The Bureau: XCOM Declassified (PC) – Toimiston salaiset kansiot

Suojan taakse piiloutuminen on ainoa tapa säilyä hengissä The Bureaun monilukuisissa taisteluissa.

Totuus on tuolla jossain, mutta 60-luvulla.

XCOM-räiskintä! Mikä pyhäinhäväistys! Vai onko?

Uusi XCOM on kärsinyt kehityksensä alusta alkaen erilaisista identiteettiongelmista.  Alkuperäisen suunnitelman mukaan XCOMista piti tulla pelihahmon silmistä kuvattu räiskintä, joka keskittyisi muukalaisten murjomisen sijaan rauhallisempaan tutkimiseen. Tunnelman oli tarkoitus olla humoristisen kepeä. Nämä suunnitelmat heitettiin romukoppaan vuonna 2010, jolloin pelintekijät aloittivat uuden XCOM-projektin.

Kolmen vuoden urakka huipentui elokuussa 2013, kun The Bureau: XCOM Declassified ilmestyi. Olan takaa kuvattu The Bureau on jotain ihan muuta kuin 2K Gamesin alkuperäisissä papereissa luki. 1960-luvulle sijoittuvaa räiskintää maustetaan seikkailu- ja roolipelielementeillä sekä kevyellä ryhmänjohtamisella. Lähtökohdat eivät ole hassummat, sillä konsepti muistuttaa enemmän kuin vähän Bioware-klassikko Mass Effectia.

Amerikkalaisen unelman puolesta!

The Bureau on esiosa, joka pohjustaa muun muassa XCOM: Enemy Unknownin (Pelit 10/2012, 88p) tapahtumia. Vuonna 1962 kylmän sodan ollessa hyytävimmillään odottamaton vihollinen hyökkää Yhdysvaltoihin. Neuvostoliiton uhka unohtuu nopeasti, kun humanoidit vyöryvät Amerikan ihmemaahan. Tarinan keskiössä on William Carter, entinen sotasankari ja nykyinen hallituksen agentti, joka on alkoholisoitunut menetettyään perheensä.

Carter selviää yllätyshyökkäyksestä. Hänet värvätään muukalaisia vastaan taistelevaan XCOM-järjestöön, jonka tavoitteena on estää muukalaisten invaasio ja ehkäistä yleisen paniikin syntymistä. Carterin rooli järjestössä kasvaa nopeasti, sillä tiukkailmeinen sotaveteraani osoittaa pian kykynsä taistelukentällä ja saa komennettavakseen joukon XCOM-agentteja. Hankalimmat tehtävät Carter hoitaa itse kahden pätevimmän alaisensa kanssa. Muut tiimit pystyy lähettämään vähäpätöisemmille keikoille ympäri Yhdysvaltoja.

XCOM-päämaja on agenttien työpaikka ja koti, jossa kehitetään uutta teknologiaa, suunnitellaan sotastrategiaa ja hengähdetään tehtävien välissä. Tukikohdassa voi keskustella muun henkilökunnan kanssa ja hoitaa näiden ongelmia. The Bureaun dialogipyörä on napattu suoraan Mass Effectista, mutta keskusteluilla ei ole käytännön merkitystä. Lisäksi XCOMin henkilökunta on harmaan mitäänsanomatonta joukkoa. Kenelläkään ei tunnu olevan mitään kiinnostavaa sanottavaa.

Bilissalissa asiat voisivat olla huonomminkin, mutta eivät paljon.

Maahanmuuttokriittiset

Ennen tehtävälle lähtöä Carter valitsee kaksi apuria mukaansa. Hahmoluokkia on viisi: kommando, insinööri, tiedustelija, tukimies ja pelaajan ohjauksessa oleva komentaja. Hahmonkehitys on varsin kevyttä, mutta kaikilla hahmoilla on omat taitopuunsa ja kykynsä. Kommando osaa verhota itsensä ja kaverinsa suojakilpeen, insinööri pystyttää tykkitorneja, tiedustelija hämää vastustajia ja tukimies antaa nimensä mukaisesti taustatukea muulle joukolle. Komentajan kyvyt ovat viisikon herkullisimmat. Carter osaa muun muassa parantaa joukkuekaverinsa, nostaa yksittäisen vihollisen ilmaan tai ottaa tämän hallintaansa.

Hieman nurinkurisesti The Bureau on hankalimmillaan kampanjan alussa. Ykköstason agentit haukkaavat multaa nopeasti, eikä hahmojen kyvyistä ole juuri hyötyä muukalaisten rivien harventamisessa. Tekoälytoverit ovat toivottomia tumpeloita, joita on pideltävä jatkuvasti kädestä, jotta ne eivät juoksisi suoraan vihollistuleen. Alkupään taistelut ovatkin tappavan tylsää suojassa kyykkäämistä, ja pelaajan täytyy tehdä kaikki työt. Tämähän on kuin Gears of War.

Onneksi kamppailut monipuolistuvat, kun hahmot nousevat tasoissa. Tiimikaverit voivat nousta tasolle viisi ja komentajan urakka jatkuu aina tasolle kymmenen asti. Tappiin asti viritetyt agentit kestävät paremmin osumaa, joten niistä on oikeasti hyötyä sotatantereella. Joukkueen komentaminen ja räiskintä lainaa surutta Biowaren pelejä. Esimerkiksi ajan saa matelemaan välilyöntiä napauttamalla, jolloin voi käyttää erikoiskykyjään ja ohjeistaa tiimikavereitaan. Komentoja voi onneksi myös ketjuttaa.

Kampanjan edetessä Carterin joukko saa käyttöönsä tehokkaampia aseita, kranaatteja ja varusteita. Alussa Carter kantaa mukanaan ainoastaan pistoolia ja haulikkoa. Myöhemmin aseet päivittyvät muukalaisilta anastettuihin laser- ja plasmapyssyköihin. Ihmisaseet ovat luvattoman tehottomia ja aneemisen kuuloisia. ET:n isoveljet alkavat tipahdella tyydyttävästi vasta laserkiväärin ja raketinheittimen löytämisen jälkeen.

Tehokkaat tussarit tulevat tarpeeseen, sillä muukalaisilla on riveissään ikäviä vastustajia. Sectoidit ja tavalliset outsiderit ovat tykinruokaa, mutta etenkin vahvasti haarniskoidut mutonit ja sectopodit aiheuttavat komentaja Carterille harmaita hiuksia. Ärsyttävimmän vastustajan palkinnon voittaa kuitenkin psion commander, joka pystyy käännyttämään joukkuetoverit toisiaan vastaan.

1960-luvun arkirealismi saa vastapainoa fantastisista visioista.

Ryppyotsaista meininkiä

The Bureaussa on ideaa ja yritystä, mutta se on enemmän aihio kuin hiottu huipputuote. Tuotantoarvot ovat kohdallaan ja ympäristöt ovat näyttäviä ja vaihtelevia. 1960-luvun amerikkalainen tyyli ja henki on saatu mallinnettua onnistuneesti, ja taistelutkin toimivat kampanjan puolivälin jälkeen kohtalaisesti. Juoni sen sijaan on perinteistä ”pelasta maailma” -huttua muka yllättävine käänteineen ja kiperine valintoineen.

The Bureau haluaisi kovasti olla XCOM-teemainen Mass Effect, mutta 2K Gamesilla ei ole Biowaren kykyä saada pelaajat välittämään hahmoistaan. Öykkärimäinen Carter on perinteinen menneisyytensä riivaama sankari, jolla on vaikeuksia auktoriteettien kanssa ja karismaa kuin kuluneella kengällä. Muihinkaan hahmoihin ei synny minkäänlaista tunnesidettä. Carterin agenttitoverit jäävät kasvottomiksi ja hajuttomiksi, vaikka niiden ulkonäköä ja nimiä voi muokata.

Kevyempi ote olisi tehnyt hyvää itsensä haudanvakavasti ottavalle The Bureaulle. Ymmärrettävästi muukalaisten hyökkäys on haluttu esittää rajulla kuvakielellä. Yhdysvallat on täynnä kuolleita siviilejä ja päättömästi harhailevia ”unissakävelijöitä”, jotka ovat sairastuneet muukalaisten levittämään virukseen, mutta lopputulos on ilotonta pusertamista.

The Bureaun taktisen toiminnan, roolipelaamisen ja seikkailun yhdistelmä toimii vain ajoittain. Tekoälytoverien typeryys ja itseään toistavat taistelut turruttavat, hahmonkehitys on turhan heppoista eikä tarinan käännekohdissa tehdyillä valinnoilla ole tarpeeksi merkitystä. Verkossa ja lukuisissa pelimedioissa esitetty murskakritiikki peliä kohtaan on kuitenkin kohtuutonta. The Bureau ei ole surkea peli. Se on vain tavattoman tasapaksu. Näillä rakennuspalikoilla ja huolellisella hiomisella voi kaikesta huolimatta saada aikaiseksi kelvollisen jatko-osan.

Totuutta pantattiin pitkään, kansa pidettiin pimennossa, nyt tiedämme totuuden. Kukaan ei ole turvassa keskinkertaisilta XCOM-peleiltä.

Markus Lukkarinen

PS3

Xmad Men

Totaalinen informaatiopimennykseni kannatti, sillä XCOM-räiskintä yllätti. Kunhan ei ota XCOM-leimaa liian tosissaan, ryhmäpohjainen ammuskelu on menevän vauhdikasta rymistelyä toimintaputkessa roolipelielementeillä höystettynä. Iloinen 60-luku sopii räiskintään äärimmäisen hyvin ja nostaa pelin geneerisen räiskintämassan yläpuolelle. Kuin kirsikkana sankari William Carter on ilmetty Boardwalk Empiren FBI-agentti Nelson Van Alden.

Muukalaissodan kova ydin lainataan Gears of Warilta, sillä vihulaiset on suojattava esteiden takaa, jos oman henkiriepunsa haluaa säilyttää. Nopeatempoista toimintaa tuetaan XCOM-perinteiden mukaan ryhmänjohtohommilla, jotka on saatu istumaan äksönin lomaan yllättävän hyvin.

Oman ryhmän käskyttäminen on jouhevaa, kiitos Mass Effectin komentovalikkoa muistuttavan toimintopyörän. Taisteluissa kertyneellä kokemuksella tiimiläisille hankitaan uusia taitoja, jotta ekstraterrestriaaliuhan torjuminen sujuisi vauhdikkaammin. Komentelu soljuu näppärästi reaaliajassakin. Kun pyörä nousee näytölle, toiminta hidastuu mateluksi. Systeemi toimii padillakin riittävän ripeästi.

Apukamujen erilaiset taidot näkyvät oikeasti taistelukentällä ja etenkin isompien mörrien kurittaminen on paljon helpompaa, kun tiimiläisten erikoistaitoja yhdistelee toisiinsa. Toimintopyörä tulee nopeasti tutuksi, sillä taistelun tiimellyksessä käskyttäminen tulee tutummaksi kuin räiskyttäminen.

1960-luvulle sijoitettuna tieteisräiskintä tuntuu todella tuoreelta. Sekin auttaa, kun olen viime viikot viettänyt pahassa Mad Men -koukussa. Rikollisen vähän peleissä käytetty aikakausi tuo kokonaan oman vivahteensa äksöniin ja muukalaisiakin kutsutaan ulkopuolisiksi. Oma roolinsa on myös kylmällä sodalla ja kahden suurvallan jatkuvalla nokittelulla. Samalla peli luo näppärää temaattista siltaa aikakaudella vallinneesta tuntemattoman pelosta.

Vaikka peli ei keksi räiskintäpyörää totaalisesti uudelleen, taktinen pinnoite riittää yllättävän pitkälle, ja minä viihdyin kylmän avaruussodan keskellä helkkarin hyvin.

Mitäs maailm...oho!

Juho Kuorikoski

 

73