Poliisi tiedottaa: aseistettu huppupäinen mies vaanii pusikoissa. Älkää liikkuko yksin pimeällä!
Vihreä baretti hiipii vartiomiehen taakse ja iskee Fairbairn-Sykes-taisteluveitsellä selkään. Hyvä, reitti on selvä porukan räjähde-ekspertille, pommit kohteeseen ja iltapäiväteelle! Eih, paikalle saapuu rekkalastillinen sakuja.. samuraita? Ei kun hetkinen! Eihän tämä olekaan toiseen maailmansotaan sijoittuva Commandos: Behind Enemy Lines, vaan ninjahiiviskely Shadow Tactics: Blades of the Shogun.
Sekaannukselleni on pätevä syy: Shadow Tacticsin tekijät ovat aitoja Commandos-faneja, minkä takia heidän pelinsä muistuttaa tätä kuolematonta ysäriklassikkoa enemmän kuin vähän. Tapahtumapaikka on tietenkin vaihtunut samuraiden ajan Japaniin, plus grafiikka ja käyttöliittymä ovat nykypäivää, mutta suurempia pelillisiä muutoksia ei ole tehty. Ja se on hieno juttu: Commandosin täydellisyyttä ei saa häpäistä!
Viisikko hiipii varjoissa
Ideana on siis ohjastaa maksimissaan viisihenkistä erikoisjoukkoa ja suorittaa tehtävänannon mukaisia puuhia, jotka sisältävät hiiviskelyä, ryöstelyä, tappamista ja muuta yleishyödyllistä. Vaikka oma poppoo onkin ninjoja ja muita ammattitappajia, suoraa toimintaa täytyy välttää viimeiseen asti. Paraskaan ninjutsumestari ei mahda mitään kymmenelle vihaiselle vartijalle, joten on paras vain pysytellä piilossa.
Jokaista äijää ja ämmää ohjataan yksitellen, mikä on aluksi haastavaa, koska pause puuttuu. Managerointia helpottaa vänkä Shadow-moodi, jossa voi tallentaa käskyjä muistiin, ja sitten yhdellä Enterin painalluksella kaikki käskyt suoritetaan samanaikaisesti, mikä mahdollistaa varsin näyttäviä taktiikoita. On se vain nättiä katsottavaa, kun ensimmäinen vartija tipahtaa heittotähdestä ja välittömästi hänen kaverinsa kaatuvat katanaan, vieläpä niin nopeasti ettei kukaan ehdi huutaa apua.
Shogunin salakaverit
Shadow Tactics sijoittuu 1600-luvulla alkaneelle Edo-kaudelle, jonka aikana Japanissa vallitsi kerrankin rauha ja järjestys. Kaikille hiljaiselo ei maistu, joten piankos sitä ollaan uudessa kriisissä ja sodan partaalla. Riidankylväjäksi paljastuu mystinen Kage-sama, eli näin suomalaisittain varjojen herra, jonka päämääränä on syöstä nykyinen shogun vallasta ja tehdä varmasti jotain muutakin ilkeää. Tätä suurta salajuonta vastaan asettuvan viisikon ensimmäinen jäsen on ninja Hayato, joka on Commandosin vihreän baretin kaltainen kaiken taitava yleismies Markku. Hän soveltuu parhaiten varjoissa hiippailemiseen ja katoille kiipeämiseen, mutta osaa myös iskeä miekalla ja viskoa shurikeneja.
Samurai Mugen on porukan paras taistelija, joka möyhentää kenet tahansa rehellisessä kaksinkamppailussa. Tappelemisen lisäksi hän pystyy luomaan pieniä hämäyksiä sake-pullolla, jonka lumoa janoiset vartijat eivät voi vastustaa. Soluttautumisen eksperttinä toimii geisha Aiko, joka valeasussaan ohittaa partiot ilman hälinää. Ainoastaan korkea-arvoisiin upseereihin pukuleikit eivät tehoa, joten silloin kipitetään geta-sandaalit kopisten karkuun.
Lisää naisenergiaa saadaan ketterästä Yuki-varkaasta. Hänen näpistystaidoistaan on aina apua, ja kivana bonuksena häneltä luonnistuu myös ansojen askartelu, mistä on hyötyä etenkin väijytyksissä. Joukon eläkeläiskiintiön täyttää Takuma-niminen papparainen, jota voisi ulkonäön perusteella luulla täysin harmittomaksi vanhaksi mieheksi. Hän kuitenkin paljastuu oikeaksi teräsvaariksi ja loistavaksi tarkka-ampujaksi. Commandosin perinteitä kunnioittaen papalla on vain kourallinen ammuksia, joten kohteet täytyy valita huolella.
Olen erittäin mielessäni siitä, että kaikille hahmoille on keksitty jokin käyttötarkoitus. Yksi on hyvä hämäämään, toinen on hyvä tappamaan. Turhia tyyppejä ei ole mukana, joten ketään ei tarvitse jättää yksin puskaan itkemään. Toinen ilon aihe on se, että ryhmän jäsenet heittävät keskenään läppää. Melkein ehdin valittaa ääninäyttelyn tasosta, sitten huomasin, että puhekielen saa vaihdettua englannista japaniksi. Luonnollisesti kaikki kuulostaa japaniksi paremmalta, feikkiaksentilla puhuttua englantia ei kukaan halua kuunnella.
Oikeastaan ainoa hahmojen miinus on se, että ne muistuttavat taidoiltaan liikaa Commandos-sarjan ukkeleita. Olisin toivonut enemmän omaperäisyyttä.
Laatu voittaa määrän
Kampanjassa on kolmetoista kenttää, mikä kuulostaa vähäiseltä määrältä, mutta pelattavaa on kuitenkin yllättävän paljon. Kentät ovat nimittäin todella kookkaita ja julmetun haastavia. Itselläni kului jokaiseen tehtävään aikaa yli tunti, mutta olenkin tällainen hitaampi pohtija, joka halusi vielä välttää hälytyksiä ja toimia mahdollisimman huomaamattomasti. On varmasti mahdollista rynniä tehtävät läpi nopeamminkin, itseäni sellainen hätäily ei innosta.
Pelin kestoa lisää sekin, että tehtävissä on erilaisia piilotavoitteita, jotka paljastuvat vasta läpimenon jälkeen. Niissä onnistuminen tuottaa täytettä palkintokaappiin, mikä taatusti ilahduttaa kaikkia saavutusten metsästäjiä. Pidin tästä ideasta, koska se kannusti itseäni kokeilemaan erilaisia pelityylejä. Esimerkiksi yhdellä kertaa päätin noudattaa pasifismin ilosanomaa ja jätin tappohommat sikseen, mistä sain palkkioksi hienon mitalin. Sitä kelpaa esitellä tuleville sukupolville. Lisätavoitteiden täyttäminen vaatii monesti tehtävien uudelleenpeluuta, mutta se ei itse asiassa haittaa, koska kenttäsuunnittelu on rautaista. Etenkin loppupään kentät ovat hyvin monimutkaisia ja sisältävät useita läpäisyreittejä. Mieleeni jäi eräs salamurhauspesti, jossa sain tilaisuuden valita, eliminoinko kohteen hienovaraisesti myrkyllä vai turvaudunko raukkamaisesti tarkka-ampujaan.
Sankarjoukkomme riesana olevat vartiomiehet on jaettu kolmeen eri ryhmään. Helpoimpia ovat tavalliset perusvartijat, jotka partioivat tunnollisesti tiettyä reittiä, kunnes bongaavat jotain kiinnostavaa ja lähtevät ottamaan siitä selvää. Heidän olkihattuiset kollegansa eivät ole yhtä innokkaita, vaan jököttävät aina samassa paikassa, vaikka näkyvissä olisi viinapullo tai söpö lemmikkisupikoira. Vaarallisin ryhmä ovat samurait, joiden päihittäminen on erityisen haastavaa. Heitä ei pysty yllättämään takaapäin, eikä myöskään hämäämään pitkäksi aikaa. Ainoastaan ryhmän ikioma samurai, Mugen, pystyy hakkaamaan heidät kaksinkamppailussa.
Nämä erilaiset vartijatyypit lisäävät roimasti vaihtelua peliin, koska olisihan tylsää kohdata vain samanlaista vastarintaa. Nyt on pakko vaihtaa taktiikkaa ja lähestymistapaa aina jatkuvasti muuttuvan tilanteen mukaan, mikä pitää pelin kiinnostavana.
Vanhat valtiaat, väistykää!
Vaikka olen jo yli 30-vuotias dementoitunut vanha pappa, muistan kirkkaasti 90-luvun lopulla ilmestyneen sadistisen Commandos: Behind Enemy Linesin ja sen paljon helpomman jatko-osan Commandos 2: Men of Couragen. Ai että minä tykkään niiden kaltaisista taktisista strategiapeleistä, joissa pääsen täysillä käyttämään omia älynystyröitäni. Siksi olinkin innoissani Shadow Tacticsista, vaikka sitä ei oltu juurikaan hypetetty ennakkoon ja sen tekijätkin olivat joitain tuntemattomia saksalaisia koodareita.
Onneksi en joutunut pettymään, sillä Shadow Tactics on kuin modernisoitu versio Commandos-sarjasta japanilaismaustein. Tekijät ovat onnistuneet siinä tärkeimmässä eli tekemään pelistä haastavan, mutta palkitsevan. Aluksi jokin tehtävä saattaa tuntua mahdottomalta, mutta sitten siihen keksii oikean etenemistavan ja epätoivo muuttuu riemuksi.
Ninjat tulloo, kommandot pois alta!
90
