Katso taivaalle! Onko se lintu? Onko se lentokone? Ei, se on lentävä furry!
Olipa kerran aika, kun Nintendon lippulaivahahmoihin kuului ryhmä karvaisia pilotteja. Star Fox, joka eurooppalaisittain lokalisoitiin Starwingiksi, oli 16-bittisen aikakauden taidonnäyte. Vuonna 1993 sen uskomattomat, ainakin kymmenestä polygonista rakennetut, tekstuurittomat, aidosti kolmiulotteiset avaruusalukset vakuuttivat tulevaisuuden olevan, no, kolmiulotteinen ja polygonien täyttämä.
Mutta muutaman jatko-osan jälkeen kettutiimi unohtui. Viimeisin pelisarjan osa julkaistiin DS:lle vuosikymmen sitten, sen jälkeen Fox McCloud siipieläimineen on viettänyt hiljaiseloa.
Joten on aikakin, että arwing-hävittäjät käynnistävät taas moottorinsa.
Tää on mun déjà-vu
Nimikin sen kertoo: Star Fox Zero ei ole varsinaisesti jatko-osa vaan reboot. Tarina peruselementteineen on sama kuin ysärin alussa: paha Andross hyökkää, siis mene ja tuhoa. Mikäs siinä, mutta kun Star Fox 64 oli jo reboot, joten Zero onkin rebootin reboot, mikä menee jo turhan metaksi. Ilmeisesti karvaisista avaruussotilaista voi kertoa vain yhden tarinan.
Star Fox Zero on rehellisesti nostalginen peli. Kun alkuperäinen Star Fox ja sen jatko-osa Star Fox 64 (meillä päin maailmaa Lylat Wars) olivat suoraviivaisia räiskintöjä, joissa lennettiin putkessa hurjaa vauhtia, tulitettiin kaikkea ja väisteltiin vihollistulta, seuraa Zero orjallisesti perässä.
Suurin osa tehtävistä suoritetaan arwing-hävittäjän puikoissa. Star Foxin kentät ovat kuin kasarimaisesta SHMUPista kolmanteen ulottuvuuteen käännettyjä. Maisema vilistää ja vihollisia puskee päälle ennalta määritellyissä aalloissa. Tarpeeksi pitkälle selvittäessä vastaan asettuu pomovihollinen, ja putkilentely vaihtuu areenalentelyyn, jolloin menosuuntaan voi jopa vaikuttaa.
Nyt ketuttaa
Star Fox Zero saa kunnian olla itsensä Shigeru Miyamoton, alkuperäisen Star Foxin luojan, erikoisprojekti. Se on peli, jonka pitäisi näyttää vielä koneen elinajan loppupuolella, mihin kaikkeen Wii U:n täppäriohjainta voikaan käyttää.
Zeron kikka on, että tv-ruudulla on näkymä kolmannesta persoonasta, kun täppärissä näkyy kuvakulma arwingin ohjaamosta. Ideana on, että tarkempaa tähtäämistä varten tuijotetaan täppäriohjainta. Kun itse tähtääminen hoidetaan peliohjainta kääntämällä, voi esimerkiksi kiertää pomoa samalla kun tähtää pomon heikkoon pisteeseen.
Mutta kun se ei vaan toimi! Katseen vaihtaminen kahden ruudun välillä kesken kiivaan tulitaistelun johtaa siihen, että jotain jää huomaamatta. Ei ollut kerta tai pari, kun arwing lensi suoraan seinään samalla kun itse yritin saada pomon heiluvia tai pyöriviä heikkoja kohtia hollille. Pelkästään gamepadin näytölläkään ei voi pelata, sillä ohjaamonäkymä tekee vihollistulen väistelyn mahdottomaksi.
Tähtääminen ohjainta kääntelemällä on sentään tarkkaa ja intuitiivista. Jos itse ruudulla olisi edes etäisesti siedettävä tähtäin, sellainen, jolla osuisi johonkin, ei täppäriruutua tarvitsisi lainkaan. Mutta ei, nykyisestä purkkavirityksestä loistaa, että täppäri pitää työllistää, hinnalla millä hyvänsä, sillä pitää epätoivoisesti todistaa, että kaksi ruutua peittoaa yhden. Se tarkoittaa, että pelaajan pahin vihollinen ei olekaan Andross, vaan parhaat päivänsä jo kauan sitten nähnyt pelisuunnittelija.
Saman koneen moninpeli sentään kuulostaa ihan hauskalta: toinen pelaaja hoitaa aseet täppärillä, toinen arwingin ohjaamisen pro controllerilla. Valitettavasti sitä en ehtinyt kokeilemaan kun deadline painoi päälle.
Roboteissa on tulevaisuus
Arwing ei ole suinkaan Zeron ainut pelattava kulkuväline. 64:stä tekee comebackin landmaster-tankki, joka vaihtaa lentämisen kovempaan tulivoimaan ja hakeutuviin ohjuksiin. Peruutetusta SNESin Star Fox 2:sta jäänteenä ruudulle jolkottaa Arwingin vaihtoehtoinen kävelevä robottimuoto, ja kokonaan uutena tulokkaana pieni gyrowing-kopteri.
Gyrowingin tehtävät ovat muita välineitä rauhallisempia, yhdessä joutuu jopa välttämään havaituksi tulemista. Ykköskikkana gyrowingissä on koneen alle pitkällä vaijerilla laskettava robotti. Robottia voi kontrolloida erillään gyrowingistä, ja täppäri näyttää kuvakulman robotin silmistä. Yleensä kentissä on juuri sopiva robotin mentävä rööri, missä pitää käydä hakkeroimassa sopivasti sijoitettu tietokonepääte.
Isoin ongelma vaihtoehtoisissa välineissä on, että Star Fox Zero on todella lyhyt peli. Läpäisyyn riittää yksi tehokas peli-ilta, joten muut kuin arwing saavat vain hetken aikaa parrasvaloissa. Vaihtoehtoiset reitit tai ensimmäisen läpäisyn jälkeen aukeava arcade-moodi auttavat, mutta eivät pelasta, joten gyrowingin robottiosuudet jäävät erillisiä haastekenttiä lukuun ottamatta oudoksi kuriositeetiksi, jossa normaalisti nopeatempoinen peli hidastuu lyhyen hetken ajaksi joksikin aivan muuksi.
Susi jo syntyessään
Kuten sanoin, Star Fox Zero on rehellisen nostalginen peli. Se odottaa, että pelaaja haluaa pelata sitä enemmän kuin yhden läpäisyn verran. Se odottaa, että parempien pisteiden haaliminen ja oman pelisuorituksen viilaaminen ovat ykkösjuttuja. Ja se on ihan kunnioitettava piirre nykyaikaiseen kertakäyttöpelikulttuuriin tottuneelle.
Siksi Star Fox Zeron pitäisi olla peli, jota haluaisi pelata useamman kerran. Vaan kun ei ole. Grafiikka on tylsän pliisua, maastotekstuurit suttuisia ja alukset kulmikkaita (mikä tosin lienee sarjan juuria kunnioittava tyylivalinta), mutta mikään ei ole niin kova isku pelinautinnon kasvoille kuin umpisurkeat kontrollit.
Uudistuminen uudistumisen vuoksi ei ole järkevää. Shigeru Miyamoto tuntuu jumittuneen ysärille, jolloin pelien piti osata uudistua, koska toimivia standardeja ei vielä ollut. Nykypäivänä yritys pakottaa pelaaja omaksumaan uusi kikkakontrollitapa olemassa olevan, paremmin toimivan asemasta, on naurettava.
Jos Star Fox Zerossa olisi toimivat kontrollit, se olisi viihdyttävä, kevyt, lyhyt ja suoraviivainen avaruusräiskintä. Nyt se on vain kevyt, lyhyt ja suoraviivainen.
Kettuansa
Star Fox Zero ei olekaan kevään ainut kettubrändätty Nintendo-peli. Guard on Zeron sisarpeli, jonka voi hankkia joko Zeron keräilyversion mukana, tai omana, erillisenä julkaisunaan.
Star Fox Guard on Nintendon näkemys niinkin ajankohtaisen polttavasta peligenrestä kuin tornipuolustus. Guardin yhdistää Zeroon myös se, että se hyödyntää täppäriohjainta.
Toisin kuin sisarpelinsä, Guardin tapa hyödyntää täppäriä on erinomainen. Perusmekaniikka on simppeli: sinut on palkattu vartioimaan arvometallikaivosta, mutta voi ei ja ähäkutti, jokaisesta ilmansuunnasta puskee ilkeämielistä robottia arvomineraalin kiilto kelmeässä silmikossaan.
Tv-ruutu näyttää jatkuvaa kuvaa tusinasta kamerasta, joista yksi voi olla kerrallaan aktiivinen. Aktiivista kameraa voi pyöritellä ja sen laserilla ampua lähestyviä robotteja. Gamepadin näytöllä taas voi siirrellä kameroiden sijaintia ja vaihdella aktiivikameraa.
Jos hyökkäysrobotti pääsee kaivoksen keskelle, se on game over man, kun taas kaikkien hyökkäysrobottien räjähtäminen tietää selvitettyä kenttää. Hyökkäysrobottien lisäksi kaivokseen marssii kaaosrobotteja, jotka häiritsevät puolustustoimia tempuillaan kameroiden deaktivoinnista alkaen. Yksinpelikenttien lisäksi on mahdollisuus pelata muiden suunnittelemia robottiaaltoja vastaan.
Star Fox Guard ei ole syvin ja monipuolisin pelikokonaisuus, mutta vallan mainio tapa viettää hetken aikaa. Eihän Guardilla ole käytännössä mitään tekemistä Star Foxin kanssa, toisilla tekstuureilla se olisi voinut olla vaikka Metroid Guard, mutta viihdyttävä se ainakin on.
Star Fox Zero ● Star Fox Guard
Arvosteltu: Wii U
Nintendo/
Platinum Games
Versio: Arvostelu
Moninpeli: 2 samalla koneella
Ikäraja: 7
68
