Teleglitch (PC) – Telekämmi

Avaruudessa kukaan ei kuule huutoasi, mutta turkulaisessa puutalossa jokainen. Ei hätää, rakkaat naapurit, pelaan vain lähinaapureiden tekemää Teleglitchiä.

Vieläkö muistat Alien Breedin tai Shadowgroundsin? Niiden avaruussaappaita lainaa nyt Teleglitch.

Teleglitch ei tarjoa mitään omaperäistä. Sen perusta on identtinen kaikkien muiden ylhäältä kuvattujen räiskäleiden kanssa, joissa tykitetään hirviöitä yksi käsi WASDilla ja toinen hiirellä. Alien Breed -johdannaisten perinteestä ei telepeli poikkea edes aihevalinnassaan: outoja örrimöykkyjä kuhiseva tutkimuslaitos vieraalla planeetalla, kuulostaako tutulta?

Normaaleilla parin minuutin välein ripotelluilla checkpointeilla Teleglitch olisi tasapaksu räiskintärypistys, mutta nyt...  Merkillistä, kuinka paljon pieni pelikirurginen operaatio, tallennusmahdollisuuden poistaminen, vaikuttaa pelin tunnelmaan.

Selviytymiskauhuun tulee yhtäkkiä aivan eri tavalla selviytymistä ja kauhua, kun tietää, että elämiä on vain yksi ja seuraavan tallennuspisteen aktivointi vaatii noin puolen tunnin täydellistä suoritusta. Tämä vihamielisessä ympäristössä, joka sekoitellaan joka kerta hieman erilaiseksi. Ei mitään paineita, hei!

On jotenkin kovin sopivaa, että peräänantamattomuutta ja sitkeyttä vaativa indiepeli tulee piskuisesta Virosta.

Muukalaisfobiaa

Pesäeron arvostettuihin edeltäjiinsä Teleglitch tekee painottamalla selviytymistä toiminnan sijaan. Kyse on pienistä asioista, joilla on yhdessä suuri merkitys: proseduraalisesti luoduista kentistä, ammusten ja lääkintätarvikkeiden niukkuudesta, satunnaisesti sijoitelluista vihollisista, siitä yhden elämän filosofiasta. Kummasti jokaiseen uuteen huoneeseen astuminen alkaa ahdistaa, kun yksi kunnolla pieleen mennyt kohtaaminen voi merkitä koko pitkän pelisession romuttumista.

Koska tulivoimasta on aina pula mutta örkeistä ei, resurssien kanssa joutuu pallottelemaan. Tässä pelissä ei ole minuuttikaupalla laulavia miniguneja (paitsi ihan lopussa melkein). Kämäisestä pistoolistakin saa olla iloinen ja jokaisen laukauksen pitäisi mielellään osua maaliin. Harkintaa ja varovaisuutta kysyvä ote on mukavaa vaihtelua normiräiskintöjen tauottomaan ränttäntänttään.

Rogueliket mieleen tuova eloonjäämiskamppailu saa perinteisen sokkeloräiskinnän tuntumaan hetken tuoreelta. Siitäkään ei ole haittaa, että rähinät eivät ole mitään laiskaa paukuttelua, vaan oikeasti epätoivoista taistelua hengen pitimiksi. Viholliset eivät ole älykkäitä, mutta ahtaissa labyrinteissä nopeus ja aggressiivisuus riittävät pitkälle. Varomaton tuhlaa koko kallisarvoisen lippaan yhden pienen sittiäisen niittämiseen.

Hienona yksityiskohtana näkökenttä laajenee ja supistuu sen mukaan, mitä pelihahmo näkee. Ei siis kuikuilua edes kertaalleen nuohottujen nurkkien tai pylväiden taakse, mikä luo yllättävän paljon tunnelmaa.

Olennainen osa Teleglitchin viehätystä on sen ysärihenkisyys. Kaikki rupisista pikseleistä ja häpeämättömän yhdentekevästä tieteisjuonesta lähtien tuo mieleen ajan, jolloin id vielä teki hyviä pelejä ja suomihuippujen kärjessä oli Phobia 2, ei Angry Birds. Vaikka tyylilaji on eri, ’Glitchin peluu muistuttaa jollain mysteerisellä tavalla sitä, millaista oli tahkoa Doomia tai Quakea ensi kertaa. Vain ilman kenttiä, joita opetella ulkona. Ja ilman tallentamista. Aargh!

Virhe systeemissä

Vaikka eestiläisestä kauhuräiskinnästä ei ole mitään negatiivista sanottavaa, ikävä kyllä siitä ei oikeastaan ole mitään muutakaan sanottavaa. Teleglitch-annoksesta löytyy kyllä pihvi, mutta herkulliset lisukkeet puuttuvat.

Joo, viholliset ja aseet vaihtuvat pelin edetessä, onpa ympäristöissäkin jotain pientä eroa välillä. Vaan riittääkö se porkkanaksi? Armottomuudesta kumpuava intensiteetti kyllä liimaa joksikin aikaa ruudun ääreen, mutta ei peitä sitä, että Teleglitch on lopusta alkuun pitkälti yhtä ja samaa.

Lienee turha odottaa ylettömästi vaihtelua ja huippuhetkiä peliltä, joka mainostaa itseään kentillä, jotka vaihtelevat radikaalisti pelikerrasta toiseen. Variaatiosta huolimatta kentissä on kuitenkin omat selvät rakenteet, jotka kuuluu opetella ulkoa, jos mielii pärjätä. Teleglitch jääkin nykyisessä muodossa hieman hassuun rakoon: uudelleenpeluuarvoa on samaan aikaan liikaa ja liian vähän! Loogista, eikö vain?

Näkisin hyvin mielelläni Teleglitch 2:n, jossa on menty suosiolla jompaan kumpaan suuntaan. Antakaa minulle joko kunnon juonellinen kampanja tai sitten oikeasti satunnaisesti luotuja scifiluolastoja, joissa olen puoliksi tuurin varassa. Ja pliide jotain musiikkia mukaan ensi kerralla, ettei tarvitse itse etsiä synkkää ambientia taustalle sykkimään. Harva asia on kauhugenressä yhtä tärkeässä asemassa kuin kunnon ääniraita.

Niukasta sisällöstä huolimatta suosittelen kokeilemaan peliä edes demon verran. Teleglitchin retrohenkisessä selviytymisräiskeessä on jotain perin tyydyttävää ja tästä ajasta poikkeavaa, vaikka iloa ei irtoakaan kaksinumeroisten tuntilukemien verran.

Aleksandr Manzos

76