Guybrush Threepwood saavutti kaiken: pääsi merirosvoksi, nai kuvernöörin ja kukisti arkkivihollisensa ainakin neljä kertaa. Onko episodipohjainen Tales of Monkey Island -jatko siis tarina siitä, kun mikään ei tunnu miltään?
Koska tynnyrissäeläjien yhdistys on vihdoin tilannut Pelit-lehden, menköön lyhyt kertaus: Monkey Island on merirosvokohellusta täynnä kilttiä kreisihuumoria. Kuolla ei voi, eikä veri lennä. Päähenkilö Guybrush Threepwood on hyväsydäminen hölmö, ja pahiksen virkaa toimittaa aina ja ikuisesti manan majoilta palaava kapteeni LeChuck.
Monkey Island -maailma muistuttaa Pirates of the Caribbean -leffoja, eikä suotta, sillä juuri tuo samanniminen Disney-huvipuistovekotin innoitti alkuperäistä Monkey Islandia. Toinen inspiraation lähde oli vuonna 1988 julkaistu Tim Powersin kirja On Stranger Tides, johon neljännen Pirates of the Caribbeanin sanotaan pohjautuvan.
Kaksi ensimmäistä Secret of Monkey Islandia ovat kirjaimellisesti legendaarisia seikkailupelejä. Huippujätkät Ron Gilbert, Tim Schafer ja Dave Grossman kynäilivät mestarilliset merkkariseikkailut, joissa tarina ja läpänderin helmeys ovat teknistä huikeutta tärkeämpiä. Kolmikosta kaksi ensimmäistä tekevät nykyään omaa juttuaan: Schaferin Brütal Legend räjäytti rokkipankin ja Gilbertin tuleva DeathSpank näyttää asiallisen holtittomalta. Grossman pitää perinteisten seikkailupelien linnoitusta pystyssä TellTale Gamesilla, jonka tunnetuimpia pelejä ovat Pelit-lehdessäkin kehutut Sam & Max -hupaelmat.
Pehmopiraatit naminamimaassa
Dave Grossmanin luotsaama viisiosainen Tales of Monkey Island on hyvin perinteinen seikkailupeli, jossa jutellaan paljon, kerätään tavaroita ja ratkotaan pulmia, jotta tarina etenisi. Viisi osaa muodostavat yhden tarinan, joten keskeltä aloittamiseen ei ole mitään järjellistä syytä. Pelitaukoja on toki mukava pitää noin kolmi-nelituntisten osien välillä.
Rooli- ja seikkailupelit ovat pelimaailman tarinankerronnan airuita, joten sydämestä ottaa, kun Talesin historiallista potentiaalia ei lunasteta. LeChuckin nousu ja uho on nähty jo neljä kertaa, henkilöhahmot ovat tuttuja klassikoita ja uutta palkkionmetsästäjäneitoa lukuun ottamatta tylsiä. Ei tarina käänteineen epäonnistunut ole, se on vain innoton. Nerous pilkahtelee, mutta vain kuin nokkeluuden pulloposti perusratkaisujen tyrskyissä.
Tapahtumien keskiössä on LeChuckista alkunsa saava kirous, joka uhkaa tehdä kaikista meriä kyntävistä merkkareista rääväsuisia pirulaisia. Kirouksen pesee pois tarunomainen jättimäinen pesusieni, mutta matkaa hidastavat manaatit, oikeudenkäynnit, irtokädet ja romanttiset kolmiodraamat. Pelin tarinaan asennoituessa kannattaa keskittyä perillepääsyn sijaan matkan tekemiseen.
Tyyli on 90-luvun ronskista kulmikkuudesta valunut yhä pehmompaan suuntaan. Merten kauhut asuvat leikkimökeissä ja karkkiväriaineita läträtään liikaa. Enemmän särmää, piru vie! Tarinankerronta onneksi paranee edetessään: kaksi ensimmäistä osaa ovat sarjan kehnoimmat, kolmas loisteliain, ja kaksi viimeistä asiallista jeppiskamaa. Jos leikkauspöydälle olisi palattu pari kertaa ja pidetty rima kolmosepisodin korkeudella, olisin onnellinen. Nyt olen nipin napin tyytyväisehkö.
Kookoksen kokoisia aivopähkinöitä
Ongelmien vaikeustaso on saatu hiottua hyväksi, heilahtelua on enemmän liian helppoon kuin liian vaikeaan suuntaan. Hampaiden kiilteet puhkovaa vaikeutta tärkeämpiä ovat oivaltavat pulmat, ja niitä on kiitettävästi. Aloittelijoita jeesaa vinkkitoiminto, joka panee Guybrushin spekuloimaan mahdollisia etenemistapoja ääneen, loput pelinpysäyttäjät voi etsiä GameFAQsista. Toista se oli ennen internetiä – kukaan ei auttanut, päätä hakattiin seinään yöt läpeensä, eikä pelaajan henkisellä terveydellä ollut arvoa.
Kerralla saavutettava pelialue on tiivis ja rajattu, joten edestakaista ramppaamista on ilahduttavan vähän. Samalla myös vaihtoehtoiset etenemispolut ovat karsiutuneet ja peliä on tahkottava perin lineaarisesti.
Nykypelejä epäreilusti kiusaava visuaalinen lähentyminen (animaatio)elokuvien kanssa piinaa myös Talesia. Kun hivuttaudutaan lähelle leffakokemusta, jäljellejäävä välimatka venähtää valaan kokoiseksi. Verrattain pienellä rahalla toteutettu animaatio näyttää rupuiselta, efektit latteilta ja resoluutio karkealta. Verrattuna siis vaikka Pixarin filmeihin.
Tales of Monkey Island on katkeransuloinen kokonaisuus. Toisaalta Monkey Island -maailma on hauska, ja sinne halajaa aina takaisin, toisaalta alhaiset tuotantoarvot ja tarinan konservatiivinen oppikirjamaisuus nyppivät kuin epilaattori. Koska jokaisessa episodissa on jotain nerokasta, lyön puujalkani vetoa, että ajan kanssa koko paketista olisi tullut timanttinen. Nyt joudumme tyytymään epätavallisen kovaan ja läpikuultavaan hiileen.
Aloittelijalle suosittelen käyttöliittymältään takapajuisempaa Secret of Monkey Island Special Edition -uusintaa. Jos sen jälkeen vielä apinat kiinnostavat, Tales of Monkey Island tarjoaa tarpeeksi vastinetta rahalle. Apinasaaren ystävät eivät käytännössä voi jättää Talesia väliin, mutta jo se, että asiaa pitää harkita, on harrrrmillista.
81
