Musta aukko

Avaruusagentti Valerianin viimeisen albumin myötä sarjakuvan aika-avaruuteen jää suuri musta aukko. Millä se täytetään?

 

Tänä syksynä suomeksi ilmestynyt Muistoja tulevaisuuksista -albumi (Jalava) päättää siis lopullisesti avaruusagentti Valerianin seikkailut. Lähes viisikymmentä vuotta ja 24 albumia kestänyt aika-avaruusmatkailu on tullut tiensä päähän.

On aika muistella. Lyhyistä, lämminhenkisistä tarinoista koottu albumi on viihdyttävä ja hauska luettava, joka vie takaisin sarjan menneisyyteen ja aiempiin tarinoihin. Vanhat mestarit Mézières ja Christin ovat edelleen uskomattomassa vedossa. Kun on lukenut tämän viimeisen, on pakko palata aiempiin albumeihin ja lukea ne uudelleen.

Mutta mitä sitten, kun ne on luettu?

 

Navis vs. Laureline

Albumi albumilta Valerian-sarjan johtoroolin kaappasi kaunis ja älykäs nuori nainen nimeltä Laureline. Ranskassa koko sarjan nimikin on ajan myötä muuttunut muotoon: Valerian et Laureline. Samanlainen vahva nainen löytyy täällä Suomessa jo yhdeksänteen albumiin ennättäneestä Sillage-avaruussarjasta (Egmont). Ranskassa sarjaa on ilmestynyt jo 17 albumillista.

Navis-niminen kaunotar hyppii Sillage-sarjan alussa tarzanmaisesti vähissä vaatteissa tuhoontuomitulla viidakkoplaneetallaan, mutta sarjan edetessä vaatteet lisääntyvät, samoin aatteet. Avaruutta kiertävä Sillage (tuhansista avaruusaluksista koostuva kulkue) kerää tietoa ja näytteitä eri planeetoilta – elinolosuhteista, kasveista ja eliöistä, asukkaista ja heidän tavoistaan. Navista kiinnostaa tietysti hänen oma alkuperänsä sekä ihmiset ja ihmisyys, joita Sillagelta ei löydy.

Huumoria sarjassa ei juurikaan ole, mutta vauhtia ja vaarallisia tilanteita sitäkin enemmän. En tiedä, johtuuko juuri huumorin puutteesta vai mistä, mutta vaikka olen lukenut kaikki suomeksi ilmestyneet kirjat, aivoihini ei juuri muistijälkiä lukemastani ole jäänyt. Kansia katsomalla en muista sisältöä. Eikä Navis hahmona ole sen mieliinpainuvampi kuin Belle, Jasmine tai joku muu Disneyn tusinaprinsessoista. Sääli, odotin sarjalta alussa paljon, paljon enemmän.

Sillagen kohtuullisen komean – eurooppalaisen sarjakuvamaun mukaan tehdyn, hieman lapsellisen – kuvituksen on tehnyt Philippe Buchet ja tarinat on kyhännyt Jean-David Morvan. Egmont on julkaissut Sillagen alusta asti yhtenäisissä, komeissa kovakantisissa kuoseissa ja ulkoasullaan sarja piekseekin vanhat Valerianit mennen tullen. Mutta siihen se sitten jääkin.

 

Eka Saga

Amerikan mailta löytyy toinen Valerianin aukon paikkausta yrittävä tieteissarja: Saga (Like). Muun muassa mainiosta Y – The Last Man -sarjakuvasta sekä Lost ja Under the Dome -tv-sarjoista tuttu käsikirjoittaja Brian K. Vaughan panee Sagassa parastaan. En ihan heti muista sarjakuvaa, joka alkaa synnytyksellä, jossa kertojaminä syntyy (Günter Grassin Peltirumpu-romaanissa vuodelta 1959 ja siitä myöhemmin tehdyssä menestyselokuvassa oli samankaltainen alku).

Synnytys on aina rankka, mutta helppoa ei ole senkään jälkeen. Hazel-vauvan vanhemmat Alana ja Marko kuuluvat eri heimoihin, jotka ovat jo ammoisista ajoista sotineet keskenään (toisella pukinsarvet, toisella siivet). Niinpä kumpaakin pidetään heimonsa keskuudessa petturina, ja heidän peräänsä lähetetään toinen toistaan hurjempia palkkatappajia. Ensimmäisen Saga-kirjan teemana onkin hengissä selviäminen ja pako parempaan. Tiukille ottaa, mutta koska kertojaminä Hazel tätä tarinaa meille kertoo, niin uskottavasti ainakin hän jollakin tasolla tarinasta hengissä selviää. Sen aika näyttää.

Yhdysvalloissa tämä nyt suomeksi ilmestynyt eka kirja oli vuoden 2013 myydyin sarjakuvaromaani ja se voitti niin sarjakuva- (Eisner) kuin tieteiskirjallisuuspalkintojakin (Hugo).

Hitot, tästä minäkin pidän, ja voisin palkitakin (KyöPelit Wallu Award). Sarjan rujoa kuvitusta – Fiona Stablesin tekemää – aluksi vierastin, mutta kun sarjaan uppoaa, luonnosmaiset kuvat antavat tilaa tarinalle ja lukijan oma mielikuvitus paikkaa viitteellisen kuvituksen puutteet.

Sagassa ollaan Valeriania aikuisemmassa avaruudessa, jonne huumoria ei edes kaivata. Valerian saa nyt mennä, seuraan täst’edes Hazelin tähteä!

 

Wallu