Edessä on sarja taisteluita epäinhimillisiä vihollisia vastaan! Me joko voitamme tai me häviämme! Pyhä kotiplaneettamme vaatii meiltä kaiken, mutta me annamme enemmän! Aiurin puolesta! Vapaaehtoiset, astukaa esiin! Menkää, taistelkaa, kuolkaa kunnialla!
Vaan ei niitä avustajakaartista löytynyt, joten Starcraft 2:n moninpeli jäi nyt minun epäpäteviin käsiini. En tiedä, näenkö koskaan Half-Life kolmosta tai George Rest & Relaxation Martinin kirjoittamaa Game of Thronesin päätösosaa, mutta, päinvastoin kuin Starcraft II: Heart of the Swarm -arvostelun lopussa veikkasin, Starcraft 2 -tarinan lopun sentään näen.
Tarinan ensimmäinen kolmannes eli terraanit ilmestyi 2010, toinen eli zergit 2013. Kuten kaikki elävästi varmasti muistamme, paha jumaluus Amon kätyreineen uhkaa koko galaksia, ja trilogian viimeisessä osassa tämä äärimmäinen pahuus voidaan jo haastaa.
Nyt on protossien johtajan, hierarkki Artaniksen, aika antaa panoksensa Amonin vastaiseen taisteluun. Matkalla muodostetaan liittoja Maan komentajan James Raynorin sekä zergien parvikuningattaren Kerriganin kanssa. Vaan mikä onkaan Raynorin ja Kerriganin liiton kohtalo?
Shakinhivutusta
Pidän toimintastrategioista, jopa tästä Starcraft 2:n edustamasta Old Skool -koulukunnasta. Alkukesästä iski himo ja hankin entisten westwoodlaisten Grey Goon, mutta se oli kyllä masentavan keskinkertainen harmaa läjäys.
Minulla on semmoinen ongelma, että ehkä Supreme Commanderia lukuun ottamatta en pidä toimintastrategioista yhtään moninpelinä, kaikkein vähiten Starcraft kakkosesta. Legacy of the Void lisää protossien lisäksi zergeille ja terraarioille muutaman uuden yksikön, joten valinnanvaraa on siinä määrin, että Annihilationit ja Commanderit taitavat olla ainoita naksuja joissa yksikkövalikoima on vielä isompi.
Kävin muutamassa turpaanottosessiossa varmistamassa että Starcraft 2 -universumissa ei edelleenkään ole minulle tilaa. Koska sen moninpeli jättää minut täysin kylmäksi, se ei kiinnosta, joten en myöskään pysty oppimaan sitä. Starcraft 2 on naksujen shakki, jossa pärjää vain kun osaa ne oikeat siirrot, eli mitä rakentaa, kuinka paljon ja missä järjestyksessä. Jos jotain vähän paskempaa pelaajaa vastaan jäin alussa henkiin, viimeistään kyvyttömyyteni kytätä koko taistelukentän tapahtumia yhdellä silmäyksellä oli kohtalokas. Kiitos mutta ei todellakaan kiitos.
Toisaalta pelissä on nyt coop-tehtäviä, mutta niissä pitäisi olla ystäviä. Joita minulla on tietysti satoja, mutta kenelläkään ei ole Starcraftia. No, viis bonuksista, Starcraft 2 sisältää sen edelleen tärkeimmän, eli kunnon yksinpelikampanjan. Tätä harvinaista herkkua riittää maittavat vajaat kolmekymmentä tehtävää.
Moninpelistä Amonin peliin
Tartuin tyhjyyden perintöön ihan innoissani huolimatta siitä, että viimeisen laajennuksen sankarit ovat protosseja, joka on Starcratfin inhokkirotuni. Jos olisin allerginen mahtipontisille puheille, olisin tällä hetkellä niin täynnä paiseita ettei kirjoittaminen sujuisi. Ensisyntyiset ilmeisesti imevät pateettisuutta äidinmaidossa, vaikkei niillä edes ole suuta.
Vääräsääriset, kiilusilmäiset, hymyttömät protossit ovat Starcraftin roduista se teknisesti edistynein. Mutta eivät henkisesti, koska ne ovat teknologiastaan huolimatta edelleen mystisiä uskonsotureita. Hyvien templareiden vastapaino ovat mustat templarit eli nerazimit sekä Anakin Skywalkerin tuntematon veli Alarak, Amonin apuna puuhastelevien tal’darimien nokkamies.
Protossien tukikohdan keskus on Nexus, joka rakentaa resursseja keräävät dronet. Rakennuksia ja yksiköitä ei rakenneta, ne modernisti downloadaan teleporttaamalla. Dronet saa shiftillä ketjuttamaan tilauksensa, mutta yksi hidaste on mukana: rakennukset pitää pystyttää energiatolpan kattamalle alueelle. Ennen kuin tolppa on pystyssä, ei sitä seuraavaa rakennusta hyväksytä rakennusjonoon.
Rakennukset ovat niin skifistisen näköisiä, että minulla on oikeasti vaikeuksia nopeasti erottaa jyvät akanoista, eli yksiköiden tuotantolaitokset jostain passiivipytingeistä. Tarvitsen tukialuksia, etsikää minulle Starportini! Jostain syystä kaikelle muulle paitsi itse tuotantolaitoksille on näppäinoikotie.
Protosseilla on kaksi tapaa rakentaa yksikkö. Normitavassa rakennukseen saa nakutettua viiden yksikön jonon, josta ne pikku hiljaa valmistuvat. Tai rakennukset voi muuttaa varppiportiksi, jolloin yksikkö teleportataan kentälle, mutta ennen seuraavaa on pikku tauko. En pitänyt tästä sen vaatiman jatkuvan kyttäyksen takia, mutta oletan että se on nopeampi tapa.
Protossien yksiköiden nimikko-ominaisuus on uusiutuva suojakenttä, joka imee osumaa ennen kuin terveys alkaa kärsiä. Yhteiskunta on armoton, koska lääkintämiehiä ei ole, ja yksiköiden korjaaminenkin onnistuu vasta myöhemmin, yhtenä Spear of Adunin ominaisuutena.
Protossien jalkaväki luottaa yllättävän paljon valomiekkapohjaiseen lähitaisteluun. Muusta kalustosta minulla oli taipumus rakentaa aina sitä saatavilla olevaa raskaampaa päätä, kuten tripodi-Colosseja ja lentotukialuksia.
Tyhjyyttä vastaan itse jumalatkin taistelevat turhaan
Kun Amonin zergit vyöryttävät ensisyntyisten pyhän kotiplaneetta Aiurin, Artanis jengeineen herättää uudeksi kodikseen muinaisen superaluksen, Flame of Udunin! Äh, siis Spear of Adunin. Sillä onkin kiva kierrellä muailmankaikkeutta, etsimässä Amonin heikkoa kohtaa ennen kuin Amonista tulee Diablo ja koko galaksi on tuhoon tuomittu. Huvittavaa kyllä, pelastuksen avain on unestaan heräävä Cthulhu.
Juoni on tutun turvallisen hömelö, mutta on siinä muutama kiva yllätyskin. Tärkeintä on, että sen puitteissa tarjotaan tosi kivasti vaihteleva kattaus erityyppisiä tehtäviä. Yleensä mukana on jonkinlainen basen pystytys, muutamassa seikkaillaan tutusti sankarin voimin.
Kyllä Blizzard osaa, peli kulkee kuin rasvattuna eikä taisteluväsymys iskenyt. Normal-vaikeustasolla melkein joka tehtävä meni kerralla läpi. Vain pari kertaa tein ylimielisenä jotain niin tyhmää, ettei peli pystynyt enää antamaan sitä anteeksi. Eipä tuo haittaa, sillä muuten yksinpeli oli viehättävän sujuvaa.
Yksinpelissä on lievästi outoa, että Zeratulin vetämän prologin jälkeen sijoittuva varsinainen kamppis etenee prologia huomattavasti tutoriaalimaisemmin. Eli siihen klassiseen naksutapaan, jossa joka tehtävässä saadaan yksi tai kaksi uutta yksikköä, joihin ehtii silloin kunnolla tutustua. Vasta viimeisissä tehtävissä käytössä on protossien koko arsenaali.
Tarina lyödään kasaan epilogi-tehtävissä. Samalla lyödään pelaajaa polvitaiteisiin, kun pitkän protossikauden jälkeen kaksi tehtävää pelataan terraaneina ja zergeinä. Hetken piti muistella että mitäs näillä olikaan ja mitäs niillä tehtiin, ja se viimeinen tehtävä oli selvästi pelin haastavin.
Keihäsmatkalla halki universumin
Spear of Adun on muutakin kuin kulkuväline ja dialogien aktivointipaikka, se tarjoaa suoraan peliin liittyviä palveluita. Sotaneuvostossa saa valita joka yksikkötyypiksi oman suosikkinsa aluksi kahdesta, lopulta kolmesta vaihtoehdosta, jotka edustavat eri protossifaktioiden filosofiaa. Päinvastoin kuin zerg-lisärissä, valintaa saa tehtävien välillä muutella.
Lisäksi aluksessa on solarium, treenisali ja kiva lattekahvila. Adunin solarium ei rusketa, se on reaktori joka muuttaa solarium-ainetta hyödyllisiksi bonuksiksi. Niillä voi pyytää aluksesta vaikka kiertorata-iskuja tai hemmetin hyvän kronobuustin joka hetkeksi pistää tuotannon turbovaihteelle, sun muuta erittäin hyödyllistä ja kivaa. Valinnanvaraa on paljon, joten tehtävien bonusmaalit kannattaa tehdä jotta saa bonussolariumit.
Ulkoasultaan Starcraft 2 on vanhahtava, vaan eipä se ole koskaan myyntiä haitannut, sillä vähän nuhaisemmallakin pumpulla pääsee mukaan. Muu tekninen toteutus on tuttua Blizzard-laatua, kolmas osa ei enää tarjoa yhtään yllätyksiä. Yksi outo juttu oli suhteettoman pitkä odottelu tehtävien välissä, ihan kun peli lataisi jotain jostain.
Moninpelaajat kyllä tietävät pelin arvon, joten pisteet annan jälleen kerran puhtaasti yksinpelille. Sain mitä tilasin, reilun annoksen maittavaa, laadukasta toimintastrategiaa. Saa nähdä kauanko saa odottaa seuraavaa yksinpeliin kelpaavaa naksua.
Vaikka tarina nähdäkseni vedettiin kokonaan nippuun, kauhuissani katselin pelin viimeistä ruutua: ei kai se ole kevyt alustus Starcraft 3:lle? Ensimmäisen Starcraftin lisäri Brood Wars ilmestyi 1999, jonka jälkeen jatkoa odoteltiinkin yksitoista vuotta.
Tällä kertaa oletan näkeväni Half-Life 3:n ja Game of Thronesin viimeisen kirjan ennen seuraavaa Starcraftia.
Starcraft 2: Legacy of the Void
Arvosteltu: PC
Activision Blizzard
Versio: battle.net
Minimi: Dual Core/ 2 Gt RAM, 3D-kortti GeForce 7600 GT, Radeon HD 2600 XT, Intel HD Graphics 3000
Moninpeli: 2-4 Battle.net
Testattu: Intel Quad Core 2600k (3.4GHz), 8 Gt RAM, NVIDIA GeForce GTX770 Ti 2 Gt
Ikäraja: 16
87
