Kakkospleikan viimeinen iso nimi saapuu lopulta pohjolan perukoille.
Square-Enixin Euroopassa julkaisema ja Atluksen PS2:lle tekemä Shin Megami Tensei: Persona 4 ei myyntilistoja valloita, mutta fanien sydämet kyllä. Personan perusideana on elämäsimulaattorin ja perinteisen luolastoseikkailun fuusio. Sankarin elämää seurataan vuoden päivät. Hän tekee töitä, opiskelee, tapaa frendejä ja seukkaa söpöjen tyttöjen kanssa. Aina välillä lähdetään kaveriporukan kanssa toiseen ulottuvuuteen varjo-olentoja mäiskimään persona-suojelusenkelien avulla.
Perusteinimeininki
Inaba-pikkukaupunkiin muuttanut poika on tuskin ehtinyt asettua aloilleen, kun kylässä alkaa murhien sarja. Ihmiset katoavat, esiintyvät sateisina öinä salaperäisessä televisio-ohjelmassa ja löytyvät raatoina kaduilta. Mysteerin ratkaiseminen jää sankarin kaveriporukan vastuulle.
Suurin osa pelistä noudattaa rutiinia. Tapahtumat on jaettu päiviin, joiden tapahtumista päätetään itse. Vapaapäiviä lukuun ottamatta aamupäivät kuluvat koulussa, mutta illat voi kuluttaa kolmella tavalla.
Ensinnäkin sankari voi parantaa ominaisuuksiaan, kuten sivistystä, ilmaisutaitoa tai rohkeutta, tekemällä erilaisia askareita. Ominaisuudet vaikuttavat sosiaalisten suhteiden kehittymiseen. Ystävyys on valttia, sillä kavereita tapaamalla kehittyvät social linkit antavat lisävoimaa sankarin luomille uusille personoille, mikä on taistelussa elintärkeää.
Porukka voi myös lähteä tutkimaan television takaista maailmaa. Ihmisten alitajunnasta syntyneeseen rinnakkaisulottuvuuteen kaapataan säännöllisin väliajoin uhreja, jotka vain teinietsivät personoineen voivat pelastaa. Kaapatut odottavat pelastajaansa sadekuuroja seuraavan sumun nousuun asti. Jos uhria ei ole pelastettu ennen sateiden viimeistä päivää, peli loppuu. Säätiedotusten seuraaminen on siis korvannut edeltäjän kuutamon odottelun. Ratkaisu toimii paremmin kuin edeltäjän irrallinen Tartarus-luolasto, jonka tutkiminen ei suoraan edistänyt juonta. Nyt luolastoseikkailulla on selkeä funktio tarinan kannalta.
Personan elämäsimulaatio on melko pinnallista ja yksinkertaista puuhastelua. Sankarin jokapäiväisten tekemisten seurailussa ei ole kummoisiakaan pelielementtejä eikä haastetta, mutta jokin kokonaisuudessa toimii. Päähenkilön luonteen kehittämiseen annetaan kohtalaisen vapaat kädet, ja kehittyvään kaveripiiriin on helppo uppoutua. Menenkö jätkien kanssa futistreeneihin vai pitäisikö kuitenkin lohduttaa draamaklubin moniongelmaista tyttöä? Sosiaaliseen saippuasarjaan jää koukkuun, ja aina pelin lopettaessa jää kaivelemaan, mihin ihmissuhteiden seuraava askel sankarimme viekään.
Kun katsot ruutuun, ruutu katsoo sinua
Televisiomaailma on jaettu luolastoiksi. Luolastot ovat rakenteeltaan hyvin samankaltaisia, mutta selkeästi erilaiset teemat pitävät kokemuksen tuoreena. Kussakin kompleksissa on vajaan tusinan verran laajoja kerroksia, joista ehtii yhdessä peliajan illassa tutkia vain muutaman ennen kuin sankareiden taikapisteet kuluvat loppuun. Toisin kuin edeltäjässä, hahmot eivät parane luolaston sisäänkäynnillä, vaan kunnon loppuessa kesken on palattava tosimaailmaan ja jatkettava seikkailua toisena päivänä. Onneksi tutkimusmatkaa voi seuraavana päivänä jatkaa siitä kerroksesta mihin viimeksi jäi.
Luolastoissa väijyvät varjot näkyvät kartalla liikkuvina möykkyinä, joita lyömällä siirrytään taistelutilaan. Taistelusysteemi on muun pelin tapaan tuttua kauraa edeltäjästä, muutamalla parannuksella. Tärkein näistä on mahdollisuus antaa suoria käskyjä ryhmän jäsenille, mikä ei edeltäjässä onnistunut. Tekoäly tosin on parantunut kolmosesta, minkä takia suoralle komentelemiselle on tarvetta vain kikkailua vaativissa pomokamppailussa.
Taistelu on hyvin perinteistä täysvuoropohjaista japsiropemäiskintää, johon tuovat syvyyttä monipuoliset taidot. Hyökkäykset jakautuvat fyysisiin iskuihin ja elementtitaikoihin. Tarkoituksena on hyödyntää vihollisen heikkoiksia ja kun oikein valittu hyökkäys napsahtaa akilleen kantapäähän, vastustaja kaatuu vuoron ajaksi maahan. Kaikkien hirviöiden kaatuessa, teinietsivät voivat laukaista tehokkaan yhteishyökkäyksen, joka ratkaisee useimmat taistelut.
Teinit voivat sellaisinaan käyttää vain fyysistä hyökkäystään, kaiken muun tekevät heidän psyykeistään sikiävät persona-olennot. Nelosessa otukset kutsutaan tarotkorteilla ja parempi niin, sillä kolmososan itseään leikisti päähän ampuvat teinit olivat kiusallista katsottavaa. Personat muistuttavat pokemoneja: ne kasvavat kokemuksen myötä, oppivat uusia temppuja ja sankarin on kerättävä ne kaikki. Siinä missä kavereilla on vain yksi persona, voi sankari kantaa sisällään useita erilaisia mörriäisiä. Uusia olentoja saa palkkiona taisteluista, mutta pahimmat belsebuubit saa palvelukseensa vain fuusiolla, jossa heikot perusdemonit yhdistetään joksikin vahvemmaksi. Fuusioon jää koukkuun, kun silmissä kiiltää aina se seuraava persettä potkiva vihtahousu.
Taisteluiden vaikeustasoa on laskettu inhimillisiin mittoihin. Isona harmina seikkailu loppuu edelleen päähahmon kuolemaan, jonka voi aiheuttaa odottamatta pauhkahtava kerrasta poikki -loitsu. Onneksi pelaajalle haistattelemiset ovat harvinaisempia kuin kolmosessa.
Varjonlanaajat landella
Shin Megami Tenseit ovat tunnettuja omaperäisistä asetelmistaan ja ihastuttavasta epäsovinnaisuudestaan, jotka murskaavat japsiroolipelien perinteitä. Persona 4 ei ole poikkeus, vaikka aluksi näyttää vain tavanomaiselta animehäröilyltä. Varsinainen pääjuoni on rakenteeltaan tyypillinen, mutta sen kerrontatavassa on jotakin poikkeuksellisen hurmaavaa.
Isoin kiitos menee hahmojen käsikirjoittajille. Tarina käsittelee teinien sosiaalista angstia, joka paperilla kuulostaa luotaantyöntävältä, mutta Persona 4 käsittelee hahmojensa ongelmia uskottavasta ja lämpimästi. Tarina perustuu yllättävän monimutkaisiin psykologisiin teorioihin, sillä jokainen tutkittava luolasto syntyy uhrinsa alitajunnasta. Lopussa kidnapattujen torjuttu minä vapautuu loppuhirviönä pelaajaa varten, mutta lopulta vain uhri itse voi kohdata oman torjutun puolensa ja puhdistaa omatuntonsa. Kompleksisesn hahmokaartin valopilkkuja ovat moniulotteinen kaappihomo ja oikeasti hauska eläinmaskotti.
Koko toimiva paketti on kuorrutettu erittäin viimeistellyllä grafiikalla ja pirteällä poppiääniraidalla. Minun kirjoissani Persona 4 on ansainnut ysillä alkavat pisteet, sillä edeltäjässä pahiten ärsyttäneet piirteet on onnistuttu liiskaamaan. Lopputuloksena on kenties koko kakkospleikan paras japsirope, eikä se ole ihan vähän se. En kuitenkaan pisteytä peliä tässä nettiarvostelussa, jätän se Kerättärelle, joka ehtinee pelata pelinsä loppuun asti.
