Resident Evil 0 HD Remaster - Pahan alkulähteillä

Paikka, poika, paikka!

Resident Evil täyttää 20 vuotta. Paha on edelleen hyvä, eikä Zero ole Light.

Hiivin varovasti eteenpäin. Ahdas käytävä tekee mutkan edessäni, nurkan takaa kuuluu eläimellistä huohotusta. Puristan ohjainta tiukemmin, kostutan kieleni ja rohkaisen mieleni. Zoom! Ryntään zombilauman ohitse niin nopeasti, etteivät niiden mädät silmät ehdi tarkentua maukkaaseen varteeni. Taakse on turha katsoa, ainoa suunta on eteenpäin.
Capcom itse kyllä katsoo taakseen. Eikä ihme, sillä vuonna 2002 julkaistua Resident Evil Zeroa (Pelit 3/2003, 85 p) on kutsuttu viimeiseksi oikeaksi Resident Eviliksi. Onhan se totta, sillä nolla-Ressu on hidastempoinen ja tunnelmaa tihkuva selviytymiskauhupeli, jossa toiminta on sivuosassa. Zero on aivan eri maata kuin tuoreimmat Ressut, ja se on hienoa.
Remasteroitu HD-versio tuo Zeron komeasti 2010-luvulle. Ehostuksen alla piilee tuttu kauhuseikkailu, mutta parannetun painoksen hienous piilee yksityiskohdissa. Ympäristöt on rakennettu huolella, äänimaailma ja musiikit luovat oivallisesti painostavaa tunnelmaa. Päähenkilöt näyttävät aiempaa eläväisemmiltä ja epäkuolleet ovat entistä kalmaisevampia.
Hienompi grafiikka on myös yksi lisäsyy pukea Rebecca cheerleader-asuun.

Vaunu huokuu modernia, hurmeista tyyliä.


Hölmö, kankea, ihana

Zeron tarinassa selviää, mitä Bravo-tiimille tapahtui ennen ensimmäisen Resident Evilin tapahtumia. Erikoisjoukkojen helikopteri tekee pakkolaskun metsään Raccoon Cityn läheisyydessä. Bravot tetsaavat metsää, nousevat lopulta epäilyttävään junaan ja sitten pökäle läsähtää tuulettimeen. Bravon nuorin jäsen Rebecca Chambers joutuu lyömään hynttyyt yhteen vankikarkuri Billy Coenin kanssa heti tarinan alkumetreillä.
Juoni on B-luokan kauhua parhaimmillaan: näyttelijät vetävät roolinsa huolella yli, epäuskottavia käänteitä riittää ja taustalla pyöritellään salaliittoteorioita. Resident Evil Zero on kuin Japanin hieman vinksahtanut X-Files. Hölmö juoni viihdyttää mainiosti koko kymmentuntisen kestonsa ajan.
Rebeccan ja Billyn välillä voi vaihdella vapaasti. Tekoälytoverin voi käskeä istumaan aloillaan tai seuraamaan kuuliaisesti perässä. Lisäksi kaveria voi käskyttää räiskimään tai pitämään paukkuraudan piilossa. Yleensä ampuminen kannattaa hoitaa itse, sillä kaikkia vihulaisia ei tarvitse eikä kannata teilata. Patruunoita on rajallinen määrä, joten karkuun pinkominen on täysin hyväksyttävä, usein jopa järkevin vaihtoehto.
Seikkailu etenee suoraviivaisesti. Pulmat ovat pääosin loogisia, niistä selviää yleensä pitämällä silmänsä ja korvansa auki. Umbrellan koulutuskeskuksen pähkinät tosin vaativat omanlaistaan, hieman kieroa logiikkaa. Toisinaan kaveria on autettava: kun Rebecca jää jumiin lukittuun huoneeseen, Billyn pitää ojentaa auttava käsi. Riuska Billy hoitaa muskeleita vaativat hommat, heiveröisempi Rebecca puolestaan sekoittelee kasveista parannusrohtoja.

Eripurainen parivaljakko etsii yhteistä säveltä.


Et ole yksin

Kahden hahmon ohjaaminen on miellyttävää vaihtelua perinteiseen yksinäinen sankari pulassa -asetelmaan. Hahmojen vaihtelu rytmittää seikkailua onnistuneesti. Pelityyliäkin on vaihdeltava hieman ohjattavan sankarin mukaan. Rebeccalla on edettävä huolellisesti, sillä hentoinen neito ei kestä taisteluissa samanlaista kuritusta kuin Billy. Kun epäkuollut pääsee haukkaamaan muutaman kerran herkkupalaa, ruudulle lävähtää verenpunainen game over.
Kaksikko on varustettava tasapuolisesti, sillä kumpi tahansa sankari saattaa joutua taisteluun lähes milloin tahansa. Jos kimppuun hyökkää häijy skorpioni ja mukana on pelkkä puukko, kädet voi nostaa saman tien pystyyn. Toimintaa on sopivasti mutta ei liikaa, homman nimi on selviytyminen. Ammusten ja tallennukseen käytettävien mustepatruunoiden säännöstely on sankareille arkipäivää. Joitakin tallennuksilla kitsastelu saattaa ärsyttää, minulle se on tervetullutta vaihtelua varman päälle pelaamiseen ja jatkuvaan tallennusrumbaan. Zerossa ei voi rynniä eteenpäin kuin aivoton kana, muuten rynnijästä tulee myös päätön kana.
Liikkuminen on perinteisen kankeaa. Hahmot kääntyvät hitaasti kuin valtamerilaiva, juoksevat suoraan eteenpäin tai pakittavat hölmönnäköisesti. Tukalissa tilanteissa huomaa usein juoksevansa päin seiniä, mikä on kiusallista etenkin pomomatseissa. Jäykän liikkumisen ja hitaan tähtäämisen kanssa oppii elämään, mutta ohjausta olisi voitu viilata HD-versioon aavistuksen notkeammaksi. Toisaalta silloin olisi ehkä menetetty jotain vanhojen Ressujen mystisestä, anteeksipyytelemättömästä vetovoimasta.
Suurin harmituksen aihe on tavarakikkailu. Inventaariotalkoisiin joutuu käyttämään tuhottoman paljon aikaa: ensin pudotetaan ase, että saadaan juonta edistävä esine kyytiin, sitten käytetään esinettä jossain ja haetaan tussari takaisin talteen. Edestakaisin ramppaaminen esineiden perässä ei tuo tarinaan tippaakaan lisäarvoa. Onneksi tiputetut tavarat näkyvät sentään kartassa.
 Turhautumista lisää myös inventaarion pieni koko, josta järeä käsiase ja avain lohkaisevat rajallisesta saman verran. Toisinaan mukaan noukittavat tavarat myös hukkuvat taustoihin. Vaikka käytettävät esineet erottuvat kimalluksellaan taustasta, kärryssä piileskelevä pikkuruinen jäänaskali jää helposti huomaamatta.
 

It is useless to resist.

Bravo!

Nolla-Ressu huokuu tunnelmaa. Capcomilla on tyyli hallussa: synkät ympäristöt ovat maalauksellisen komeita ja täynnä pieniä yksityiskohtia. Rähjäiset maisemat on kyllästetty romulla, roskalla ja lialla, käytäviä kansoittavat raadot ja elävät kuolleet. Tarkemmat tekstuurit ja kasvojenkohotuksen saanut ulkoasu herättävät seikkailun hienosti henkiin. Rumat zombi-inhotukset, raivotautiset rakit ja pomohirviöt näyttävät asiaankuuluvan iljettäviltä.
Ympäristön äänet kiristävät hermoa ja luovat painostavaa tunnelmaa, pahaenteiset narahdukset ja hirviöiden örinät tekevät etenemisestä piinaavan jännittävää. Musiikin tempo nousee toiminnan mukana, samalla oma sykekin kohoaa. Kiinteät kuvakulmat rakentavat omalta osaltaan jännitystä ja dramatiikkaa. Kiemurtelevat ja kapeat käytävät ovat hirviöille oivallisia väijytyspaikkoja. Yleensä näkymät on rajattu sopivan kutkuttavasti. Mitä nurkan takana on, uskallanko edes kurkistaa?
Tarinan jo aiemmin läpäisseille ehostettu painos tarjoaa niukasti uutta. Suttuiset välivideot on säilytetty ennallaan, mikä on pieni tyylirikko muuten mainiossa paketissa. Vannoutuneimmat Ressu-fanit voivat ottaa läpäisyn jälkeen uuden kierroksen Weskerinä tai metsästää puuttuvia saavutuksia. Läpäisy ilman tallentamista tai parannusesineitä käyttämättä olivat sellaisia haasteita, että jätin ne suosiolla väliin.
Zero on klassista Resident Eviliä, jonka viehätys perustuu tunnelmaan, rauhalliseen etenemiseen ja tuntemattoman pelkoon. Hidas tempo, lukitut kuvakulmat ja kankeat kontrollit eivät ole kaikkien mieleen, mutta old school -kauhun ystäville Resident Evil 0 on todellista herkkua.
Uudelleenlämmitetty veripalttu maistuu ihanan rapealle, etenkin kun se tarjoillaan näin komeasti katettuna. Uudet Ressut voittaa Bravo, kaksi-nolla.

 

Resident Evil 0 HD Remaster 

Arvosteltu: PC
Saatavilla: Xbox One, PS4 
Capcom  
Versio: Steam 
Moninpeli: ei 
Ikäraja: 18

85