Kumpi hallitsee avaruusimperiumia paremmin, yksinvaltias vai komitea?
Star Drive on matkalla tähtiin. Alpha Centauri on nähty, nyt kierrellään Beta Centauria.
Star Drive on yhden miehen peliksi melkoinen saavutus, kiinnostavin imperiumipeli vuosikausiin. Matematiikan lakien mukaan mitä useampi kokki sen huonompi soppa, joten nolla kokkia tekee jumalten herkkua. Oikeasti Daniel ”Zero” DiCicco on yksi mies, niinpä soppa on vain hyvää. Sitten kun se on keitetty.
Se wanha Orion-wirsi
Kannatan peli-ideoiden kopiointia (tietyissä rajoissa). Jos jollain on hyvä peli-idea, jota hän ei vaan osaa toteuttaa, muiden suorittama jatkokehitys on kaikkien etu ja pelievoluution työkalu. Kunhan ne muut sitten osaavat.
Lienet huomannut, että avaruusstrategiapelit ovat erikoiskiinnostukseni kohde. Se ei johdu siitä, että erikoisesti rakastaisin tätä peligenreä, vaan sairaasta uteliaisuudesta siihen, mikä kumma kirous niitä riivaa.
Avaruusimperiumipelien kehitys käytännössä loppui 90-luvun alun Master of Orioneihin, eikä sen jälkeen ole hyvästä tehty vielä parempaa. Koko genre kurvasi väärään madonreikään, eikä enää nähnyt planeettaa kuilta. Master of Orion 3:n kaltaiset pelit suunnitteli joku vaihtolämpöinen insinööriliskojen rotu, koska niihin koottiin kaikki, mikä Orioneissa ei ollut hauskaa.
Jatkossa mentiin samalla kaavalla, mutta pienemmällä budjetilla, ja samalla tutkittiin piperrysgeneraattori, joka asennettiin jokaisen peliin. Kaikki esitetään piskuisissa ikkunoissa tai pirun pienillä postimerkkikuvilla, paitsi ne loputtomat ihanat listat.
Draivi sä oot tähti!
En minä vielä enkelikuoroa palkkaa, mutta Star Drive on hyvä loikka oikeaan suuntaan. Se on kuin prototyyppi pelistä, joka olisi voinut olla se oikea, Steve Barcian ja muiden simtexasilaisten tekemä Master of Orion 3.
Ainekset ovat tutut kuin Reino-tohveli: kaksiulotteinen galaksi, siirtokuntien perustaminen, planeettojen kehittäminen, uuden tekniikan tutkiminen, diplomaattinen kiemurtelu ja avaruustaistelu. Mihinkään monimutkaisiin sfääreihin tai monimutkaisiin koneistoihin ei millään osa-alueella nousta.
Suurimpana erona Star Drive on täysin tosiaikainen (tai on siinä vuorot, mutta ne ovat pelimekaniikan sisäisessä käytössä).
Tähdet kuin hiekanjyviä
Toistaiseksi Star Drivessa pelataan vain valtapeliä hiekkalaatikossa. Kenen tähtienvälinen valtakunta seisoo, kun muiden luut vaalenevat ydintuhkassa, on voittaja.
Alukset kulkevat aurinkokuntien välillä tosiajassa, nopeus riippuu alusten moottoriteknologiasta ja siitä, onko reitille rakennettu yliavaruusmajakoita. Galaksi on kaksiulotteinen, mikä on aina hyvä juttu. Jos joku oikeasti on sitä mieltä, että Sword of the Starsin kolmiulotteisesta maailmankaikkeudesta on muutakin kuin haittaa, kuulisin mielelläni perustelut.
Galaksin kartoittamista helpottaa tiedustelualusten automatiikka. Aina välillä kannattaa tsekata tutkittujen planeettojen lista, koska herkkupalat ovat harvassa. Sopivan palleron löytyessä kolonisaatioprosessin saa käyntiin klikkauksella. Siirtokunta-aluksia rakennetaan ja lähetetään niin kauan, kunnes systeemi on asutettu.
Planeettojen laatuun kannattaa todella kiinnittää huomiota, sillä koko galaksin taloutta ei voi laskea emoplaneetan hartioille. Pitää löytyä muitakin paratiiseja, joissa spelttivehnä kasvaa ja ihmiset (tai runokarhut) lisääntyvät. Galactic Civilizations 2 -tyyliin planeetoille rakennetaan suoraan. Mitä elinkelpoisempi planeetta, sen enemmän sinne on tilaa rakentaa erilaisia eri asioihin vaikuttavia pytinkejä.
Imperiumin hallinnassa tylsintä on talouden pitäminen mustalla. Star Driven universumissa talous on sikäli simppeliä, että raha syntyy tuotannosta verotuksen ja erikoisrakennusten sivutuotteena. Rahaa kuluu pääasiassa alusten ja rakennusten ylläpitoon.
Siirtokunnille voi myös määrätä roolin, jota automaattikuvernööri toteuttaa. Planeetat tuottavat kahta fyysistä hyödykettä, ruokaa ja tuotantoa, jota rahtialukset roudaavat tarvittaviin paikkoihin. Ikävä kyllä automaattikuvernöörillä on grynderikavereita vapaamuurarilooshissa, joten siirtokunnan talous menee miinukselle ihan vain siksi, että pitää rakentaa kalliit planetaariset suojat, vaikka on rauha.
Mutta se tylsyyksistä.
Hei, sinä ruma karvaton apina!
Kyllä olisin pettynyt, jos kännykkääni tulisi pieni kuva ja viesti: ”Me vihataan sua ja tuhotaan sut, ihminen. Graarrgh.” Näinhän intergalaktinen diplomatia toimii imperiumipelisuunnittelijoiden mukaan.
Zero on mun hero, sillä Star Drive palaa Orionien ja Star Control 2:n aikaan, jolloin rodut saivat käyttöönsä koko ruudun ja hyvää (jopa hauskaa) dialogia. Varsinkin Star Control kakkosessa homma vedettiin maksimiin kekseliäillä, hyvin tyypitetyillä roduilla. Star Drive on ensimmäinen imperiumipeli sitten Tähtikontrollin, joka on ymmärtänyt persoonallisten vastustajien arvon. Jollekin kylmälle insinörttiliskolle asia ei ole tärkeä, sille riittää, että tuxanoidit saavat +10% tuotantoon mutta –5% maataisteluun.
Meille muille persoonallinen vastustaja on puoli voittoa. Star Driven roduista aika monesta arvaa pelillisen alkuperän. Yllättävää kyllä, joillekin sotivat runokarhut ja susirodut ovat ehdoton ei ei.
Ilahduin, mutta ennenaikaisesti, kun liittolainen ilmoitti, että systeemi on varattu hänelle, kutsupa siirtokunta-aluksesi takaisin. Diplomatian hyvä alku lässähtää siihen, että ensikontaktin jälkeen muut ovat melko hiljaa. Joskus ehkä haukutaan laivaston kokoa ja uhkaillaan, tai vastaavasti käydään ehdottamassa sopimusta, mutta enemmän kanssakäymistä pitäisi pelissä olla.
Diplomatia toimii muuten loogisesti, kaveruutta ostetaan lahjuksilla ja tuetaan vaikka kaupalla. Yhdessäkään pelissä muut eivät saaneet ihme kohtauksia, joissa ulkopolitiikka kääntyy 180 astetta.
Pientä kiusataan herkästi ja huolella, varsinkin niitä, jotka naiivisti kuvittelevat, ettei nykygalaksissa enää kallista armeijaa tarvita. Kuka tänne hyökkää, wolfenit vai? Vaan ei ole rauhassakaan kehumista. Niinkin on käynyt, että olin kaikkien kaveri (koska pelaan pieniä pelejä muutamalla vastustajalla). Jopa videopelissä minusta on vastenmielistä julistaa liittolaiselle sota, kavereiden selkäänpuukotus oman edun pyhässä nimessä kuuluu vain vähäihmisten maailmankuvaan.
Siksi homma jotenkin kuivuu kasaan, kun galaksi on tutkittu ja planeetat paalutettu. Pelissä ei ole selkärankaa antavaa juonentynkää á la antareslaiset, vaikka sellaiseen viitataan. Ihan kuin siitä olisi vasta alku. Edes Zero ei tajunnut kopioida Orioneiden loistava keksintöä: poliittista taistelua Galaktisen neuvoston johtajuudesta, mikä pakotti hyvin tarkkaan tasapainottelemaan ystävien ja vihollisten kanssa. Saattoi olla hyvä idea antaa tekniikkaa viholliselle, että se pystyy tappelemaan liittolaisen kanssa, ettei siitä tule liian suuri ja vaikutusvaltainen.
Sotaa sen olla pitää
Star Driven tärkeä juttu on alusten suunnittelu. Jos olet kontrollifriikki, joka haluaa viimeisen päälle tuunata aluksia, Star Drive on toivepelisi. Minusta suunnittelussa on menty liikaa nysväämisen puolelle. Rakennuspalikoita on eri kokoluokkia, aluksessa pitää olla ammus- ja polttoainesäiliöt, virtapiuhat pitää vetää reaktoreista kaukaisempiin systeemeihin ja sillai.
Moduulit ovat vaikeasti hahmotettavia. Aluksen hämärään pohjaruudukkoon lätkitään erilaisia systeemeitä, jotka eivät sovikaan, vaikka näyttäisi, että pitäisi sopia. Editori on kokonaisuutena liian työläs.
Laiskana olisin halunnut vielä enemmän valmisaluksia, joita olisin vähäsen vain puunannut ja tuunannut. Kun aluksen jaksaa suunnitella, sen sapluunan saa tallennettua ja käytettyä tulevissa peleissä. Mitä enemmän jaksaa pelata, sen nopeammin saa oman selektion aluksia.
Avaruustaistelut käydään tosiajassa, ja siksi onkin pieni ihme, että ne toimivat. Vieläpä paremmin kuin Sins of Solar Empiressä, genren tosiaikaisessa mittatikussa. Siinä seistiin paikallaan ja kuoltiin laskeutumistelineet saappaissa, Star Drivessa harrastetaan liikkuvaa taistelubalettia. Alusten suorituskyky ja ominaisuudet heijastuvat hienosti niiden kieppumisessa ruudulla, kun ne yrittävät vääntää aseet kohti vihollista. On helppo tehdä vääriä päätöksiä ja itkeä jähmeiden kilpikonnien tuhoa vikkelien jänisten käsissä.
Sotiminen on houkuttelevan helppoa. Alukset saa koottua laivastoihin, joissa niiden muodostelmaa, roolia tai taktiikka saa hyvin säädeltyä. Napin painalluksella telakat tuottavat automaattisesti uusia aluksia paikkaamaan menetyksiä.
Muihin peleihin verrattuna Star Driven taistelut eivät ole selkeitä matseja, joilla on alku ja loppu. Ne ovat kuin jengitappeluita, joihin saapuu koko ajan pikku hiljaa uutta osallistujaa sitä mukaa, kun niitä telakoilta valmistuu.
Matkalla tähtiin
Star Drive on ihan toimiva peli, jossa on jo kaikki palikat ja ne toimivat. Mutta.
Pari viime viikkoa olen testaillut free 2 play -pelejä, joissa yhteinen nimittäjä on se, että kaikki tuntuvat olevan ikuisessa avoimessa betassa. Avauduin siitä Pelit.fissä, jossa minulle vain naurettiin ilkeästi. Nykyään yhä useampi peli on omaksunut tämän taktiikan, uusimpana Star Drive.
Se kun tuntuu toistaiseksi lopullisen pelin kehikolta tai suunnitelmalta. Tässä on diplomatia, se tekee perusasiat, mutta syvyys ja immersio puuttuvat. Tässä tekniikkapuu, se sisältää kaikkea erilaista, mutta on kuitenkin vähän suppea. Alukset voi suunnitella itse, se ei vaan ole kovin hauskaa. Galaktisen kartan zoomailu on sekin lapsenkengissään, samoin pariin aina toistuvaan alkutapahtumaan jäävä juoni..
Ehkä syypää on tosiaikainen avaruustaistelu. Kyllähän se toimii, mutta vuoropohjaisen, koukuttavan säätämisen asemasta katsotaan vieressä, kun tekoäly paiskii laserpommeja. Edes Nirvinator-risteilijän kyvyistä ei saa kunnon kuvaa sen kieppumista katsomalla.
Niin paljon kuin haluaisin Star Drivestä pitää (ja aluksi pitkään pidinkin), sen viehätys haihtui samaa tahtia pelimekanismin uutuudenviehätyksen kanssa. Jäljelle jäi kiehtova lupaus, joka kaipaa työtä.
Pelkään lähinnä sitä, että Zero haaskaa paukkunsa lupaamansa moninpelin kehitykseen, sen kovaäänisen foorumiprosentin iloksi. Moninpeli on perinteisesti sellainen resurssisyöppö, että musta aukko ja internet ovat kateellisia.
Zero, galaksin kohtalo on sinun käsissäsi! Älä anna periksi vihalle, vaan tee siitä huolimatta loistava yksinpeli.
Nnirvi
78
