Kivenkovia räiskintäpelejä tekevän Treasuren jokainen peli on tapaus. On synti ja häpeä, jos Sin and Punishment ei kiinnosta.
Japanilainen Treasure pysyy perusasioiden äärellä: vauhtia, isoja räjähdyksiä, laumoittain vihollisia ja hengissä selviytymistä joko reaktioilla tai treenillä. Sin and Punishment on niin puhdasta toimintaa, että se voi tuntua nykypelaajasta jopa vieraalta. Meno on parasta Space Harrieria sitten 80-luvun.
Olin hämmästynyt, kun alkuperäinen Nintendo 64 -kulttipeli julkaistiin Virtual Consolessa. Vielä yllättyneempi olin, kun jatko-osia vierastava Treasure palasi astialle. Paluuseen on syynsä, sillä Wii-ohjaus tuo lisäarvoa tiukkaan väistelyräiskintään ja jatko-osa eroaa myös reippaasti edeltäjästään.
Onko sinulla Kachi Isaa?
Avaruusteinit Isa ja Kachi syöksyvät ennalta määrättyä reittiä vihollisten ja ammusten viuhuessa ympärillä. Yleensä mennään eteenpäin ja tempoillaan eri suuntiin, välillä skrollataan sivuttain ja ammutaan shmuppina. Mekaniikka yhdistää klassiset avaruusräiskinnät nykyaikaisiin toimintapeleihin tavalla, jota ei ole hetkeen nähty.
Vaikka Wiimotella on näppärä ampua, viehätys syntyy siitä, että samaan aikaa joutuu liikkumaan ja väistelemään. Kun tempo on hurjan hektinen, on käsien moniajo aivan mahtavaa. Lisäväriä toimintaan tuovat perinteinen pommi, miekkailu ja ammuksista vastapallon lyöminen.
Ruutua käytetään kokonaisvaltaisesti: vihollisia, ammuksia ja esteitä kiitää sekä päin näköä että ruudun laidoilta. Välillä ammuskuviot kasvavat puhtaaksi luotihelvetiksi. Silloin kaipaisi helpommin hahmotettavaa osumakohtaa, mutta ilmankin pärjää, sillä väistönappi on näppärä. Liipaisimen jälkeen käytetyin nappi onkin hetkeksi kuolemattomaksi tekevä väistö.
Kenttien teknofantasiavisiot ovat tyylikkäitä, ja jokainen ympäristö on aivan omanlaisensa. Rivivihollisia on laumoittain ja mielikuvituksellisia, monipuolisia ja monineuvoisia pomoja on Treasuren tyyliin ruuhkaksi asti. Myllytyksen keskellä ruudunpäivityksellä ei silti ole ongelmia pysyä sulavana.
Kekseliäisyyttä käytetään pelielementteihin, esimerkiksi pomotaisteluita maustetaan palikkapelivaikutteilla eikä kahta samanlaista kohtaamista ole. Sin and Punishment on mielikuvituksellisinta Treasurea sitten 90-luvun alun Gunstar Heroesin.
Takki tyhjänä
Ensimmäinen läpipeluukerta menee H. Moilasena, sen jälkeen jahdataan high scorea. Pisteytyksessä ei ole lähdetty japsikikkailuun, mitä nyt peräkkäiset osumat kasvattavat pistekerrointa ja osuman ottaminen laskee sitä. Lisäksi ruudun alalaidassa juokseminen (lentämisen sijaan) kasvattaa pisteitä.
Vaikeus ei ole ihan natsia vaan pahimmillaan vain hitler jugendia. Pari vaikeuspiikkiä kaipaisi hiomista, mutta muuten on vain hyvä, että puristus on kova. Synti ja häpeä -lista on varsin lyhyt: osa kentistä on liian pitkiä. Kun meno on näin intensiivistä, on yli parinkymmenen minuutin puristus turhan pitkä. Kakkosvirheenä välinäytökset jäävät täytteeksi, mutta ne voi onneksi ohittaa.
Puhtaan pelillisesti Sin and Punishment ei ole aivan hiotuinta Treasurea, mutta se on näyttävä ja koukuttava vuoristorata. Sulava syöksyminen läpi kolmiulotteisten ympäristöjen imaisee mukaansa niin, että räiskintä olisi ykkösehdokas peliksi, josta kannattaisi tehdä 3D-versio. Voi tosin olla, että vatsa ei pysyisi menossa mukana.
On hienoa antautua vauhdin ja reaktioiden vietäväksi sataprosenttisesti keskittyen. Arcadepelaamisen zenimäinen hienous tuskin avautuu länsimaisille pelaajille, ainakaan täyden hinnan arvosta. Kautta Space Harrierin! On pakko nostaa hattua sille, että pieni Treasure uskoo vielä marginaalipelaajiin, sillä pelintekoon on tuhlattu aikaa, rahaa ja rakkautta.
90
