Fumito Uedan ja Team Icon fanit ovat kärsivällisesti odottaneet studion The Last Guardiania yli kymmenen vuotta. Onneksi, sillä nimenomaan kärsivällisyyttä peli vaatii.
Fumito Uedan tiimin tarinoiden tyylisiä juttuja nähdään peleissä edelleen liian harvoin. Ico kertoo tyttären taistelusta äitiä vastaan, Shadow of the Colossus menetyksen haikeudesta ja Last Guardian epätavallisesta ystävyydestä.
The Last Guardian heittää pelaajan muinaisten raunioiden ja valtavien tornien täyttämään mystiseen laaksoon. Pelaajan ohjaama nimetön poika yrittää palata kotiinsa kumppaninaan petoeläin, jonka hän nimeää Tricoksi. Keskeiseksi teemaksi muodostuu ihmisen ja eläimen välinen side.
Vaikka Trico on talon kokoinen linnun ja koiran sekoitus, on se samalla yksi pelimaailman uskottavimmista tekoälyhahmoista. Väite kuulostaa kehulta, mutta realismi tuo mukanaan myös tukun ongelmia.
Siipiveikot
Nuori poika herää unesta valtavan kivisen kammion sisällä eikä tiedä, miten hän on sinne päätynyt. Hänen kehoaan peittävät oudot tatuoinnit. Vierellä makaa jättimäinen petoeläin, jota tarinat kuvaavat ihmissyöjäksi. Poika on varuillaan, mutta peto vaikuttaa loukkaantuneelta, joten hän päättää auttaa sitä. Näin kaksikon välille on kylvetty luottamuksen siemen, joka alkaa hitaasti itää seuraavan kahdentoista pelitunnin aikana. Lopputuloksena on epätodennäköinen, mutta kaunis ystävyys.
Poika ja Trico pakenevat yhdessä kraaterimaisen laakson sisällä sijaitsevasta muinaisesta linnasta. Ainoa tie ulos vie ylös ja korkeimman tornin saavuttaminen vaatii kymmenien nokkelien pulmien selvittämistä. Ratkaisut vaativat aina pojan ja Tricon välistä yhteistyötä. Suhde on symbioottinen, sillä kumpikin voi tehdä mitä toinen ei. Poika voi ryömiä ahtaista aukoista, kiipeillä kapeita reunamia pitkin ja aukaista portteja. Trico voi puolestaan hyppiä pitkiä etäisyyksiä poika selässään ja puolustaa häntä raunioita vartioivilta sotureilta.
Pakenemisesta muodostuu kaksikolle yhteinen päämäärä ja yhdistävä tekijä. Huone huoneelta, ratkaisu ratkaisulta ihminen ja eläin oppivat ymmärtämään toisiaan yhä paremmin. Kaksikon välinen ystävyys on tarinan vetoavin piirre ja lähestulkoon ainoa, joka on välittömästi ymmärrettävissä. Ympäröivä maailma jää suurilta osin mysteeriksi, mutta se ei haittaa. Kyse on pojan ja Tricon yhteisestä tarinasta. Ystävyyden ja lojaaliuden teemat ovat tärkeämpiä kuin mytologian selvittäminen.
Tänä yönä juhlivat ne, jotka osaavat nauttia
Trico on ehdottomasti pelin todellinen tähti, mikä paljastuu tuhansissa yksityiskohdissa. Muu maailma, mukaan lukien pelaajan ohjaama poika, on toteutettu selkeästi yksinkertaisemmin. Otuksen höyhenpeite aaltoilee liikkeiden mukana. Vedestä noustuaan otus ravistelee itsensä kuivaksi. Pienistä eleistä ja väriään muuttavista silmistä pystyy näkemään, onko otus vihainen, peloissaan vai hämillään. Välillä se innostuu leikkimään perhosen kanssa tai nuuhkii pojan hiuksia. Tricon käytöstä on kiehtovaa katsella. Vaikka kyseessä on yliluonnollinen fantasiahahmo, tuntuu se silti todenmukaiselta omassa maailmassaan.
Alkuvaiheessa Tricoa pystyy ohjaamaan ainoastaan kutsumalla sen luokseen. Alkupään yksinkertaisimpien puzzlejen kanssa tämä toimii mainiosti. Ympäristöstä on löydettävä kohdat, joita pitkin Trico voi kiivetä tai loikkia. Oikeaan kohtaan johdatettu otus nousee seisomaan takajaloilleen, jolloin sen vartaloa pitkin voi kiivetä. Yhteistyön sujuessa kiintymys alkaa muuttua aidoksi. Huomasin silittäväni petoa palkkioksi auttamisesta, vaikka pelillisesti siitä ei ollut hyötyä.
Trico ei kuitenkaan aina tottele. Kerran se jätti kutsuni huomioimatta ja asettui makaamaan selkä minuun päin. Komennon toistaminen ei auttanut, joten, hetken mietittyäni, vaihdoin taktiikkaa. Juoksin nurkan taakse piiloon ja – aivan kuten oikea eläin – Trico juoksi perääni katsomaan, minne katosin.
Pojan ja pedon suhde vahvistuu seikkailun edetessä ja Tricoa pystyy suostuttelemaan tekemään erilaisia asioita. Parin tunnin jälkeen Tricolle pystyy antamaan yksinkertaisia komentoja, kuten ”mene tuonne”, ”lyö tuota” ja ”hyppää”. Voisi olettaa, että pelin pelaaminen olisi tämän jälkeen helpompaa, mutta käykin päinvastoin.
Petoa ei voi kesyttää. Vaikka pidän ajatuksesta, että Trico on itsenäinen olento, joka noudattaa omia vaistojaan, niin pelimekaniikkana päädyin inhoamaan sitä. Vaikka ulkomuodoltaan Trico muistuttaa eniten koiraa ja lintua, luonteeltaan se on selvästi kissa ja valitettavasti minä en ole kissaihminen.
Tuhannen tulimmaista
Pelin kiehtovin piirre paljastui myös kaikkein rasittavimmaksi ja seuraavat kymmenen tuntia pelin parissa olivat enimmäkseen turhauttavia. On todella raivostuttavaa ratkaista puzzle ja tietää tarkalleen, mitä tulisi tehdä, mutta jämähtää paikoilleen, koska Trico kieltäytyy yhteistyöstä. Mikäli Tricoa ei huvita, se ei tottele, vaikka kuinka komentaisi, anelisi tai näyttäisi mallia. Pahimmillaan otus loikkaa takaisin alemmalle tasolle, josta sen on juuri saanut maaniteltua pois.
Pulmiin on yleensä vain yksi ratkaisu, joten pelaaja on riippuvainen Tricon avusta. Kun se kieltäytyy, tuntee itsensä täysin avuttomaksi. Puzzlet muuttuvat yhä monimutkaisemmiksi ja vaikka pelaajalla on käskyjen myötä enemmän keinoja niiden ratkaisemiseksi, niin yksikään niistä ei toimi luotettavasti. Huusin Tricolle niin usein, että sivustakatsoja voisi luulla sitä ohjattavan äänikomennoilla.
Ainoa vaihtoehto on odottaa ja toivoa parasta. Viidentoista minuutin kikkailun jälkeen Trico saattaa yhtäkkiä ilman minkäänlaista pelaajalle selkeää syytä tehdä etenemiseen vaaditun tempun. Pelimekaniikkojen epäluotettavuus saa jatkuvasti kyseenalaistamaan itseään sekä peliä. Missään vaiheessa ei käy ilmi, onko onnistunut lopulta antamaan oikean käskyn oikeaan aikaan oikeassa kohdassa vai päättikö Trico vain lopulta tehdä sen, mitä siltä pyydettiin. Seurauksena ei ole saavutuksen tunne, vaan helpotusta siitä, että loppu on askeleen lähempänä.
Itsenäisyys ja pieni itsepäisyys teki Tricosta aluksi tavallista kiehtovamman kumppanin, mutta rajansa kaikella. Aivan liian usein tunsin olevani vihamielisen tai vähintäänkin välinpitämättömän tekoälyn armoilla. Jos varmimmin toimiva keino puzzlen ratkaisemiseksi on jättää peli päälle ja piipahtaa itse muualla, on pelisuunnittelussa parantamisen varaa.
Tuhannentuhattamiljoona tulen palavaa turjaketta!
Tricon temperamentti ei ole pelin ainoa turhauttava seikka. Päähahmo on lapsi ja tämä heijastuu ohjaukseen. Nulikka kompuroi jatkuvasti. Yksinkertaiset asiat, kuten laatikoiden siirtäminen, osoittautuvat haasteiksi. Se tekee ohjauksesta realistisempaa, mutta ei hauskempaa.
Ohjauksessa on myös ongelmia, joita ei voi pitää tarkoituksellisina. Tricoa pitkin kiipeileminen on kömpelöä. Hyppääminen on epätarkkaa ja, koska merkittävä osa pelistä on tasohyppelyä, ei tätä voi pitää vähäpätöisenä ongelmana. Yhdellä napilla hoidetaan myös liian montaa tehtävää. Ympyrällä kiivetään, tartutaan esineisiin, käytetään kilpeä ja silitetään Tricoa. Virheliikkeiltä eikä kommelluksilta ei voi välttyä.
Pelaaminen ei ole kuitenkaan pelkkää tuskailua. Sotureita vastaan taisteleminen pysyy jännittävänä, koska pelaajan ohjaama hahmo on suurimman osan ajasta lähestulkoon puolustuskyvytön ja riippuvainen Tricon suojelusta. Näissä vahvemmin skriptatuissa hetkissä peto ei petä ja hetket saavat hetkeksi unohtamaan aikaisemmat erimielisyydet.
Palapeli
Upean kenttäsuunnittelun vaikuttavuus paljastuu vasta ajan myötä. Oikeastaan koko peli on vain yksi valtavan iso taso, sillä maailmaa ei ole jaettu kappaleisiin eikä paikasta toiseen siirrytä välivideoiden kautta. Palaset sopivat yhteen täydellisesti ja on aina hämmentävää nähdä tuttuja paikkoja uudelleen eri näkökulmasta.
Ulkotilat ovat kauttaaltaan upean näköisiä, värikkäitä ja hienosti valaistuja, mutta niillä on tapana saada ruudunpäivitys takkuilemaan. Sisätilat tuovat mukanaan omat ongelmansa. Harmaat ja ahtaat käytävät käyvät nopeasti tylsiksi ja valitettavasti ne myös korostavat pelin kameraongelmia. Koska suurin osa ajasta vietetään jättiläismäisen otuksen vierellä, pelaaja joutuu jatkuvasti katselemaan lähikuvaa pojan selästä, Tricon höyhenistä tai seinästä. Ruutu käväisee mustana joka kerta kameran eksyessä seinään sisään.
The Last Guardianin poikkeuksellisen pitkän suunnitteluajan huomaa sekä hyvässä että pahassa. Siihen käytetty aika näkyy saumattomassa kenttäsuunnittelussa, visuaalisessa tyylissä sekä ennen kaikkea Tricossa, joka on yksi pelimaailman realistisimmista tekoälyhahmoista siitä huolimatta, että se on kaksion kokoinen siivekäs piski. Näitä saavutuksia ei voi vähätellä.
Toisaalta jouduin käyttämään puoli tuntia puolen minuutin puzzlen parissa. Heikon pelattavuuden, temppuilevan kameran ja toistuvien ruudunpäivitysongelmien vuoksi The Last Guardian tuntuu peliltä, jonka olisi pitänyt ilmestyä kymmenen vuotta sitten. Tänä päivänä siitä on huomattavasti vaikeampi nauttia.
Tarinan loppu on kuitenkin niin onnistunut, että se saa kaiken tuntumaan melkein vaivan arvoiselta. Vastaukset annetaan kaikkiin kysymyksiin, jotka sellaisen ansaitsevat ja loput jätetään tulkinnan varaan. Jos The Last Guardian olisi koostunut ainoastaan pelin ensimmäisestä ja viimeisestä kahdesta tunnista, olisi se ollut yksi vuoden lempipeleistäni.
Ja jos koiralla olisi siivet, se lentäisi.
Ico 2
The Last Guardian selvisi pitkästä synnytyksestä, sillä seikkailun ja omaperäisen maailman magia on tallella. Icon ja Shadow of the Colossuksen jälkeen magia ei ole enää yhtä originellia, mutta uutinen onkin se, että se on edelleen olemassa. Viimeinen suojelija kertoo tekemisen ja tunnelman kautta vähäeleistä tarinaa, jossa tilan tuntu, maailman äänet, tuulessa huojuvat puut ja heinä näyttelevät yhtä suurta osaa kuin poika ja Trico.
The Last Guardian antaa aikaa ja tilaa ihailla komeaa arkkitehtuuria ja imeä eteeristä fiilistä. Kauniit ja melkein aidosti huimaavat miljööt tukevat hienosti rauhallista pysähdy ja nuuhkaise tuulta -pelitapaa. Ajan puremien maisemien ihailua varten on rakennettu jopa parvekkeita. Reitti on lineaarinen, mutta mennyt ja tuleva on icomaisen jännästi läsnä: tuolla olin ja tuonne varmaan menen. Seikkailussa ei mitään turhaa, ainoastaan poika, kiltti peto ja suuri vihollinen: linna.
Massiivinen kivilinna ei ole pelkkää pintaa. Nokkelissa ja loogisissa etenemispulmissa tarvitaan kekseliäisyyttä, tarkkaavaisuutta ja ripaus uhkarohkeutta, sillä ihqun eloisa Trico on aktiivinen tasoloikkaelementti. Harvakseltaan kohdatut viholliset ovat ongelmia, sillä poika ei ole taistelija, vastustajat pitäisi ajaa jotenkin Tricon kynsiin. Piristävää, konfliktit ratkaistaan sadunomaiseen tapaan päätä käyttämällä.
Kaikki ei ole yhtä autuutta, sillä kontrollit ovat vanhahtavan kulmikkaat. Kameran tahmaisuus korjautuu herkkyyttä säätämällä, mutta ohjauksen binäärisyydelle ei voi mitään: poika siirtyy hitaasta hiipimisestä suoraan juoksuun ja ketjuhyppyjen arviointi jää toisinaan valistuneen arvauksen varaan. No, upea tunnelma auttoi minua unohtamaan ohjauksen särmät.
Viimeinen suojelija naittaa edeltäjänsä tyylikkäästi yhteen, jylhästä mysteerilinnasta parina pakeneminen on Icon peruja, aarnikotkamainen jättikoira Trico ja sen päällä kiipeily kumartaa Kolossin varjolle. Lasi puoliksi tyhjänä kyseessä on ”vain” loistavien ideoiden uusintakierros, mutta minä kehtaan mainita sen samassa lauseessa kuin Icon ja Shadow of the Colossuksen, mikä ei ole vähän se.
Petri ”Kolossi” Heikkinen
74
