Italialaisen putkimiehen päänahkaa on moni yrittänyt nylkeä. Nyt sen perässä on vauvalohikäärme Spyro ja taisteluareenana kolmiulotteisen tasohyppelyn kiehtova maailma.
Enpä olisi uskonut aikoinaan Kileak the Bloodia pelatessani, että Sonyn masiinalle voi tehdä täysin vapaan, kaikki ulottuvuudet hyödyntävän pelin, joka on värikäs, näyttävä ja kaiken lisäksi silmiähivelevän sujuva. Vielä merkillisempää on se, että pelin PAL-käännös on aivan yhtä sutjakka kuin edelliseen lehteen esimulgaistu amerikanherkku. Pahimmassa tapauksessahan huolimaton PAL-versiointi vie melkoisen palan vauhtia pois ja tuo kuvaruudun ylä- ja alareunoihin mustat palkit.
Spyro on malliesimerkki hienosta teknisestä osaamisesta. Maisemat piirtyvät kauas, Spyron ja vihollisten animaatio vakuuttaa ja hehkuvat taivaansävyt ihastuttavat. Spyro todistaa, että PlayStationille voisi kevyesti ohjelmoida Mariot ja vielä Luigit siihen kaupan päälle, eli vain mielikuvituksen puute on klassikkopelien este.
Kotipesää kohti
Spyron eli pelaajan tehtävänä on löytää mahdollisimman monta kivettynyttä lohikäärmepatsasta ja herättää ne henkiin. Samalla Spyro saa kokeneemmilta konkareilta evästyksen pari etenemistä siivittämään.
Spyron seikkailu alkaa lupaavasti. Kotipesän eli home worldin ympärille on rakennettu kenttärypäs, jonka kimppuun voi käydä haluamassaan järjestyksessä. Alueet ovat laajoja ja tutkittavaa riittää. Lisäksi kentät ovat kukkurallaan aarteita, lähinnä erivärisiä timantteja, joita atomeiksi pökityt ja paahdetut viholliset jättävät jälkeensä. Aarrearkut ovat nekin timantteja täynnä. Erikoisen ansiokas aarteenkerääjä palkitaan toivottavasti lopulta mukavalla pikkubonuksella kuten lajityypin henkeen kuuluu.
Vaihteluakin on alkumatkasta riittävästi, ja erityisesti hulppean hauska, "salainen" lentojakso tempaa mukaansa. Tiukka aikaraja ja maittavan haasteelliset osatehtävät tekevät episodista innostavan.
Lopulta lohikäärmepatsaita on löydetty riittävästi ja kyyti seuraavaan "kotipesään" järjestyy. Tässä vaiheessa mieltä alkaa kaivertaa salakavala kysymys: tuoko kuumailmapallolento uusiin maisemiin muuta uutta kuin eriväriset taustat ja aiempaa inhommat viholliset? Vastaus on varauksellinen "kyllä".
Kotipesän paluu
Vihollisten eliminointi tykeillä on uusi ja hupaisa idea, samoin teltan suojiin karkuun juosseiden suojavarustuksen kärväyttäminen viekkaalla tulisuudelmalla. Kenttädesign paranee myös eli niemeä, notkoa ja saarelmaa riittää ihailtavaksi. Reitit uusiin maisemiin lonkeroituvat edelleen moneen suuntaan. Toisaalta sama tuttu ja turvallinen timanttien keräily ja lohikäärmeiden henkiinherättämisbisnes jatkuu kuten aina ennenkin. Jopa lentämisepidodit mukailevat menneitä, mutta ovat edelleen nautittavia.
Lievästä toistosta huolimatta pelintekijöitä on onniteltava: osa aarteista on piilotettu todella hyvin, eikä sen vihoviimeisen timantin löytäminen ole helppoa. Toisaalta kuumailmapallolentolippu seuraavaan kotipesään on jo lunastettu siinä vaiheessa kun kukkarossa on riittävä määrä lohikäärmepatsaita, joten eipä sitä viimeisestä timanttia tarvitsekaan metsästää.
Harmin paikka
Ehkä eniten Spyrossa harmittaa, että peli koko ajan vihjaa olevansa hienompi ja parempi kuin mitä se itse asiassa onkaan. Moni mystinen yksityiskohta lupaa alati parempaa ja innovatiivisempaa pelidesignia, mutta silti haaviin tarttuu kenttä toisensa jälkeen vain mieletön määrä kimaltevia timantteja. Vauvalohikäärmeenä tallusteluunkin tuppaa myös ajoittain kyllästymään.
Miksi ihmeessä pelintekijät eivät ole äkänneet panna peliin piirun verran roolipeliä? Lohikäärmeen kyvyt voisivat lisiä, voimat kasvaa ja loikat pidetä. Mitä enemmän timantteja tarttuisi mukaan, sitä nopeampi olisi kehittymisen tahti. Lopulta siipien kasvettua riittävän isoksi lentäminen sujuisi muuallakin kuin lentokentillä.
Ongelmaksi äityy myös Spyron helppous. Vaikka pelattavaa ja tutkailtavaa on paljon, se viimeinen selkäydintä riipivä addikti ei iske. Toisaalta pelin pariin on aina kiva palata. Jumiin ei jää ja eteneminen on sujuvaa juuri niin kauan kuin ohjain pysyy kourassa.
Nannaa natiaiselle
Spyro on hyvä peli, jopa niin hyvä, että sitä intoutuu arvioimaan turhankin rankalla kädellä. Kun tekniikkaa, kontrolleja, kameraa, musiikkia tai animaatiota ei voi moittia, on pakko tarkastella pelin sisältöä. Silloin tietty puuduttavuus ja itseääntoistavuus korostuu.
Perheen pienimmille Spyro sopii mainiosti ja on kymmenen kertaa parempi kuin vaikkapa Croc, jonka yksioikoiseen ja yksiulotteiseen kenttädesigniin kypsyi nopeasti. Toisaalta Mario64:nkin kohdeyleisönä olivat taatusti ne perheen pienimmät naatit, mutta silti pelissä oli ideoita ja yllätyksiä jakaa niin mummoille kuin vaareillekin.
Spyro taistelee Pleikkarin parhaan Mario64-kopion tittelistä Gex3D:n kanssa. Gex3D on viistompi ja vaihtelevampi, mutta Spyro toisaalta sujuvampi ja rennompi. Jokainen voi valita vapaasti oman suosikkinsa. Huikeana uutisena Spyron ja Gexin tekijät ovat päättäneet tehdä seuraavan pelinsä kimpassa. Yksi asia on kuulemma varma: peli ei tule olemaan söpö 3D-pompiskelu. Hypemasiina on syytä panna raksuttamaan!
87
