Artikkeli avautuu myöhemmin.
Niko Nirvi haluaa viedä pelaamisen ilosanomaa kaikkialle. Hän käskee meidän itse kunkin miettiä, mitä me kaikki voisimme tehdä vielä enemmän. Rakasta videopelejä, niin ne rakastavat sinua!
* * * * *
Parikin tv-sarjaa antaa sellaisen kuvan, että konttorit ovat leppoisia, mukavia työpaikkoja. Työtoverit jakavat toistensa surut ja murheet, pätevä esimies tuo valoa päivään hauskoilla kaskuillaan. Mutta miksi niissä unohdetaan toimistojen tärkein etu, nopea lähiverkko ja paljon pelaajia?
Koska toimistoissa ei pelata. Edes meillä Pelit-lehdessä. Tuliko yllätyksenä?
Monella on ruusuinen kuva pelilehtien toimituksista. Jumalolennon kaltaiset supertoimittajat naputtavat iskevää kritiikkiä peleistä, toisella silmällä katsellen Galacticaa, toisella uusimpia Xbox 360 -pelejä. Pöydät ovat täynnä animefiguureita Japanin kirjeenvaihtajamme Himo-sanin suursuosikista, Takahinuri Dessu Go Go! -deittipelisarjasta. No ei ihan.
Julkisesti väitämme, että tämä olisi aika vaativaa duunia. Töissä ei ehdi pelata, koska pitää tehdä oikeita toimittajan hommia. Työaika lasketaan kyllä yhdeksästä viiteen, mutta ikävä kyllä viiteen aamuyöllä. Myöhään tullut ylipeli puserretaan lehteen viikonlopun täydellisenä uhraamisena, sun muuta säälittävää ruikutusta.
Truth? You can't handle the truth!
Oikeasti pelitoimittajan homma on leppoisaa. Vapaa-aikaa on älyttömästi, sillä yhteen omaan peliarvosteluun menee kaksi tuntia seitsemän minuuttia. Tunti peliä, tunti kirjoittamista ja arvosana luntataan Metacriticistä mahdollisimman sopivasta kohdasta, jotta mahdollisimman moni sen hyväksyy. Vähän vielä mielistelyä, eikä kukaan valita.
Peliennakot saadaan suoraan pelifirmoilta, loppu arvosteluteksti tilataan Intiasta metritavarana. Kumpiakin pitää vähän viilata. Jo Superpower tiesi, että suomalainen nimi lisää uskottavuutta. Intialaisista peliguruista tehdään vitsin vuoksi vaikka Aleksi Kuutio, Heikki Hurme tai suoraan toimituksen osoitteesta väännetty Lassi Lapintie. Tuleva PS3-gurumme on Thorn Pohjola.
Ongelma on siis runsas luppoaika. Tuukka flirttailee Annikan kanssa, Tuomas suunnittelee Uutispäällikkö-kylttejä ja Tapio on WoW-kerhonsa kokouksessa. Itse käytän koomikonlahjojani moraalin kohotukseen ja yhteishengen luomiseen. Kollegani vertaavat minua kuuluisaan brittikoomikko David Brentiin.
Kuubankriisi-serenadi
Mutta kaksi viikkoa sitten keksimme jotain ihan uutta. Kello oli ruokatunti ja olin juuri tullut töihin. Me tulimme ruokalasta, kai hiukkasen horjuen, oli jälkiruokia syöty, ja vyö oli ihmeellinen. Joku huomasi sattumalta, se oli kai Salminen, että kun me kerran kirjoitamme peleistä, voisimme ihan piruuttamme pelatakin niitä. Se ihan velvollisuutemme on, ja työpäiväkin kuluisi.
Ikävä kyllä kaikki pelit tuntuvat olevan liian tyhmiä tai lapsellisia aikuisille miehille. Päädyimme sitten DEFCONiin, siinä saa sentään ampua ydinkärkiä Englantiin.
Kolmelle meistä ei ollut minkäänlaista ongelmaa antaa 14 euron piskuista avustusropoa pienelle itsenäiselle ja omaperäiselle pelifirmalle, näin lunastaen laukaisukoodit DEFCONiin, joka sisältää suoraan toimistoympäristöön sovelletun pelimuodon. Ikkunassa äärettömästi pyörivä peli häviää sekunnin murto-osassa palkkiin, mikä mahdollistaa pelaamisen jopa normaalissa ankeassa toimistoympäristössä. Tehtäväpalkissa pikkuisellä DEFCON-ikonilla on tärkeä tehtävä. Kun se alkaa vilkkua, se on merkki siitä, että joku on juuri laukaissut ohjuksia.
Kuvittelimme pelin soljuvan niin verkkaisesti, että avustajapalkkioiden pyöristysvirheitä Bahamalle siirrellessä riittää, kun silloin tällöin tsekkaa missä mennään. Näin voisi kuvitella.
Elämä puuttuu peliin
Office-pelissä idea on se, että peli kulkee vain ja ainoastaan tosiajassa. Sitä ei voi nopeuttaa, sitä ei voi hidastaa. Siksi siinä tulee mukaan ihan uusi taktinen ulottuvuus, jota oikeaksi elämäksi kutsutaan. On vaikea vastata sotatoimiin, jollei ole paikalla.
Työpaikan yhteishenki kasvaa, kun kaikki käyvät yhtä aikaa syömässä, syövät samaa vauhtia ja tulevat syömästä tasajalkaa. Hississä käydyt, kulloistakin maailmantilannetta käsittelevät keskustelut eivät kerää ihan yhtä paljon huomiota kuin Nethackiin liittynyt spekulaatio ihmisuhrauksen hyvistä ja huonoista puolista.
Yllätykseen ei vaadita ruokatunnin mittaista paussia. Kun käy näyttämässä käärmeelle kaakelia, vastapuoli ehtii kevyesti organisoida koordinoidun ydiniskun keskikantaman sukellusveneohjuksilla, vaikka kuinka aloittaisi jo matkalla ja pihistäisi lopetuksessa. Mutta nämä lyhyet tauot ovat vapaaehtoisia, kiinni vain päättäväisyydestä ja siitä, paljonko tyhjään virvokepulloon mahtuu.
On aika ikävää, kun mikromanageroi hävittäjiään kohtaamaan tulevan pommikoneaallon mahdollisimman tehokkaasti, kun Johtajan bunkkerista kajahtaa pahaenteinen "Olisko sinulla hetki aikaa?" Palaneen käry alkaa nousta, kun Rakastettu Johtajamme aloittaa, jotta ""Niin, Tuukka sanoi että sinä olet tällä alalla asiantuntija, joten..." Korva rekisteröi kaukaa ilonhuudahduksia, joita syntyy kun saa vapaalipun toisen maan ydinmankeloimiseen.
Toimistopelaaminen on riski, jossa arvokasta tietoa voi joutua vääriin käsiin. DEFCONissa tieto on valtaa, laivasto-osasto väärässä paikassa väärään aikaan/oikeassa paikassa oikeaan aikaan tekee pommikoneaallosta tai sukellusveneiskusta hetkessä pieleen menneen yrityksen. Avokonttorissa joukkojen sijoittelu on julkista tietoa jokaiselle, jonka kengissä on kumipohjat.
Jos DEFCONista pitää kaivaa jotain huonoa esille, se syö aika tehokkaasti työaikaa, sillä Voittajan on pakko mikromanageroida.
Pelintestaamisen varjolla suoritettu toimiston laajuinen ydinsota paljastaa, että toimisto-DEFCON on tuhat milliröntgeniä hupigeigerissä. Se on niin hauska, että sitä voisin pelata kotonakin, vaikka arvostelu on jo kirjoitettu! Pitäisiköhän se tietokone vihdoinkin ostaa?
Ilolaastaria avokonttorin avohaavoihin
Vakavasti puhuen, DEFCON todistaa, että koulu- ja toimistoympäristöön suunnitellut pienet stealth-pelit eivät ole yhtään kakkelimpi idea, ainakaan palkkaorjien ja oppilaiden mielestä. Toimistoympäristöhän on kypsien aikuisten muodostama työympäristö, jossa meno on kuin keskiajalla. On suoraa liittoutumista yhtä raukkaa vastaan, klikkejä, selän takana panettelua, nuoleskelua, pyrkyryyttä ja selkäänpuukotusta. Ihan kuin hyvässä moninpelissä! Jos tuon kaiken vihan ja turhautuneisuuden saisi purkaa pelin kautta, eikö vain toimistoista tulisi maanpäällisiä paratiiseja, jonne mennään lepäämään perhe-elämän rasituksista?
Mutta Suomen euroviisuvoittokin kalpenee niiden esteiden edessä, jotka täytyy ylittää, jotta Suomen toimistot täyttyisivät iloisista pelaajista. Voisi vitsikkäästi sanoa, että peleillä on toimitusvaikeuksia, ha ha!
Toimistopelin pitää olla idealtaan ja pelattavuudeltaan niin yksinkertainen, että laskentamerkonomikin sen ymmärtää. DEFCON on nippanappa siinä rajoilla, ehkä. Sen oppii kevyesti kolmen päivän kurssituksella, ja DEFCON-tukihenkilö muistuttaa maanantaisin, mistä pitää painaa.
Ehkä se on pieni ongelma, että toimistot ovat täynnä ihmisiä, joille koko pelikulttuuri on yhtä kaukainen käsite kuin Ork planeetta Morkilta. Vielä tärkeämpää, siellä on vähän, mutta sitäkin tärkeämpiä ihmisiä, joiden näkemys työajan käyttämisestä pelaamiseen on yllättävän nurja, suorastaan vihamieleinen. En ymmärrä miksi, siis voihan ne työt sitten tehdä vaikka ylitöinä?
Mutta ajat muuttuvat. Jossain vaiheessa konsulttifirmat ovat lypsäneet kvartaalitalouden tyhjiin, ja seuraavassa muoti-ideologiassa ihmiset ovat tärkeintä. Täydellinen strategianmuutos nimittäin vaatii monta kallista kurssia ja konsulttia ennen kuin uusi oppi on sisäistetty.
Yhteishengen kohotuksessa huovutuksen ja sisäkiipeilyn rinnalle kohoaa leikkimielinen yhteispelaaminen. Voi sitä kokkapuheiden määrää, kun Kirjanpidon ja Henkilöstönhallinnon allianssi murskaa Sovellustuen ja Tuotesuunnittelun nöröt.
Julistan täten perjantain, marraskuun 17. päivän, toimistopelaamisen päiväksi. Silloin kukaan ei saa tehdä tylsiä töitä, vaan pelaamisen merkeissä tutustuu työtoveriinsa ja opettelee tämän nimen. Edes päiväksi.
