"Ennen olivat pelit pelejä, nykypelit ovat huonoja, eivätkä toimi ilman sikapenttiä ja kallista 3D-korttia ja äänenkin pitäisi olla 3D. Kaikki uusimmat megapelit ovat pelkkää sontaa, ja olen kyllästynyt pelaamaan niitä. Vuosi -98 oli huono pelivuosi." Kuulostaako tutulta?
Toivottavasti ei. Olen piljoona vuotta vehdannut tietokonepelien kanssa, ja nykypelit ovat, jolleivat parempia kuin vanhat, niin vähintään yhtä hyviä. Tänäkin vuonna on ilmestynyt enemmän hyviä ja loistavia pelejä kuin pieni ihminen ehtii pelaamaan. Miksi siis valitus & vaikerrus?
Kulttuuritutkijoiden mukaan yhteiskunta macdonaldisoituu (niin Ilta-Sanomissa kerrotaan). Kuluttaja ei halua kokeilla ja ottaa riskejä, vaan haluaa sen tutun, turvallisen, helposti sulavan BicMacin. Siksi hän katsoo televisiosta amerikkalaisia sarjoja. Pelitermein hän ei halua kokeilla, onko Spellcross oikeasti hyvä, hän ostaa sellaisen pelin josta tietää mitää saa ja jota naapurin Rane on kehunnut. Niin kuin Red Alertin, Tomb Raiderin, Quake II:n, Unrealin, Starcraftin tai Diablon, jotka edustavat tyypillisiä burgeripelejä (ja ovat yleensä esimerkkeinä nykypaskapeli-palautteessa).
Yksi hampurilainen on kiistatta hyvä, mainio ja maistuva. Mitä enemmän niitä syö ja huuhtoo alas imelällä sokeriliemellä, sen enemmän alkaa tympiä. Intialainen, kiinalainen, jopa saksalainen ravintola tarjoaisivat ihan uudenlaisia makuelämyksiä, mutta entä jos ruoka onkin pahaa? Emmää mitään jogurtissa ja mausteissa haudutettua kanaa syä! Menee rahat hukkaan. Taitaa olla paree ostaa se uusi burgeri: jospa ruiskuori tekeekin siitä ihan uuden kokemuksen?
Ei ole pikaruoan vika, jos kuluttaja mussuttaa pelkkiä hampurilaisia ja ranskalaisia perunoita. Ei ole pelien vika, jos pelaaja pelaa vain niitä kaikkien ostamia hittipelejä. Kokeilepa rajoittaa TV-katselusi vain niihin ohjelmiin, jotka kuuluvat Suomen katsotuimpiin.
Burgeripelit ovat toki tärkeitä: muistaakseni noin yksi peli kymmenestä tuottaa takaisin edes omat kustannuksensa, joten Starcrafteja ja Tomb Raidereita tarvitaan kattamaan ne loput ja tuottamaan se voitto. Pelien tekeminen vaatii nykyään niin paljon nappulaa, ettei marginaalipeleihin enää ole varaa. Jos ennen 10 000 myytyä Battle of Tampere -18 -peliä riitti tuottamaan voittoa, nyt sillä ei kustanneta edes alkudemon renderointia.
Kaava kangistaa nopeasti
Jopa silloinkin kun pelaaja pelaa jotain burgeripelejä tukevampaa (kebab-pelejä?), hän kangistuu nopeasti kaavoihinsa ja vaatii tietyt tunnusmerkit ennen kuin raottaa kukkaroaan. Operational Art of War on Norm Kogerin? OK. Birth of The Federation muistuttaa Master of Orion 2:sta? OK. Baldur's Gatesta puhutaan? OK. Falcon 4.0:n isä on Falcon 3.0? OK. Spellcross on Slovakiasta. YÄK.
Mitä enemmän pelikulttuuri hesburgeroituu, sen painavampi taakka lankeaa pelilehdistölle (ja muille pelimedioille). Ei siinä, että ne loisivat marginaalipeleistä myyntimenestyksiä. Pelilehdet eivät pysty tekemään megahittejä: Battlezonen kriittinen vastaanotto leijui noin ekstasiin puolella, peli möi keskinkertaisesti. Jos olisin antanut Spellcrossille 95 pistettä, se olisi myynyt toiset 10 kappaletta lisää.
On myös väärin leikkiä Suurta Kriitikkoa ja haukkua rahvaan suosikkeja vain siksi, että ne ovat helposti sulavia ja kansa tykkää. Katsotaanpa tulevaisuuteen: Tiberian Sun, takuuvarma burgeripeli ja mahtava megahitti ja varmaan viimmeisen päälle laskelmoituna. Vaistoni kertoo, että annan sille 90 pistettä, ja pystyn jopa spekuloimaan miksi.
Tiberian Sun on todennäköisesti äärimmilleen hiottu peli, joka vetää mukaan vaikka toisaikanaksuttelu muuten aiheuttaisi verenvuotoa korvista. Samaan aikaan se kuitenkin on pohjimmiltaan jälleen uusi versio Command & Conquerista. Minun on pakko antaa paljon pisteitä, koska se on kiistatta hyvä peli, mutta en halua antaa yli 90, koska se kuitenkin on vain Jälleen Yksi Helvetin Toimintastrategia. Mutta pitäisikö minun tarrata vain tuohon viimeiseen ja haukkua se, koska se ei tuo (mahdollisesti) mitään uutta peleihin?
Vähemmistön suojelua
Pelilehdistön varsinainen Pyhä Tehtävä on kertoa vaihtoehdoista niille ihmisille, jotka tosiaan haluavat peleiltä jotain muutakin kuin 30 minuutin taukoa arkirealismilta. Sid Meier ei tee Alpha Centauria pelkästään rahasta, eikä helppo rahastus saisi olla lehtienkään päätoiminta-ajautus. Voi olla, että People's Generalin arvostelulla ei myydä yhtään lehteä, mutta ehkäpä joku naksutteluun kyllästynyt jostain syystä kokeilee sitä ja huomaa, että peli-into palaa. Aina voi kuvitella.
Lehdille on valitettavasti kannattavampaa myydä burgereita kuin panostaa laajaan ruokalistaan. On nopeaa ja helppoa antaa Half-Lifelle 96 % PR-henkilön esittelyn ja mahdollisesti OEM-demon perusteella MAAILMAN YKSINOIKEUDELLA (Tämä ei valittavasti ole vitsi. Edes Sierra ei ollut ilahtunut.), sillä burgeripelaajan raha on ihan yhtä hyvää kuin peliharrastajan, ja sitä on enemmän.
Tällainen linja toimii, koska ihmiset pääasiassa hakevat arvosteluista ja testeistä vain vahvistusta siihen, että ovat tehneet oikean valinnan. Jos Mözze ihannoi Half-Lifea, hänelle riittää että se saa 96, eikä hän noteeraa asiavirheitä laisinkaan. 20
Kun seuraavan kerran alkaa pelaaminen tympiä, kehotan ihan vakavasti miettimään, onko syy peleissä vai pelaajassa. Mitä vaativampi peli, sen enemmän siitä saa, mutta se vaatii myös panostusta: Panzer General II:n tai Longbow 2:n hienous ei aukene burgeripeleille riittävällä tunnin pikakokeilulla. Hampurilaiset maistuvat hyvältä, mutta ei niillä elä.
