden tilalle. Niillä taktikointi on luultavasti pakollista moninpelissä, mutta kampanjassa jätin ne vähälle käytölle ylipitkien animaatioiden vuoksi.
Lisäksi tiimin ulkopuolelle jääneet otukset voi nyt lähettää Poké Pelagoon keräämään marjoja ja muuta sälää, villit otukset osaavat kutsua apujoukkoja, munien hautominen on nopeampaa ja vaikka mitä muuta. Isoja ja pieniä viilauksia on valtavasti, ja osan niistä huomaavat vain Pokémonin kilpapelaamisesta innostuneet.
Sisältöä ja tekemistä on reippaasti, hurahtipa poksujen keräilyyn ja jalostamiseen tai ei. Pokemonien nykyisen määrän takia ”kaikki kerätään” -mantra on todella haastava. Runttasin pääjuonen läpi suoraviivaisella pelityylillä reilussa 30 tunnissa, enkä saanut Pokédex-tietokannasta täyteen edes kolmannesta.
Sen sijaan sain uskoni Pokémoniin takaisin. Sun ja Moon eivät keksi sarjaa uudelleen, mutta ne ravistelevat kulahtaneita käytäntöjä virkeällä, energisellä ja kieliposkisella otteella. Jos hyvä draivi ei tyssää heti seuraavassa osassa, tässähän voi joutua taas keräämään ne kaikki.
88
