Mitäs hittoa tämä nyt on? Ilmeikkään luonnenäyttelijä Sylvester Stallonen leffoista tehty lisenssipeli? Olemmeko tehneet paluun kultaiselle 80-luvulle?
Rocky-leffansa nähneet tietävät, ettei elokuvilla ole mitään tekemistä oikean nyrkkeilyn kanssa. Sen on tajunnut myös Rage tehdessään pelin Rocky-leffoista. Rockyssa iskut ovat elämää suurempia, kampaukset pöyheitä ja musiikki ällökamalan mahtipontista.
Juonekkaassa pelimuodossa käydään läpi kaikki viisi Rocky-leffaa, joiden aikana Rocky kasvaa katujen kasvatista mestariksi. Elokuvien muut nyrkkeilijät, kuten Apollo Creed, Clubber Lang ja Ivan Drago esiintyvät vain pääpahiksina. Niiden välissä otetaan erää keksittyjen, mutta persoonallisten pugilistien kanssa.
Rocky itse on mukana viitenä eri hahmona, jotka seuraavat leffoja kampauksia myöten. Peli suhtautuu filmeihin ja Stalloneen lämpimän ymmärtävästi naureskellen, mutta pieniä tyyliseikkoja myöten elokuvien henkeä ja yksityiskohtia noudattaen. Tekijät suorastaan vellovat Rockyjen hienossa huonoudessa ja tahattomassa komiikassa.
Matsien välissä treenaus sujuu pikkupeleinä, joista osaa pelaa ihan mielikseen, mutta parin kontrollien kanssa en päässyt koskaan sinuiksi. Senpä takia omasta Rockystani tuli nopea, mutta lasileukainen voimanpesä, joka kerran kanveesiin istahdettuaan ei sieltä enää ylös pukertanut.
Mikään erityisen pitkä rupeama Rockyn leffaosuus ei ole, vaan sen paukuttelee läpi muutamassa illassa. Valitettavasti ilo laimeni pahasti, kun keksin, miten kaikki vastustajat saa pieksettyä toistamalla yksinkertaista kahden iskun sarjaa. Ilman kyseistä heikkoutta vastus vaihtelee yllättävän lepsuista typerryttävän koviin nyrkkeilijöihin. Vaikeustaso ei nouse mitenkään loogisesti, vaan nimetön kehäraakki saattaakin olla hirvittävä iskukone.
Porkkanana juonellisessa pelissä päihitetyt vastustajat ja eri nyrkkeilyareenat saa valittaviksi muihin pelimuotoihin. Näytösotteluiden lisäksi tarjolla on mainio moninpelattava tyrmäysturnaus-pelimuoto, jossa enimmillään kuusitoista pelaajaa nyrkkeilee mestaruudesta.
Pity da fool!
Iskuissa on roimaa aikamiehen voimaa, eikä vähiten sen takia, että kontrollit ovat niin napakat. Neljä lyöntinappia on jaettu loogisesti oikean ja vasemman käden iskuiksi päähän ja kroppaan. Liipaisimesta saa uppercutit, paikallaan seisten lyönnit ovat jabeja ja suoria, sivuliikkeessä koukkuja. Vasen liipaisin joko torjuu tai liikkeessä väistelee. Kontrollit siirtyvät selkäytimeen kymmenen minuutin treenin jälkeen.
Vaikka nyrkkeily Rockyssa on kaukana realistisesta, mistään älyttömästä mäiskeestä ei ole kyse. Yksittäisillä iskuilla ei pääse mihinkään, vaan äijä pussaa kanveesia vasta kunnon iskusarjoilla. Jatkuva sohiminen heikentää iskuvoimaa, mutta voisi se kostautua rankemminkin. Oikeaoppisesti matsia hallitaan kehän keskeltä, köysiin tai nurkkaan ahdistettuna joutuu herkästi tyrmätyksi.
Terveyttä saa takaisin hiljalleen, jos pystyy välttelemään nyrkkiä, ja nopeammin, jos omat iskut menevät perille. Suurin mahdollinen terveys hupenee sekin vähitellen, joten matsin vanhetessa tyrmäykset muuttuvat jatkuvasti todennäköisemmiksi. Kuudentoista erän otteluissa joutuu miettimään milloin vetää henkeä ja milloin keskittää kaikki voimansa tyrmäykseen.
Pelkkä kilpikonnamainen torjuminen on estetty käsien väsymisellä. Muutama ensimmäinen huitaisu saattaa pysähtyä, mutta sen jälkeen suorat läpsähtelevät torjunnan läpi. Uupuneen torjunta-asento ei enää pysy paketissa ja yläkroppa alkaa heilahdella.
Pari ensimmäistä perille mennyttä iskua vain hieman napsauttavat niskaa, mutta seuraavat suorat heilauttavat jo päätä ikävästi ja kunnolla perille mennyt yläkoukku nostaa vastustajan ilmaan. Onnistuneen iskusarjan päätteeksi typertyneen uhrin päällä näkyy tähtiä, jolloin on aika virittää iso isku ja hoitaa äijä oikoiseksi. Kuten leffoissa, nyrkkeilijöiden naamat muistuttavat sitä enemmän lihamureketta mitä pahemmin lätty on lätissyt.
Musiikki on harvinaisen hieno potpuri 80-luvun ällöimpiin ja hienoimpiin renkutuksiin. Varsinkin joidenkin ottelijoiden kehään marssit ovat niin kornia kuunneltavaa, että melkein hävettää. Taidan olla vähän pervo, kun minulla samaan aikaan kylmät väreet menivät selkää pitkin ja hihitytti Slyn astellessa kehään jenkkilippuboxereissa massiivisen Rocky-teemamusiikin säestyksellä.
Rockya ei kannata sivuuttaa olankohautuksella, vaikka Rocky-leffat oksettaisivat ja Sly aiheuttaisi puistatuksia. Rage olisi voinut tehdä vain heppoisen lisenssipelin, mutta onneksi nyrkkeily on tehty niin hyvin, että kirjoissani Rocky on tämän hetken nautittavin nyrkkeilypeli.
Rockyssä on nyrkkeilyn iskevyys ilman, että sorrutaan tolkuttomaan pieksemiseen ja taktisuus ilman, että matsit valahtaisivat tylsäksi lääppimiseksi, kuten liian usein oikeissa matseissa. Vaikkei Rocky ihan klassikko olekaan, niin silkkaa nannaa nyrkkeilyn ja huonon maun ystäville kuitenkin.
Kaj Laaksonen
Yhteenveto: Koominen ja ihanan 80-luvun henkinen leffapeli, joka on samalla nyrkkeilypelien raskasta sarjaa.
80
