Dekkerit, riggerit ja minä

Arkimytologiaamme kuuluvat tontut ja aivokääpiöt, mutta entäs jos ne satujen oikeat haltiat ja kääpiöt palaisivat? Shadowrunnerissa ne pahukset osaavat magian lisäksi käyttää myös uusinta teknologiaa.

Tervetuloa Shadowrunin maailmaan, jossa taikuus kohtaa tietokoneet ja tulipallot ja esiin manatut henget kelpaavat aseiksi siinä missä kranaatit, konetuliaseet ja katanatkin. Jos pystyt nauramatta sanomaan ”katusamurai!” tai ”dekkeri jäkkää kyberavaruuteen”, Shadowrun on sinun maailmasi.

Ja minun, sillä Shadowrun Returns oli niitä pelejä, joita rahoitin Kickstarterissa hetkeäkään miettimättä.

Idealistina minua puhuttelee yritys herättää tyhmien pukumiesten sössimä brändi takaisin henkiin. Pelaajana minuun iskee yhdeksänkymmentä luvun kultakauden perinteitä noudattava vuoropohjainen roolipeli mielenkiintoisessa maailmassa.

Shadowrunissa mayakalenterin pitkänlaskun loppuminen 21. joulukuuta 2012 ei johtanut maailmanloppuun, vaan magian palaamiseen maailmaan. Sääli että FASA oli tässä väärässä, toivottavasti edes Battletechista tulee totta. Magia myös aktivoi ihmisen DNA-ketjussa hiljaa nukkuneita geenejä, ja maailmaan alkoi taas syntyä fantasiapeleistä tuttuja kääpiöitä ja haltioita, örkkejä ja peikkoja. Veikkaan että Suomessa kahdesta viimeisestä tuli vallitseva normi.

Uudessa äärimmäisen monikulttuurisessa maailmassa Ku-Klux-Klaanin suurlohikäärmeiltä lirahti pöksyihin, kun ensimmäinen oikea lohikäärme heräsi ja kysyi ”Mitä helvettiä?”

 

Mustaa nahkaa ja peililasit

Shadowrun sijoittuu parin sukupolven päähän magian palaamisesta. Uusi, entistäkin monipuolisempi ihmiskunta seikkailee kyberpunkahtavassa tulevaisuudessa, vieläpä hellyttävässä vanhan kaavan mukaisessa kyberromanttisessa visiossa.

Maailma on synkkä, megakorporaatiot hallitsevat, urheat hakkerit taistelevat kyberavaruudessa turvaohjelmia vastaan, varjoissa elävän shadowrunnerin pitkän mustan nahkatakin suojasta välähtää esiin katana, ja hänen peililaseissaan heijastuu konepistoolin suuliekki.

Vähänpä kyberpunkkarivaarit Gibson, Sterling ja Rucker osasivat ennustaa, että dekin ja niskaliitännän korvaakin satunnaisesti puhelimena käytetty ruutu, jolla kyberavaruudessa kytätään videoklippejä ja kavereiden kertomuksia päivän safkasta.

V niin kuin Very Good

Shadowrun Returns on pelin lisäksi kehitystyökalu. Sen mukana tulee ”Dead Man’s Switch”-kampanja, ja toinen Berliiniin sijoittuva kampanja ensi vuoden alussa. Kuolleen miehen kytkin on noin 12 tunnin mittainen skenaario. Yksityisetsivä saa kaveriltaan Sam Wattsilta kuoleman jälkeisen keikan ottaa selville, kuka hänet tappoi. Jatkossa tarinaan liittyy ihmisen osia keräilevä sarjamurhaaja ja vielä ihan jotain muuta.

Olisi niin hienoa kirjoittaa ilon kyynelistä märällä näppäimistöllä, kuinka upea peli Shadowrun Returns onkaan; mahtava näyttö yhteisörahoituksen voimasta. Peli, jossa korporaatiot ovat pahoja, rahoitetaan ilman pahoja korporaatioita!

Shadowrun on hyvä mutta vähän alisuorittaja. Sen ongelma on täppäröinti, siis tuleva iPad-versio. Tämä näkyy selkeässä, mutta yksinkertaisessa grafiikassa sekä pelaamisen virtaviivaisuudessa.  Kuolleen miehen kytkimessä tarina on täysin lineaarinen ja etenee kenttä kerrallaan. Kentissä ei ole juuri muuta sisältöä kuin henkilö tai muutama, joiden kanssa käydään juttelemassa, tai sitten niissä tapellaan.

Vain rouva Kubotan kapakan alakerta on shadowrunnereiden keskus, jossa käydään toistuvasti tiimiä palkkaamassa ja hankkimassa vaikka aseita tai kyberimplantteja.

Sieltä kannattaa ostaa kyberlukulasit, sillä kuten yksi pelaaja osuvasti tiivisti : ”Odotin roolipeliä mutta sain e-kirjan.” Toimintaa odottava pelimies iskee vähän väliä nokkansa lyttyyn tekstiseinään ja vaeltelee tuskissaan dialogivalintojen viidakossa. Enimmäkseen eri valinnat ovat maustetta roolipelaamiseen eivätkä vaikuta keskustelun lopputulokseen.

Hyvänä uutisena teksti on taidolla kirjoitettua ja tarina mielenkiintoinen, joten jos lukeminen sinänsä ei ole ongelma, peli kyllä toimii. Minkäänlaista ääninäyttelyä Shadowrunissa ei ole, mikä on vain ja ainoastaan hyvä juttu.

 

Hai, hai, hai, mä oon sun katusamurai

Koska kampanja ei ole pitkä, pelihahmo kehittyy vauhdilla. Karmapisteitä saa nakella erilaisiin kykyparannuksiin ainakin kerran kentässä ja kaksi parhaassa.

Tarjolla oli taikoja heitteleviä maageja, henkiä ja demoneja manaavia samaaneja, mutta minäpoika panostin tylsästi taistelijaan. Se oli tosi hyvä kiväärin kanssa ja osasi taikoa sen verran, että pipit parani. Laitteilla leikkivästä riggeristä tai lähitaistelu-adeptista en syttynyt, ja taistelumaagikin on vähän meh, sillä taikuus on turhan tavanomaista. Kehuja maagi saa pelaajia ärsyttävästä erikoisesta parannustaiasta, jolla pystyy korjaamaan vain viimeksi saatua vahinkoa. Eli kun Vihu Yksi tekee rapeat 24 pojoa vahinkoa ja Vihu Kaksi perään hikisen pisteen, kyllä harmittaa, kun kunto kohenee vain sen pisteen. Parannuspottulat sentään toimivat ihan kuin oikeassa elämässä.

Mukaan palkkasin yleensä yhden taikurin parantajaksi ja yhden dekkerin, joka pärjäsi kyberavaruudessa. Se muuten on turhan samanlainen kuin oikea maailma, vaikka siellä tapellaankin ohjelmia ja muita dekkereitä vastaan. Jos tehtävässä tarvitsee jotain tiettyä luokkaa, peli kyllä lisää sen mukaan. Ikävästi peli ei anna tallentaa vapaasti, vaan autoseivaa kenttien alussa. Siksi en ollut suruissani, vaikka homma meni heittämällä läpi aina viimeiseen taisteluun, jossa sai jo muutaman kerran hieroa.

Onneksi taikuus toimii ja loitsu tehdään näin: ensin mennään julkisesti valittamaan, että kohta X on liian vaikea. Kun sitä seuraavaksi kokeilee, kohta menee heittämällä läpi, ja niin kävi nytkin. Taika on pettänyt minut vain Resident Evil 6:n tasojuoksussa, vai pettikö sittenkään: poikani veti kohdan kylmiltään kerralla läpi.

 

Lisää taktiikkaa, kiitos

Tarina antaa Dead Mans Switchille hyvän selkärangan, ja taistelun pitäisi olla sen lihakset. Shadowrunin taistelu on luonnollisesti vuoropohjaista, mutta se korvaa perinteisen toimintapistesysteemin uutta XCOMia muistuttavalla virtaviivaisemmalla systeemillä.

Hahmoilla on kolme toimintapistettä, mutta onneksi ilman mitään XCOMin ärsyttäviä liikkumis- ja ampumisvaiherajoituksia. Kun kaikki kolme pistettään satsaa liikkumiseen, voi kipaista pitkälle. Liikkumisen jälkeen saa vielä ampua, jos pojoja riittää. Mitä enemmän pojoja säästää taisteluun, sen paremman hyökkäysmoovin voi valita. Peruslaukaus tai -lyönti maksaa pojon, mutta kolmella voi vaikka rykäistä pitkän sarjan, erikoisiskun miekalla tai jotain muuta hahmoluokalle ominaista spesiaalia. Suojautuminen on XCOMista kloonattua.

Taistelu on sujuvaa, mutta lupaa enemmän kuin antaa. Vaikka systeemissä on selvästi kaikenlaisia muuttujia, homma tuntui turhan yksinkertaiselta. Tiettyjä loppupelin vastustajia lukuunottamatta pistin miestä matalaksi sen kummempia pohtimatta.  Alkuperäismateriaalia tuntematta en tiedä kuinka lähellä pelin näkemys on oikeaa Shadowrunner-taistelua.

Juoksu on vasta alkanut

Kickstarterin merkitys mielessä pohdin, kuinka realistinen näkemys yhteisörahoitusta haluavilla oikeasti on? Harebrain halusi 400 000 taalaa, sai 1,8 miljoonaa, ja silti rahat ilmeisesti loppuivat kesken.

Odotin vapaampaa, monipuolisempaa pelikokemusta, joten Shadowrunner Returns on pieni pettymys. Toisaalta en hetkeäkään kadu, että rahoitin sitä. Ensinnäkin sain hyvän mielen pienjulkaisijan auttamisesta. Toiseksi, jo ilman editoria ja sen mahdollistamia hedelmiä sain rahoilleni pelivastiketta, hyvin kirjoitetun ja kulkevan tarinan kivalla, kehityskelpoisella pelimoottorilla.

Berliini-kampanjaa (Euromancer?) odotellessa editori takaa, ettei varjoissa juoksentelu ihan heti lopu.  Kansa rahoitti ja jatkossa kansa myös huolehtii sisällöstä mukana tulevalla editorilla, jolla tehtyä tavaraa löytyykin jo kivasti Steam Workshopista.  Kiinnostavinta päätä edustavat ne väistämättömät projektit, joissa muinaiskonsoleille ilmestyneet Shadowrunit pyritään luomaan uudelleen. Suurin osa projekteista on vasta In Progress, joten maltti on valttia.

Näyttää siltä että Shadowrunner-magia on palannut jäädäkseen.

 

Nnirvi