Päätin vanhojen muistojen verestämiseksi kokeilla Diablo II:ta netissä. Huomasin, että paljon on muuttunut pelin viattomista alkuajoista. Tänä päivänä Diablon pelaajat piehtaroivat synnissä.

Katolinen kirkko nimesi keskiajalla seitsemäksi kuolemansynniksi ahneuden, laiskuuden, juoppouden, irstauden, kateuden, ylpeyden ja vihan. Läpi keskiajan kirkko varoitti rahvasta seitsemän kuolemansynnin kiroista ja ohjasi kohti seitsemän taivaallisen hyveen autuutta. Sieluja pelastui ja kaikki olivat tyytyväisiä.

Jos joku matkustaisi ajassa taaksepäin ja esittelisi tuon ajan kirkonmiehille toimintaroolipeli Diablo II:n, alkuhämmennyksen jälkeen (keskiajalla televisiotkin olivat mustavalkoisia) tämä joku suljettaisiin tyrmään ja altistettaisiin pahimmalle keskiaikaiselle kidutukselle.

Syy kidutukseen ei ole Diablo II:n demonisessa kuvastossa, vaan tavassa, jolla peli syöksee pelaajansa seitsemään kuolemansyntiin.

Ahneus

Ylivoimaisesti tärkein tavoite Diablo II:ssa on ahnehtia kamaa. Ihan sama mitä pelissä muuten tekee, kunhan reppu on täynnä arkkuihin unohdettua ja kuolleilta demoneilta varastettua roinaa. Kaikki mitataan tavarassa.

Diablo II:n pelaaminen perustuu käytetyn peliajan minimoimiseen ja kerätyn tavaran maksimoimiseen. Koska parhaat kamat jäävät aina loppupahiksilta, pelaajat eivät tee muuta kuin oikaisevat suoraan pomotaisteluihin. Pyrähdykseen kuluu harvoin kymmentä minuuttia kauempaa. Sen jälkeen peli aloitetaan alusta ja loppupahis tapetaan uudestaan. Tätä toistetaan niin kauan, että Battle.net lakkaa toimimasta tai äiti käskee nukkumaan, kumpi vain tapahtuu ensin.

Tällaisilla demonintapporeissuilla vähintään puolet pelaajista on mukana turisteina. Turistit jättävät tappohommat muille, mutta hyppäävät sitäkin uhrautuvammin keräämään jokaikisen taistelukentälle putoavan taikaesineen. Turistin reitin voi jäljittää tielle hylättyjen kelvottomien taikaesineiden vanasta.

Jos samaan loppupahisjahtiin osuu pelkkiä turistipelaajia - eikä se ole lainkaan harvinaista - turistit eivät suinkaan yhdistä voimiaan yhteisen tavoitteen eteen, vaan luikkivat vähin äänin muiden pelien riesaksi.

Rangaistus helvetissä: ahneet keitetään öljyssä.

Laiskuus

Kaikki Diablon pelaajat ovat ahneita, mutta pahimmat ovat myös laiskoja. Valitettavasti.

Laiskalle turistipelaajalle jo pelkkä aarteiden noukkiminen muiden nenän edestä tuottaa liikaa vaivaa. Nämä sankarit varustautuvat huijausohjelmin, jotka noukkivat automaattisesti tavarat maasta, ennen kuin muilla on edes teoreettisia mahdollisuuksia koskea niihin. Vielä laiskemmat eivät vaivaudu edes osallistumaan koko aarrejahtiin, vaan laittavat botin asialle - kätevää!

Diabloon on pesiytynyt myös sankka joukko elämäntapalaiskureita, jotka ihan periaatteesta eivät tee mitään itse. He hankkivat kokemuspisteensä siipeilemällä seikkailijaryhmissä ja tavaransa ruinaamalla ne muilta.

Elämäntapalaiskurit pesivät peleissä, jotka ovat nimeltään tyyppiä "Tarvitsen kamaa" tai "Antakaa ilmaista kamaa pliis!" Nämä pelit täyttyvät yleensä alta aikayksikön. Eivät tosin omastaan jakavista hyväntekijöistä, vaan muista siipeilijöistä, jotka vaativat toisiltaan kovaan ääneen ilmaisia uniikkiesineitä.

Rangaistus helvetissä: laiskat heitetään käärmeiden pesään.

:Juoppous

Diablo-sankarit ovat kaikki surkeita juoppoja. Yksikään Diablo-nisti ei ole valmis kohtaamaan perkeleitään ilman, että vyöllä kilisee vähintään mäyräkoirallisen verran rohkaisua. Sininen, punainen ja purppura tuliliemi valuu urhojen kurkuista alas vuolaana kymenä. Diablossa on pullojen tyhjentämiseen jopa omat pikanäppäimensä.

Juoppo taistelee viimeiseen pisaraan asti, eikä yhtään pitempään. Kun juomat loppuvat, se tietää välitöntä paluumatkaa kaupunkiin.

Rangaistus helvetissä: juopot pakotetaan syömään rottia, sammakoita ja käärmeitä.

Irstaus

Kun todennäköisyys löytää jotain oikeasti hyvää kamaa on yhden suhde 15 miljoonaan per tapettu hirviö, onko ihme, että peliä tahkotaan vuodesta toiseen?

On irstasta, että nuoret pakotetaan tuhlaamaan parhaat vuodet elämästään jonkun tavoittamattoman superaseen tai muun aarteen perässä, jonka löytämisestä ei ole mitään takeita.

Rangaistus helvetissä: irstaat tukahdutetaan tulessa ja tulikivessä.

Ylpeys

Diablo II on loputon oravanpyörä: kerää kamaa, kerää kokemusta, aloita uusi hahmo, tee samat asiat uudelleen. Pelaajien ainoa motiivi mukana pysymiseen on pohjaton halu ylpeillä omalla pelihahmolla ja varsinkin sen varusteilla.

"Näytä kamas" on yksi yleisimmistä pyynnöistä mitä pelaajat toisilleen esittävät. Kyllä sitten rinta kaartuu ylpeydestä, kun oma haarniska paljastuu sata pistettä vastapuolen haarniskaa paremmaksi.

Ylpeys ajaa pelaajat haastamaan toisiaan kaksintaisteluihin. Silloin todistetaan, kuinka ylpeys käy aina lankeemuksen edellä.

Rangaistus helvetissä: ylpeät venytetään kidutuspenkissä.

Kateus

Ylpeys ja kateus ovat kuin veljeksiä. Missä ei ole ylpeyttä, siellä riittää kateutta.

Aina löytyy joku, jonka hahmo on vahvempi ja varusteet parempia. Se syö miestä, kun kanssapelaajalle esitelty mahtikirves kirvoittaa reaktioksi pelkän huvittuneen "LOL":n. Sitten sama kaveri vilauttaa omaa tappoteräänsä, joka tekee enemmän vahinkoa per lyönti kuin oma hahmosi viikossa.

Vähemmästäkin tulee kateelliseksi.

Rangaistus helvetissä: kateelliset heitetään jäiseen veteen.

Viha

Diablo II:n pelaajat ovat täynnä hallitsematonta vihaa, joka kohdistetaan lähes poikkeuksetta uusiin pelaajiin, talon tavoista autuaan tietämättömiin "n00beihin".

Jokaisen pelaajan kuuluu tietää kaikki mahdollinen Diablosta. Muuten olet tyhmä ja ennen kaikkea n00b. Joskus n00bit päästetään helpolla ja heidät altistetaan pelkälle verbaaliselle kuritukselle. Huonona päivänä n00bin kohtalona on kuolla tasolle 95 edenneen shakkikerholaisen kynsissä.

"Siitäs sait, n00b!"

Rangaistus helvetissä: vihaiset paloitellaan elävältä.

Varoitan teitä, nuoret, välttäkää Diablo II:n kirot. Valitkaa elämä ja pelatkaa Counter-Strikea.