Gone Homen henkinen perillinen. Sotapeli ilman sotaa. Interaktiivinen taidenäyttely. Deittisimu. Kodinhoitosimu. Aikakauden loppu.
Sunset on niitä pelejä, joille yksi kategoria ei riitä. Teoriassa se on vain tarinallinen kevytseikkailu, käytännössä kyse on jostain suuremmasta.
Oudokista on vastuussa toinen oudokki, nimeä Tale of Tales käyttävä belgialainen aviopari, joka on tehtaillut enemmän tai vähemmän eriskummallisia pelejään vuodesta 2002 lähtien. Sellaisia kuin The Path (2009), jossa eksytään metsään, tai Luxuria Superbia (2013), jossa hyväillään loputonta kukkaistunnelia. Ei niin yksioikoista miltä kuulostaa, mutta vähän kuitenkin. Samalla myös jotain, mitä ei muualla näe.
Tale of Tales on luova voima, jolla on Ideoita isolla I:llä, mutta he ovat joko haluttomia tai kyvyttömiä jalostamaan niistä (perinteisessä mielessä) onnistuneita pelejä. Sen joutuvat tekemään sellaiset tyypit kuin Davey Wreden, joka kertoo, että häneltä olisi jäänyt The Stanley Parable tekemättä ilman The Pathia.
Yllättäen Sunset on Tale of Talesin yritys tehdä jotain helposti lähestyttävää. Varmaan siksi lopputulos on heidän paras pelinsä.
Ja todennäköisesti viimeinen. Kuukausi julkaisun jälkeen talesilaiset avautuivat pelin heikosta myynnistä ja kertoivat saaneensa tarpeeksi vastavirtaan uimisesta. Sunset on kirjaimellisesti erään aikakauden viimeinen valonkajo.
Paikan vaan ei ajan ykseys
Tapahtui vuonna 1972 kuvitteellisessa Anchurian tasavallassa: Angela Brunes aloittaa työnsä taidemoguli Gabriel Ortegan kodinhoitajana. Ortegan ohjeita noudattaen Angela hoitaa kullekin päivälle säädetyt askareet tuntina, jolloin aurinko laskee. Ja kun kerran asunto on tähän aikaan aina tyhjä, kai sitä voi vähän myös penkoa paikkoja ja ottaa selvää salaperäisestä työnantajasta, hmm?
Gone Homen tyyliin Sunset tapahtuu kokonaisuudessaan yhdessä (tilavassa) asuinympäristössä, pelaaminen on pääosin tämän ympäristön tutkimista ja tarinan kasaamista pala palalta. Sunsetissa juonen kulkuun pääsee kuitenkin itse vaikuttamaan (whoo!), eikä peli kata yhtä iltaa, vaan useita kymmeniä. Vastapainoksi ne kestävät harvoin kovin kauaa.
Tämä on kuulkaa loisto-oivallus. Olen väsynyt after the fact -kerrontaan, jossa kaikki on jo tapahtunut ja pelaajan tehtävänä on päiväkirjojen ja audiologien passiivinen sulattelu. Sunset edustaa periaatteessa samaa skeneä, mutta tärkeänä erona tapahtumat elävät jatkuvasti pelaamisen aikana. Aina viiden minuutin välein peli ikään kuin painaa F5:ta, ja tadaa, kuviot muuttuvat.
Lisäksi! Vaikka peli on suurimmaksi osaksi sivustaseuraamista, se ei ole sitä kokonaan. Angela voi hoitaa jokaisen sisäkköhommansa kuumalla tai kylmällä tavalla, mikä vaikuttaa hitusen kämpän muotoutumiseen ja siihen, millainen suhde Ortegaan solmiutuu. Mukana on myös paljon ylimääräistä löydettävää, mikä voi osaltaan niksauttaa tapahtumia tiettyyn suuntaan. Pelin aikana Anchuriassa riehuu sisällissota ja kas, mitäs ovat nämä salaiset asiakirjat täällä pöytälaatikossa…
Valinnat ovat pieniä, mutta niitä tehdään taukoamatta, mikä pitää hienosti kontrollin (tai illuusion siitä) tiukasti omissa käpälissä.
Tale of Sims
Sunsetin peruspilari, pienten valintojen seuraaminen pitkällä aikavälillä, toimii hämmästyttävän hyvin. Sen kummempaa pelillistä kikkailua ei sitten olekaan. Angela tiskaa astiat, avaa verhot ja järjestelee tavarat automaattisesti, kunhan lähestymistavan on ensin päättänyt. Kun miettii, mitä hilpeitä minipelejä tässä olisi voinut olla, ratkaisu lienee oikea.
Tarinoi & tutki -teos ei kuitenkaan elä mekaniikoista vaan vahvasta ympäristösuunnittelusta. Siinä osutaan onneksi napakymppiin. Ortegan ylellinen penthouse on pieni, mutta kutkuttava. Avarissa huoneissa ja sisäaltaasta heijastuvasta portaikossa on mystiikkaa, varsinkin kun ne kylpevät jatkuvasti laskevan auringon pehmeissä säteissä. Ja koska Ortega vaikuttaa taidepiireissä, kämppä täyttyy hiljalleen maalauksista, veistoksista ja kiehtovasta krääsästä ylipäätänsä! Välillä tuntuu, että Tale of Tales ei ole niinkään tehnyt peliä kuin kuratoinut sen.
Parasta on tapa, millä ympäristö on valjastettu kerronnan välineeksi. Sunset pelaa sodan, taiteen ja rakkauden kaltaisilla jättiteemoilla, mutta sitoo ne onneksi pieniin, konkreettisiin asioihin. Poissaolevan Ortegan mielenliikkeitä ei tavata mistään romaanin pituisesta päiväkirjasta, vaan siitä, minkä sivun hän on kääntänyt isosta taidekirjastaan, minne päin asuntoa kirjoituskone ja tohvelit on jätetty, kuinka täysi baaritiskin tuhkis on... Hienovaraisten yksityiskohtien bongailu on nautinnollista.
Hienovaraista on sekin, miten peli saa eläytymään Angela-sisäkköön. Alussa olo on hämmentynyt, ärsyyntynytkin: miksi minun pitää illasta toiseen hoitaa tylsiä kotitöitä huoneistoissa, joka luo nahkaansa hitaasti kuin kuoleva lisko? Ortegakin vaikuttaa lähinnä rikkaalta kusipäältä. Hiljalleen askareet alkavat kuitenkin hoitua kuin itsestään ja asunnossa alkaa hengailla kuin kotonaan. Ja sitten peli yllättääkin kierrepallolla.
Vaikka perustekeminen pysyy samana läpi pelin, vaihtuva fiilis rytmittää menoa hyvin. Kun Ortega on pitkään poissa, häntä alkaa kaivata. Kun sota on kiihkeimmillään, siivoamisesta tulee keino hallita elämää. Kun askareita on paljon, ne suorittaa kummempia miettimättä. Sunset on kuin vuoristorata, jossa käy läpi kaikki tunnekuohut ilman, että vaunu lähtee missään vaiheessa liikkeelle. Ei huono!
Oleellinen osa fiilistä on mielipuolisen onnistunut soundtrack. Grammy-palkittu Austin Wintory (Journey, The Banner Saga) on työstänyt peliin biisikaupalla fiktiivisten artistien esittämää latinoa, soulia, flamencoa, klassista ja mitä vielä. Kaikki musiikki on diegeettistä, eli soi vain radion tai levysoittimen ollessa päällä. Ratkaisu toimi hienosti Gone Homessa, se toimii hienosti tässäkin.
Ongelmia, luonnollisesti
Sunsetin ydintä tavoitellessani huomaan sortuvani ylettömään kuvailuun ja listaamiseen, sillä jokin pelin oudossa keitoksessa vastustaa yleistyksiä. Tärkeintä on kuitenkin, että homma toimii ja Anchuriassa vietetty aika on antoisaa. Valitettavasti kokonaisuus on kaukana tasaisesta.
Tale of Tales on aina ollut parempi näyttämään kuin kertomaan, eikä Sunset tee poikkeusta. Tyypit osaavat punoa tarinan siirtämällä paria kalustetta, mutta kirjoitettu sana tuottaa ongelmia. Angelan monologit, päivyrimerkinnät ja muut tekstit yrittävät jatkuvasti olla vähän liian runollisia, itsetietoisia, filosofisia. Ihania asioita kaikki, mutta ylikäytettyinä ne tekevät varsinkin puheosuuksista epäluontevia ja rikkovat immersion. Tuijotan lankoja, kun pitäisi nauttia nukketeatterista.
Kömpelö tyyli harmittaa, sillä peli kutsuu pohtimaan hyviä asioita. Pahimman hitin ottaa Angelan ja Ortegan välinen suhde, joka voi kehittyä myös vähemmän ammattimaiseen suuntaan. Konsepti on kiehtova: miten kaksi ihmistä voi lähentyä, jos he eivät koskaan tapaa kasvokkain? Oli siellä hyvääkin settiä seassa, mutta noin yleisesti minun käsitykseni romantiikasta ei oikein kohdannut pelin kanssa. On se niin kiva, kun vahva, itsenäinen Angela kommentoi valokuva-albumia sanoilla: ”Voisinpa viedä tämän albumin kotiin! Miten komea ja inspiroiva mies!” Taljasta takan edessä ja herättelevästä julisteesta makkarissa en edes aloita.
Kun nyt pääsin negailun makuun, niin reagointitapojen rajaus hottiin ja viileään tuntui muuten monisyisessä pelissä todella binääriseltä. Ei maailma siihen kaadu, että heittää vähän flirttiä tai on stoalainen jääkuningatar, mutta mihin jäivät muut tavat kohdata toinen ihminen? Välimallin ratkaisut olisivat nostaneet pelin aivan eri tasolle.
Viimeisimpänä ja vähäisimpänä: jos kokee tekniset ongelmat henkilökohtaisena loukkauksena, tämä ei ole oikea valinta seuraavaksi peliksi. Bugailun ja kaatuilun sijaan minua korpesi eniten jähmeä liikkuminen. Vinkki maailman pelintekijöille: realistinen 3D-ohjaus ei ole sama asia kuin luonteva 3D-ohjaus.
Iltahämärä
Sunset ontuu ja kompuroi, mutta selviää kunnialla maaliin. Sen viipyilevä, intiimi tarina on jotain, mitä on tottunut näkemään lähinnä kirjallisuudessa tai elokuvissa. Se on kuitenkin kerrottu tavalla, joka on mahdollista vain peleissä. Täydellinen yhdistelmä!
Kompromissi on yleensä ruma sana, mutta koen, että tässä Tale of Tales on vihdoin löytänyt keskitien omien visioidensa ja toimivan pelimekaniikan välillä. Sunsetissa faksataan Rilken runoja, kuunnellaan yksinpuheluja vallanpitäjien julmuuksista ja hukutaan tylsiin kotitöihin. Kaiken aikaa peli on kuitenkin sidottu helposti lähestyttävään genreen, se osaa herutella juonenkäänteillä ja koukuttaa lyhyisiin pätkiin jaetulla rakenteellaan. Pituuttakin on tällaiselle pelille kohtuullisesti, viiden tunnin paikkeilla.
Sunsetin onnistuminen saa suremaan Tale of Talesin yleistä epäonnistumista. Merkittävistä ongelmista huolimatta Sunsetissa on taikaa, eikä toista tämäntyylistä tunnelmaa tavoittavaa peliä tule heti mieleen. 70-lukulaiseen taidekämppään on helppo unohtua ihan vain hengailemaan.
Kahlasin valtaosan Sunsetista yhden kesäillan kuluessa. Auringon laskiessa ikkunan takana mietin: kuka nyt lähtee näille vesille, kun Tales on luopunut leikistä?
Kuka toisi tullessaan uuden aamun?
Sunset
Arvosteltu: PC
Saatavilla: Mac
Tale of Tales
Versio: 1.04
Testattu: Athlon II X2 255 4,1 GHz, 4 Gt, Asus EAH5770 1Gt, Windows 8
Muuta: Myynti mm. Steam ja Humble Store, hinta noin 20 euroa.
Ikäraja: Ei tiedossa.
84
