R: Racing Evolution todistaa, että laihoistakin aineksista saadaan keitettyä kasaan kaupallinen soppa.

Erottuakseen harmaasta jättiläismäisestä massasta autopelin on onnistuttava jossain erityisen hyvin tai ainakin tehtävä jotain eri tavalla. Namcon R: Racing Evolution valitsee harvemmin käytetyn tien: se kertoo tarinan. Hämmentävän epäuskottavassa juonikuviossa legendaarinen tallipäällikkö Stephan keksii hehkeän ambulanssikuskitar Renan sairaankuljetuksen parista maailman parhaaseen ammattilaistalliin.

Neljääntoista lukuun jaettua, elokuvamaisilla kliseillä täytettyä tarinaa kuljetetaan tyylikkäillä renderoiduilla välianimaatioilla, jotka on turhaan latistettu henkisesti köyhäksi tirkistelyksi. Pääosaa liki kaikissa pätkissä esittävät Renan ja arkkivihollisensa Ginan ajohaalarien uurretuista kaula-aukoista pilkottavat rintavarustukset. Ilkeämpi sanoisi jotta mikäpä siinä, jos syvällisemmin karakterisoituja hahmoja ei löydy.

Lyhyestä virsi kaunis

Jos ovat elokuvamaisia juonen käänteet, samaa voisi sanoa sen pituudesta. Tarinatila hurahti läpi yhdessä puolihuolimattomassa muutaman tunnin sessiossa. Vaikken käyttänyt ainuttakaan ajoapua, jokainen tehtävä oli lasten leikkiä vähintään toisella yrityskerralla.

Kun Renan seikkailut on nähty ja koettu, jäljellä on sekalainen seurakunta toisarvoisia pelimuotoja. Periaatteessa autokokoelmaansa voi kartuttaa granturismomaisesti ja yksittäisiä autoja virittää, mutta kaikki on tehty niin pelkistetyn yksinkertaisesti, ettei sitä yksinkertaisesti jaksa kauaa.

Autoja on suhteellisen paljon, mutta samaan luokkaan kuuluvat eivät ulkonäköä lukuun ottamatta eroa toisistaan merkittävästi, eikä liukusäätimin toteutetusta virittelystä ole hyötyä.

Lopullisesti mielekkyyden tarinan jälkeisestä olotilasta syö käsittämätön verenvähyys. Kilparatoja on kuusi, tai oikeastaan viisi, koska Suzukaa kierretään sekä lyhyenä että pitkänä versiona. Yksi viidestä on lisäksi supertylsä ovaali.

Rallipätkiä on kokonaista kolme, joista yksi on areena ja kahta sahataan kumpaankin suuntaan. Eipä sinänsä, että rallauksen mallinnus sillä tasolla olisi, että sitä viitsisi kauan tahkota. Kiihdytyskisat ovat mitätön koriste. Ne voittaa aina, jos muistaa lähteä ajoissa ja sysätä nitron tankkiin heti ikonin pulpahdettua ruudulle.

Terveisiä varikolta

Ajo-osuudessa vaikutuksen tekee radioliikenne. Palautetta kantautuu korviin niin varikolta kuin kilpailijoilta, mikä on omiaan luomaan tunnelmaa. Hauskempihan kilpakumppani on ohittaa, jos kuulee hänen sadattelunsa, vaikkei kyseessä elävä ihminen olekaan. Verkkopeliä ei tueta lainkaan.

Toimiva kommunikaatio varikon ja kuskin välillä menee aivan hukkaan. Ajotuntuma on mahdollisimman arcademainen, ajoin herkkyydessään jopa tunnoton, eikä ajolinjoilla ole väliä kunhan tiellä pysyy. Tyylikkäistä otteista saa bonuspisteitä, mutta mitä niistä: vanha kunnon sikahäkkistely laitoja kolistellen, shikaanit oikoen ja toisia härskisti tuuppien on tehokkaampaa. Autot eivät lommoudu, kaatuvat sentään, mutta ani harvoin.

Tietokonekuskien painemittari on ideana hauska, mutta toteutus on vedetty överiksi. Kun jaksaa roikkua puolisen minuuttia edellä ajavan puskurissa, mittari kilahtaa punaiselle ja hetken päästä tapahtuu aina skriptattu spinnaus tai muu dramaattinen virhe. Omituisen hermoheikkoja nämä ammattilaiset.

Kuvallisesti R: Racing Evolution edustaa PS2:n ehdoilla kehitettyä multiformaattisarjaa: ei ruma, muttei Xboxille suurta kunniaa tekevä ja lisäksi ilmeeltään kovin persoonaton. Taustapoppi menettelee taustapoppina, pörinät pörinöinä, joten äänistä ei jää sen enempää kauniita kuin karujakaan muistoja.

R: Racing Evolution on kaikin puolin keskinkertainen tuttavuus, ja vieläpä äärimmäisen lyhytaikainen sellainen. Itse käyttäisin 60 rahaani johonkin aivan muuhun: katsoisin vaikka Kuninkaan paluun yhdeksän kertaa putkeen. Elokuva kestää kauemmin, juoni on parempi ja rinnatkin aitoja.