Looking Glass kostaa kaikille Flight Unlimitedin seesteisyydestä marisseille julkaisemalla tuhdin futuristisen 3D-toimintapläjäyksen, jossa ei kromin kiiltoa ja kranaattien ryskettä säästellä. Syvällisempiä strategistejakaan ei ole unohdettu.
Armon vuonna 2300 Aurinkokunnasta karkoitetut Jupiterin kuiden siirtolaiset ovat löytäneet jalansijan Alfa Kentaurissa. Maan Hegemoniasta itsenäinen, klaaneihin perustuva yhteiskunta on jo jättänyt vanhat vihamielisyydet ja käy nyt avoimesti kauppaa Hegemonian "Hogien" kanssa. Kentaurin kulttuuri ja teknologia kukoistavat, ja ovat jopa paikoin kirineet rappeutuneen ja pysähtyneen Maan edelle.
Mutta paratiisissa on myös käärme. Suhteellisen nuori, kolmelle planeetalle levinnyt Kentaurin siirtokunta on kuin villi länsi: harvaan asuttua uudisraivaaja-aluetta, jossa lain koura on pahimmassa tapauksessa todella kaukana. Niinpä rosvoilla, terroristeilla ja piraateilla on kissanpäivät. He voivat iskeä ja kadota hetkessä ennen kuin tieto tapahtuneesta edes kantautuu auttajien korviin.
Suojana klaaneilla on omat iskuryhmänsä, jotka koostuvat raskaasti aseistettuihin rynnäkköpukuihin sonnustautuneista futuristisista ritareista. He matkaavat planeetalta toiselle tukialuksilla, josta syöksyvät maahanlaskualuksilla kriisipesäkkeen ylle ja hyppäävät rakettireppujensa varassa jumalan ruoskana rosmojen niskaan. Ongelman pahentuessa klaanit kokoavat iskuryhmiensä valioista yhteisen eliittijoukon: Iskuryhmä Kentaurin.
Minimechejä metsäpolulla
Juoni lähtee käyntiin Nikola ap Ion, pelaajan ja iskuryhmän johtajan saapuessa tukikohtaan, jossa ensimmäisen päivän ohjelma koostuu uuden rynnäkköpuvun tyyppiharjoituksista. Rynnäkköpuvut ovat kuin pikkuruisia mechejä, joihin mahtuu uskomaton määrä tulivoimaa. Aseita on alussa niukanlaisesti, mutta teknologia kehittyy pelin edetessä hyvää tahtia, ja pian käytössä on hiukkaskiihdyttimiä, ohjuslaukaisimia, raidetykkejä ja muuta kivaa, jota voi asentaa kolmeen eri pukuun tehtävän mukaan parhaaksi katsomallaan tavalla.
Aseet eivät ole ainoa virittelymahdollisuus, sillä jokaiseen pukuun mahtuu myös yksi varustepaketti, joka voi sisältää vaikkapa miinoja, pioneerin räjäytysvarusteet tai heijastinsuojageneraattorin.
Ennen tehtävän alkua on myös valittava 16-päisestä joukkueestaan ryhmän jäsenet, joita voi olla kolme johtajan lisäksi. Tässäkin on valinnanvaraa, sillä kaikilla sotureilla on oma erikoisalansa. Joku osaa räjähdysmiehen hommat, toinen tiedustelun. Kolmas taas pystyy korjaamaan vaurioituneita pukuja, siinä missä neljäs on erityisen hyvä ampuja. Niin mukavaa kuin se olisikin, läheskään aina ei saa koko ryhmällistä mestariampujia, sillä osa joukkueesta saattaa olla suorittamassa toista tehtävää tai haavoittuneena.
Systeemishokki eräretkellä
Tehtävät saattavat koostua miltei mistä hyvänsä oikeasti ajateltavissa olevista kommandotoimenpiteistä, ja erilaisten tavoitteiden luettelu veisi koko arvostelulle varatun tilan. Riittäköön se toteamus, että yksikään pelin vajaasta 40:sta lineaarisesta tehtävästä ei ole samanlainen, eikä mikään niistä saanut haukottelemaan edes aamukuudelta.
Operaatiot tapahtuvat aina ulkoilmassa, ja maasto saattaa vaihdella elottomasta kuunpinnasta idyllisiin alppimetsiin. Ympäristö on kokonaan hyvällä maulla teksturoitu ja sisältää semmoisia pikkujippoja kuin liikkuvat pilvet, vuorokaudenajat ja ajoittaiset vesi- tai lumisateet. Myös vaihteleva painovoima on otettu huomioon ammusten ballistiikan laskennassa ja rakettireppujen käyttäytymisessä. Kaiken kaikkiaan tulee hyvinkin vakuuttava tunne siitä, että pelaaja "on siellä", mikä ei liene yllätys System Shockin ystäville.
Kun kaikki on teksturoitua ja tarkin mahdollinen resoluutio on 320 x 400, kohteet häviävät usein maaston sekaan. Kun ottaa huomioon horisonttiin häipyvän 3D-maaston massiivisen määrän, pelin ruudunpäivitys näinkin tarkkana on kunnioitettava saavutus. Testikoneessa tarkempi resoluutio oli ihan pelattava, ja mopoversion luulisi toimivan minimikokoonpanollakin.
Pianistin unelmapeli
Terra Novan tulitaistelu on kuin doomivaihteella nopeutettu versio Mechwarriorista, ja vaatii kuumeista näppäimistön ja hiiren räpläystä. Kiivas radiokälätys täyttää eetterin kun miehistä otetaan mittaa ja luo tulitaisteluun paniikinomaista tunnelmaa. Maastoutumisen ja suojatulen merkitystä on todellisuuteen nähden kyllä vähätelty ja hengissä pysyttely onkin enemmän liikkuvuudesta ja nopeista reflekseistä kiinni.
Tähtääminen ja ampuminen hoituu hiirikädellä, kun toisen käden huoleksi jää liikkuminen ja kaikki muu. Kontrollien järjestely näppäimistöllä ei ole aivan paras mahdollinen eikä niitä voi määritellä uudestaan. Sormet sekosivat toisiinsa ja tuppasivat loppumaan kesken vielä viimeisissäkin tehtävissä. Tikulla pelaamiseen Terra Nova taas on aivan liian nopeatempoinen, ja vaatii joka tapauksessa hiirentarkkaa tähtäystä.
Pelin luonne muuttuu vaikeustason mukaan. Helpommilla vaikeustasoilla homman voi hoitaa kotiin suoralla räiskinnällä, mutta ruuvia kiristäessä suora hyökkäys ylivoimaisen vihollisen kimppuun on itsemurhaa, ja asioita täytyy juonia huomattavasti enemmän etukäteen sirottelemalla miinakenttiä ja minitykkitorneja, puhumattakaan tiedustelijoiden ja lentävien luotainten käytöstä. Kokonaan omanlaistaan makua peliin tuovat sensorit, jotka toimivat realistisesti, eivätkä näe esteiden läpi ellei vihulainen ole aivan millissä kiinni. Monet tiedustelu- ja tuhoamistehtävät ovatkin häiveteknologialla ja luotaimilla käytyä piiloleikkiä, joista tulee mieleen sukellusvenesodan kaikuluotainhippa.
Ja ei jäädä tuleen makaamaan
Liikkumisen lisäksi tässä tohinassa pitäisi vielä pystyä lähettämään käskyjä tovereille, mistä tulee täysin mahdotonta tulitaistelun käynnistyttyä. Niinpä onkin onni, että Looking Glass on tehnyt hyvää työtä tietokoneen keinoälyn kanssa, ja kiireisimmissä tilanteissa kaverit pitävät parhaiten huolta itsestään. Käskyjä kyllä on peräti 25 erilaista, plus erityiset tehtäväkohtaiset komennot, ja ne kattavat melkein kaiken mitä voisi tällaiselta peliltä toivoa.
Toverien keinoälyyn on jäänyt pari mokaa: he yrittävät ampua seinien läpi ja vielä niin vierestä, että saavat kranaatinsirpaleet otsaansa. Ja kun jätkät lähtevät juoksemaan omaan miinakenttään siihen juuri saapuvan vihollisen sekaan, palaa ryhmänjohtajalta hihat.
Vaikka ylivoimaisesti eniten käytetty taktiikka onkin kursailematon hyökkäys, se sentään juostaan väistellen, eivätkä tyypit ikinä tee mitään niin tyhmää kuin entinen Doomin deathmatchaaja ja pläjäytä singolla puolen metrin päähän itsestään jos ei seinien ammuskelua oteta lukuun. Silloin tällöin viholliset saavat varsinaisia älynväläyksiä ja kiertävät kukkulan takaa sen sijaan, että juoksisivat kiltisti miinakenttään, joka jauhoi juuri edellisen ryhmän sikanaudaksi. Toisaalta vihollisella ei tunnu olevan radiota tai edes korvia, ja yleensä tarpeeksi etäällä olevat joukot ovat autuaan tietämättömiä harjanteen takana tapahtuneesta verilöylystä. Puutteistaan huolimatta keinoäly on kuitenkin toimintapelien parhaimmistoa, mikä ei nyt tietty ole paljoa sanottu.
Piru vie, Jim, se on peli enkä elokuva
Tehtävien välillä tapahtuvat jaksot ovat viimeisen päälle hiottuja käyttöliittymää, leffapätkiä ja renderoituja animaatioita myöten. Vaikkei näyttelijöiden joukossa olekaan kuuluisuuksia, keskimääräinen taso on parempi kuin Wing Commandereissa. Elokuvan toivossa peliä ei kannata kuitenkaan hankkia, sillä Looking Glass on malttanut pitää välinäytökset vain peliä tukevana ja juonta kuljettavana pienimuotoisena elementtinä. Itse tarina on kuin parhaista Wing Commander -kliseistä tehty pettureineen kaikkineen. Yhtäläisyydet WC:n ja Mechwarriorin kanssa ovat joskus niin silmäänpistäviä, ettei voi olla ajattelematta heppujen tehneen Terra Novaa kieli poskessa, ja mikäs siinä kun se on tehty tyylillä.
Pientä valituksen aihetta antaa pelinaikainen MIDI-musiikki, joka on varsinkin vaatimattomalla Thunderboardilla vähän laihaa. Tähän olisi sopinut nykyteknologian mukaisesti digistreamilla toteutettu raskaampi kitararokki kuin plasmalaaki piraatin otsaan. Ainakin ääniefektit ovat huippuluokkaa rynnäkköpuvun servojen vinkunasta ja metallimonojen mojovasta kuminasta lähtien.
Valittamistahan aina löytyy jos sitä lähtee etsimään, mutta kai se on pakko uskoa, että Terra Nova on kokonaisuutena loppuun asti ajateltu, tappavan pelattava ja varmasti tuleva klassikko. Ja kun Looking Glass saa lupaamansa moninpelipaketin ulos niin siitäkös riemu repeää.
Joona Vainio
Yhteenveto: Yhdistelmä Doomia, Mechwarrioria ja Wing Commanderia hevimetallinraskaassa, kromatussa paketissa, joka on parempi kuin osiensa summa.
Lue myös Nnirvin uusin silmin -arvio: Terra Nova kymmenen vuotta myöhemmin.
92
