Mikä naurattaa kuin aurinko? Mikä itkettää kuin kuu? Mitä pelatessa salaa kuiskaan? ”Sasha, I love you.”
Olen Telltalen seikkailupelien suuri ystävä. Ne tarjoavat hyvin kirjoitettuja tarinoita, kiehtovia hahmoja, sujuvaa dialogia ja helppoja platinatrophyja (kyllä, olen yksi niistä tyypeistä). Mutta Borderlands-sarjasta en paljoakaan perustanut. Kokeilin ensimmäistä osaa lyhyesti vuosia sitten, jonka jälkeen se sai maata kaikessa rauhassa häpeähyllyn perällä muiden sitten joskus, kun ei ole tarjolla parempaakaan -pelien joukossa. Kun päätin alkuvuodesta hankkia Tales from the Borderlandsin, tein sen siitä huolimatta, että kyseessä oli Borderlands-peli, enkä sen vuoksi.
Kaikkien odotuksien vastaisesti se oli rakkautta ensi silmäyksellä. Siinä missä Gearboxin alkuperäisteos käännytti minut alun perin muiden pelien pariin, Telltalen lisäys saagaan käännytti minut parissa tunnissa täysiveriseksi Borderlands-faniksi. Koin mahtavan seikkailun täynnä upeita hahmoja, nasevaa sanailua ja yllättäviä käänteitä. Se toi leveän hymyn huulilleni ja tipan silmäkulmaani, parhaimmillaan samanaikaisesti. Tales from the Borderlands on Telltalen paras peli ikinä, koskaan, milloinkaan.
Varas varasti varkaalta, piru petti perkeleen
Peli sijoittuu Borderlands 2:n jälkeiseen aikaan. Huumorintäyteisessä tarinassa ohjataan vuoron perään kahta selkeästi toisistaan eroavaa (anti)sankaria. Kyberneettisesti paranneltu Rhys on Hyperionille työskentelevä konttorirotta, joka fanittaa edesmennyttä Handsome Jackia ja unelmoi ylennyksestä yrityksen johtoportaaseen. Sarkastinen Fiona on armottomalla Pandora-planeetalla varttunut nopeaälyinen huijari, joka on toteuttamassa uransa isointa keikkaa. Näiden kahden polut risteävät tavalla, joka sotkee molempien suunnitelmat. Vastahakoisten kumppanusten on työskenneltävä yhdessä löytääkseen Pandoralle kätketyn holvin, jonka huhutaan sisältävän uskomattomia rikkauksia.
Viidestä jaksosta koostuva tarina avautuu enimmäkseen takaumien kautta. Salaperäinen muukalainen on napannut sekä Rhysin että Fionan vangeikseen ja pakottaa heidät kertomaan, kuinka he päätyivät holvinmetsästäjiksi. Parivaljakko vuorottelee kertojina eikä kumpikaan ole täysin luotettava, sillä selviytymisvaiston ohjaamina molemmat yrittävät maalata itsestään mahdollisimman hyvän kuvan. Välillä toinen hahmoista huomauttaakin kertojan liioittelevan omia saavutuksiaan. Tätä tapahtuu enemmän alkupään jaksojen aikana, mutta vähenee myöhemmin kinastelevan kaksikon muuttuessa hiljalleen aidoiksi ystäviksi. Kahden erilaisen päähahmon käyttäminen on onnistunut ratkaisu, sillä huomasin jossain vaiheessa muuttavani pelitapaani riippuen siitä, kumpaa heistä ohjasin. Minun versioni Fionasta oli selkeästi Rhysiä kylmäverisempi.
Pelin juoni on hyvä, mutta sen hahmot ovat parempia. Seikkailuun osallistuvat myös Rhysin paras ystävä Vaughn, Fionan ihastuttava sisko Sasha sekä robotit Gortys ja Loader Bot, joiden välinen ystävyys saa R2-D2:n ja C-3PO:n ruostumaan kateudesta. Sekalainen seurakunta kohtaa matkallaan monia mutkia, joista selviytyminen vaatii nopeita refleksejä, päättäväisyyttä ja eritoten kekseliäisyyttä, kuten eräs lusikkahaarukan luovaa käyttöä sisältävä kohtaus paljastaa. Jokainen seurueen jäsenistä kasvaa pelin edetessä – Gortys myös kirjaimellisesti.
Pelin vastustajat ovat ainoita hahmoja, jotka eivät muutu, ja se koituukin useimmiten heidän kohtalokseen. Erikseen on mainittava maailman karismaattisin pahis, oman elämänsä sankari Handsome Jack, joka ei anna pikkuseikkojen, kuten kuoleman, estää paluutaan Hyperionin johtoon. Reilun kymmenen pelitunnin aikana tavataan myös lukuisia muita mieleenpainuvia hahmoja. Osasta tulee ystäviä, toisista vihollisia ja lopuista jotain niiden väliltä. Jokainen vähänkään merkittävä hahmo saa jossain vaiheessa peliä oman hetkensä loistaa.
Pitäkää pyllyistänne kiinni
Peli on saumaton yhdistelmä telltalemaista kerrontaa ja borderlandsmaista ronskia väkivaltaa ja huumoria. Nokkelasti kirjoitettu dialogi sai minut nauramaan alusta loppuun, useimmiten ääneen. Pelin uudelleenpeluuarvoa lisää se, että useat hauskimmista vuorosanoista olivat vastauksia tekemiini dialogivalintoihin, jolloin minulta jäi kolme hauskaa repliikkiä kuulematta. Sanan hyvässä merkityksessä naurettavat toimintakohtaukset ovat äärimmäisen viihdyttäviä ja pirun hauskoja pelata siitä huolimatta, että itse pelaaminen rajautuu Telltalelle tyypillisesti eri suuntiin liikkumiseen tai muutamien nappien paineluun.
Tämä pelimekaniikka on perinteisesti ollut näiden pelien heikointa antia, mutta Talesin parissa minulla oli niin hauskaa, että en ehtinyt ärsyyntyä. Välillä hahmon ohjaaminen on osa vitsiä, kuten eräs lusikkahaarukan luovaa käyttöä sisältävä kohtaus paljastaa. Pelin loppuvaiheessa käytävä taistelukohtaus onnistuu jopa yllättämään uudistamalla himpun verran quick time eventeille pohjautuvaa taistelusysteemiä ja tekee sen erittäin nokkelasti ja, jälleen kerran, täysin tarinaan sopivalla tavalla. QTE:t ovat olleet pelkkä vitsi pelaajien keskuudessa jo vuosien ajan. Tales tekee siitä vitsistä vihdoinkin hauskoja.
Pelintekijöiden kekseliäisyyttä on pakko ihailla. Jokainen episodi sisältää isoja taistelukohtauksia, takaa-ajoja ja räjähdyksiä, mutta ne eivät silti muistuta toisiaan. Kerronnassa käytetään useita eri keinoja, kuten viittauksia popkulttuuriin tai visuaalisia kikkoja, joilla varmistetaan, että jokainen jakso on yhtä mieleenpainuva. Yksi hienoimmista kohtauksista on nelosepisodin eeppinen sormipyssytaistelu, jota pidin aluksi hölmönä, mutta aloin lopulta repeillä, kun se jatkui jatkumistaan. Luonnollisesti tämä paljastuu lopulta merkittäväksi tapahtumaksi juonen kannalta. Komedian perusaineksia ovat ajoitus ja toisto (kuten eräs lusikkahaarukan…), ja Tales hyödyntää molempia esimerkillisesti.
Rajaseudun tarinat on Telltalen visuaalisesti tyylikkäin peli. Borderlandsien cell-shade-grafiikat sopivat mainiosti yhteen Telltalen oman tyylin kanssa. Kasvoanimaatiot ovat sen verran hyvää jälkeä, että pelaaja voi tulkita hahmojen tunteita ja ajatuksia heidän ilmeistään. Tyylikkyyden huipentuma ovat jokaisen jakson yksilölliset alkutekstikohtaukset, joiden kuvakerronta on ensiluokkaista. Niiden aikana soivat kappaleet virittävät pelaajan juuri sopivaan tunnelmaan.
Tunteiden vuoristorata
Tales from the Borderlands ottaa huomioon sekä Telltale- että Borderlands-fanit. Se sijoittuu selkeästi samaan maailmaan kuin pelisarjan aiemmat pelit ja sisältää runsaasti viittauksia niihin. Siitä huolimatta pelaajat, jotka ei ole Borderlandseihin koskaan koskeneet, pysyvät kärryillä. Vaikka en alun perin tiennyt esimerkiksi Scooterin tai Zer0n esiintyneen molemmissa aiemmissa peleissä, ei siitä ollut haittaa oman pelikokemukseni kannalta. Telltale osaa tehdä selväksi, miksi jokin hahmo on tärkeä juuri tässä yhteydessä. Sarjan fanit saavat pelistä luonnollisesti hieman enemmän irti, sillä tarjoaahan se jatkoa tuttujen hahmojen tarinoihin ja paljastaa niistä uusia puolia. Onkin selvää, että Telltale ei tyydy ainoastaan käyttämään Borderlands-versumia pelinsä taustalla, vaan tuo pelisarjan tarustoon oman lisänsä. Talesin tapahtumilla on kiistaton vaikutus tulevien pelien tarinoihin.
Pelin suurin saavutus lienee siinä, että sen viimeinen episodi onnistuu lunastamaan ja jopa ylittämään edeltävien osien luomat odotukset. Jakso sisältää aidosti koskettavia hetkiä, isoja valintoja ja kertoo selkeästi ja merkityksellisellä tavalla, millaiset seuraukset aikaisemmissa osissa tehdyillä valinnoilla tarinan päätökseen on. Viimeksi mainittuun seikkaan olen erityisen tyytyväinen, sillä aikaisemmissa Telltale-seikkailuissa on jäänyt lopulta hieman epäselväksi, missä määrin pelaajan tekemät ratkaisut todella vaikuttivat loppuratkaisuun. Talesin kohdalla kyse ei ole välttämättä suurista päätöksistä, joissa pitää esimerkiksi valita kumman kahdesta henkilöstä pelastaa. Ne voivat olla pieniä tai ohikiitäviä hetkiä. Janosinko kostoa vai osoitinko armoa? Luotinko muukalaiseen? Kulutinko rahani vai päätinkö säästää? Kun lopulta selvisi, millaiset seuraamukset toimillani oli, arvostin aikaisempia jaksoja entistä enemmän. Yksi ensimmäisessä jaksossa tekemäni päätös alkoi harmittaa niin paljon, että haluan jo pelkästään sen takia aloittaa pelin alusta.
Talesissa on myös ongelmakohtia ja ne ovat enimmäkseen Telltalen tyyppivikoja: grafiikat sekoilevat, kuva nykii ja puhe katkeaa kesken lauseen. Onneksi teknisiä ongelmia oli ainakin PS4-versiossa totuttua vähemmän. Toimintakohtaukset ovat (enimmäkseen) yhtä kankeita kuin ennenkin ja joitain voi ärsyttää se, että varsinaista pelattavaa ei ole lopulta kovinkaan paljoa. Omalla kohdallani mikään näistä ei onnistunut pilaamaan pelinautintoa.
En voi suositella Tales from the Borderlandsia liikaa. Se nauratti vatsani kipeäksi ja sitten se murskasi sydämeni. Hauska ja ajoittain koskettava tarina eroaa hienosti edukseen muista Telltalen sinänsä hyvistä, mutta synkistä pelisarjoista. Hienon ääninäyttelyn tukema animaatio tuo dialogin ja hahmot eloon. On ihailtavaa, että pelin taso pysyy yhtä korkea episodista toiseen. Päätösjaksossa solmitaan tarinan eri juonilangat yhteen hämmästyttävän hyvin, ja jokainen hahmo saa arvoisensa lopun. Tales from the Borderlands ei uudista Telltalen tapaa kertoa tarinoita, mutta se on sen huipentuma.
Rhys, Fiona ja kumppanit, kaipaan teitä jo nyt. Tulkaa pian takaisin.
Tales from the Borderlands
Arvosteltu: PS4
Saatavilla: PS3, Xbox 360, Xbox One, PC, Mac, iOS, Android.
Telltale Games
Versio: Myynti
Moninpeli: Ei
Ikäraja: 18
92
