Täydellistä turvapaikkaa ei ole olemassa. Ei ihmiselle eikä varsinkaan eläimelle.
Shelter on julma peli. Tapa tai (ja!) tule tapetuksi, kas siinä sen lannistava motto. Mutta kyse ei ole uudesta, uljaasta massamurhajohdannaisesta vaan luonnon kiertokulusta.
On ilo pyöräyttää peli käyntiin ja huomata ohjaavansa tuiman, sänkitukkaisen körmyn asemasta ehtaa mäyrää, vieläpä poikasiaan suojelevaa mäyräemoa. Vihdoin voi heittää harteiltaan ihmisyyden hiostavan kaavun ja tunkeutua naamakuono edellä turpeeseen!
Shelterin söpön aww!-kuoren ei saa antaa hämätä liiaksi. Hoivaamistarpeen herättävä peli näyttää, kuinka säälimätön ja omia sisäisiä lakejaan noudattava luonto voi olla. Elämä on lyhyt ja traaginen, mutta juuri siksi niin kaunis.
Kaislikossa suhajaa
Mäyräemon ja sen poikasten selviytymistaistelussa olisi ollut ainesta erittäin omaperäiseen hiekkalaatikkokokemukseen. Shelter on kuitenkin lineaarinen, tiukassa talutusnuorassa etenevä elämysputki. Aluksi manasin pettymystä, mutta läpäisyn jälkeen ymmärsin, että tekijät halusivat kertoa pelillään tietynlaisen tarinan.
Pääsääntöisesti Sheltsussa tehdään kolmea asiaa. Yks, käpytellään läpi kulmikkaan mutta ihastuttavan värikkään ja omaleimaisen metsämiljöön. Kaks, etsitään ruokaa, kasvoi se sitten maassa tai tuhisi menemään neljällä raajalla. Kol, vältellään vaaroja, kuten siivekkäistä saalistajista pelottavinta, kotkaa.
Teki mitä tahansa, tärkeintä on aina poikasten hyvinvointi. Vaikka pelissä ohjaillaan emoa, vannon, että viimeistään kentän-parin jälkeen kameran on asemoinut pysyvästi suloisten palluroiden ylle. Pikkumäyrät kyllä seuraavat äiskäänsä parhaansa mukaan, mutta jäävät etenkin alussa helposti jälkeen tai joutuvat pakokauhun valtaan uhan edessä. Vain pahin kivisydäminen rontti ei pelin loppuun mennessä ole kiintynyt poikasiin.
Kiintyminen on aina kaksiteräinen miekka, kuten Pikku prinssinsä tavanneet tietävät. Kun on kerran luonut läheisen suhteen johonkin, sen katkaiseminen viiltää ja syvältä. Tuskaa seuraa autenttinen psykologinen kierre, jossa käydään läpi kieltäytymiset, raivot ja masennukset, ennen kuin koittaa asian hiljainen hyväksyntä. Itse menetin ensimmäisen lapsukaiseni (säkkipimeään) yöaikaan, jolloin poissaolon huomasi vasta vähän jälkijunassa. Ensin luulin katoamista skriptatuksi tapahtumaksi, sitten ajattelin (harhaisesti) saavani kyllä korvikkeen myöhemmin. Nope.
Totuus valkeni hiljalleen, samoin tietoisuus siitä, että olen huono holhooja. Yritin hyvittää menetyksen paapomalla muita entistä enemmän, mutta ei se arpia parantanut. Ja ennen pitkää kuolemia tuli lisää...
Hyvänä ratkaisuna Shelter ei pahemmin selittele toimintaperiaatteitaan. Itsekeskeinen egomäyrä kun olin, tajusin vasta aivan loppupuolella, mikä merkitys ruoalla oikeasti on (älkää sanoko mitään) ja miten poikasissa näkyy sen puute. Sain huolimattomuudestani näpäytyksen nenulle, mikä on kädestä pitelyn aikakaudella virkistävää.
Shelter skelter
Fiilistelijänä kahlasin Shelterin läpi yhdeltä istumalta kestohymy kasvoilla. Mäyränä olo innosti paitsi tuoreudellaan myös siksi, koska eläimet nyt ylipäätänsä rox. Tuntui hyvältä köpötellä pitkin maisemaa, jota ihmiskunnan radioaktiivinen koura ei ollut (vielä) ehtinyt mädättää. Vaikka perustekeminen pysyi koko ajan samana, jatkuvasti vaihtelevat ympäristöt pitivät kyllästymisen loitolla. Täydellisen metsäinen kitara & rummut -muzakki sitoi koko paketin yhteen ja piti tunnelman hienosti yllä.
Ja silti, mutta kun, ääh… Aivokoppaan jää ikävästi tykyttämään aatos, että Shelter on enemmän erinomainen pikkupeli tai prototyyppi kuin yksi vuoden indie-helmistä. Yksi syy on pelin pituus. Fanitan tiiviitä, täytteestä riisuttuja lyhytpelejä, mutta Shelterin yksi (1) tunti on jo liian tiivistettyä. Mäyrälauman elämä tuntui kuluvan silmänräpäyksessä. Toki sanotaan, että lapset kasvavat isoiksi yhdessä yössä, mutta nyt tuli jo vähän liikaa elämän perustotuuksia.
Vielä pahempi plääh-puheenvuoro tulee Shelterin helppoudesta ja suoraviivaisuudesta. Tavismäyrän tavisarkeen olisi sopinut enemmän vastoinkäymisiä ja kamppailua henkirievun puolesta. Shelterin huippuhetkillä lastattua tarinakaarta olisi ollut ehkä hankala toteuttaa ilman paimentamista, mutta on se silti sääli. Vaivattomuus on yleensä puolestani ihan ok, mutta en halua tuntea itseäni avuttomaksi. Enempi haastetta, plz?
Esteettisenä ja emotionaalisena kokemuksena Shelter on kymppi, ihan pelipelinä vähemmän. Mäyräily oli mahtavaa ja loppu sellainen piste iin päälle, että olin hajota kappaleiksi. Silti jäi kutina, että Shelter olisi voinut ja saanut tarjota enemmän. Tällaisenaan sitä voi suositella varauksella indie-harrastajille, jotka eivät ole tarkan markan miehiä tai miehittäriä.
Nyt jos koskaan olisi tilausta jatko-osalle, joka olisi kuin edeltäjänsä, vain kaikin puolin isompana ja parempana. Näin eläimellistä menoa tarvitaan lisää.
Gimme more Shelter!
Aleksandr Manzos
79
