Beyond Earthinkin sataessa Sid Meierin pohjattomaan mainepussiin emme saa unohtaa Alpha Centaurin oikeaa isää, Brian Reynoldsia.
Reynoldsin kiistatonta pelinkehitystaitoa demonstroi uudelleen julkaistu Rise of Nations, joka on kuin Civilizations, mutta tosiaikastrategiana.
Sidin varjossa
Brian Reynolds oikeasti suunnitteli sellaiset pelit kuin Civilization II, Colonization ja Alpha Centauri. Kun Reynolds lähti MicroProselta, miehen uuden firman Big Huge Gamesin työnäyte Microsoftille oli Rise of Nations (Pelit 8/2003, 84p). Nations oli tosiaikainen strategiapeli, joka alkoi kivikaudesta ja kulki antiikin kautta nykypäivään, esikuvinaan Sierran Empire Earth ja Microsoftin oma, huippusuosittu Age of Empires.
Rise of Nationsilta odotettiin paljon. Reynolds onnistui jossain määrin uudistamaan jämähtänyttä naksukonseptia Civilization-vaikutteilla, parannuksilla taistelumekaniikkaan sekä onnistuneella dynaamisella, sektoripohjaisella kampanjalla, joka on kuin esikuva Wargame-sarjan kampanjoille.
Rise of Nations ja sen jatko Rise of Legends jäivät miehen joutsenlauluiksi, sillä 2009 Reynolds zyngaili tekemään ‘ville-pelejä Facebookiin. Onneksi Reynolds on palaamassa juurilleen yhteistyössä eteläkorealaisen Nexonin kanssa. Työn alla on Civilization-tyyppinen peli mobiililaitteille.
Rise of Nations: Extended Edition on Nations terästettynä Thrones And Patriots -lisärillä, viilattuna lähemmäksi nykyaikaa. Tekstuureita ja efektejä on paranneltu, Steam tuo mukanaan rankatut moninpelimatsit sekä saavutukset, keräilykortit ja pilvitallennukset. Kaupan päälle pelissä on vielä sisäänrakennettu Twitch-tuki, että koko maailma voi seurata kun meikäsanteri pelaa.
Maailma on kylä
Ihmiskunnan kehitys on työntäyteistä mikromanagerointia, ohjattua kädestäpitelyä hakeville pelaajille se on hermot hajottava painajainen.
Ihmiskunnan historia alkaa kylästä, jonka asukkaat kaatavat puita ja tuottavat ruokaa pelloilla. Tuttuun naksukaavaan otetaan heti pesäero, sillä massiivinen tuotantokoneisto jää haaveeksi. Kyläkohtaisesti voi olla vain rajattu määrä tuotantoa ja kokonaistuotannossakin on katto. Tuotannon ylijäämä menee kylmästi tunkiolle.
Kulttuuria kehitetään kirjastorakennuksessa, mutta väestö- ja tuotannonkasvu kamppailee muiden päivityshaarojen kanssa. Kehittyvän kansakunnan pitää muistaa myös sotavoimat, tiede ja kaupankäynti.
Aikakaudet vaihtuvat ja ihmiskunta kehittyy kohti nykyaikaa. Armeijoiden koko kasvaa, uusia rakennuksia tulee rakennettavaksi ja ominaisuuksien määrä laajenee.
Kehityksen myötä aletaan kerätä muitakin resursseja kuin ruokaa. Kaupankäynnillä saa kultaa, kukkuloista louhitaan metallia, yliopistoista saadaan tietotaitoa ja mereltä tai maasta pumpataan öljyä, tuota ihmiskunnan voitelunestettä. Maastossa on myös erikoisresursseja, joista saa bonuksia.
Reynoldsin Civilization-kokemus näkyy esimerkiksi siinä, että jokaisella pelin 18 kansakunnalla ovat omat, tiettyyn aikakauteen sidotut erikoisyksikkönsä. Tutun oloisesti työläiset voivat nakuttaa pystyyn uniikkeja maailman ihmeitä, joista saa bonuksia. Ja Civin tyyliin viholliskylät vallataan, ei tuhota. Pelissä on myös ripaus diplomatiaa.
Nasta lautaan!
Sisältörikkaus ja monipuolisuus eivät ole vain hyvä asia. Peli etenee hyvin nopeasti, ja vaikka edistystä yrittäisi asetuksista jarruttaa, silti se kulkee rivakasti. Armeijaansa ei ehdi juuri kasvattaa, kun ollaankin menty jo aikakausia eteenpäin. Suhde yksiköihin jää etäiseksi.
Päänakki on resurssien tuottamisen optimointi, siinä sivussa kasvatetaan armeijaa. Joukkotyypeissä pelataan tutulla kivi-paperi-sakset-logiikalla. Aluksi on miekka-, jousi- ja keihäsmiestä, ja samat hevosilla, plus meri- ja maavoimat. Aikakausien vaihtuessa yksiköt kehittyvät ja lopussa taistelevat panssarivaunut, lentokoneet ja ydinohjukset.
Omien kylien puolustamisessa kaipaan Age of Empirestä tuttuja muureja ja lukittavia portteja, peli tarjoaa vain puolustustorneja ja linnakkeita.
Taistelussa Reynolds tallaa tuttuja polkuja. Yksiköt kyllä liikkuvat komeasti muodostelmassa, mutta viholliskosketuksessa joukot leviävät kuin marmorikuulat lattialle. Taisteleminen on jatkuvaa paimentamista kun pitää estää harhailijoita tapattamasta itseään. Tämä on ehkä pelin suurin ongelma.
Härdellin takia moniulotteisessa kivi-paperi-sakset-leikissä on vaikea pysyä mukana. Armeija tulee koostettua sokkona ja sitten sillä hyökätään kasana. Sen verran tajuan kyllä taktikoida, että pidän huoltokärryt, jousimiehet ja katapultit taustalla. Starcraftin tasoiseen, aivoja raksuttavaan shakkitappeluun ei päästä, mikä ehkä selittää miksi Rise of Nations on unohtunut.
Maininnan ansaitsee loppupelin (onneksi pois päältä kytkettävä) ydinsota. Siitä on hauskuus kaukana, kun ruutu ydinloimuaa valkoisena puolet sota-ajasta. Ehkä Brian yrittää sanoa jotain.
Napoleon Suuri löytää Amerikan
Strategiset kartat on jaettu sektoreihin, joiden hallinnasta nahistellaan kerran vuorossa. Sektorin hallinnasta tapellaan tosiajassa ja skirmishinä, vaihtelevin lähtökohdin ja pelimuodoin.
Aikakausiin sidotuissa yksinpelikampanjoissa teemoina ovat kylmä sota, Aleksanteri Suuri, Napoleon, uuden mantereen "löytäminen" sekä maailmanvalloitus. Mielenkiintoiset kampanjat ovat iso plussa.
Heikohkosta taistelusysteemistä ja pelimekaniikkojen lievästä vanhahtavuudesta huolimatta Rise of Nations on edelleen omaperäinen, viihdyttävä peli. Se on hauskaa myös moninpelinä, joko vastakkain tai co-oppina tekoälyä vastaan. Peli ei kohoa Reynoldsin vuoropohjaisten pelien rinnalle, mutta on omanlaisensa klassikko kuitenkin.
Santeri Oksanen
Rise of Nations: Extended Edition
Skybox Labs/Big Huge Games
