Suomi-ilmiö

Vaihdokki

Herkullisten paradoksien ystävät, nyt lautaselle The Swapper! Vaikka se kopioi ja kloonaa, sen keskellä on hersyvän makoisa sielu.

Indie-ympyröissä on tapana naureskella isojen pelien isoille kliseille. QTE-rämpytystä, skriptattua putkiräiskintää tai tunnereaktioiden kalastelua nuorilla, haavoittuvaisilla tytöillä? Ei vaan meidän peleissä sellaista, har har har!

Kun metsästät kliseitä, varo, ettet itse muutu kliseeksi. AAA-kehittäjät voivatkin jo osoitella syyttävästi taidemanttelia havittelevia puzzletasoloikkia, joita kansainvälinen indie-tehdas puskee ulos.

Tunnette tapauksen: itsetietoinen narratiivi, tyylitelty ulkomuoto, uusi pelillinen temppu… Kotimaisen (ja epäonnisesti nimetyn) Facepalm Gamesin debyyttipelissä The Swapper on kaikki kolme. Mutta so not, kunhan klassikoista on otettu oppia ja niiden ideoita on jalostettu eteenpäin. The Swapper onkin kuin Braidin, Limbon ja P. B. Winterbottomin polyamorinen liitto, johon välillä itse Metroid poikkeaa tuomaan uutta säpinää.

Ja se on erinomainen.

 

Kertakäyttöiset sankarit

Yksinäinen pikku kosmonautti astuu hylättyyn tutkimuskeskukseen. Heti alusta lähtien on selvää, että jotakin epätavallista, mitä todennäköisemmin myös epäonnista, on päässyt käymään. Mitä, sitä selvittävät telepaattisesti kommunikoivat kivenmurikat ja kadonneen henkilökunnan sekavat viestilogit. Mutta mikä onkaan tämä pyssylaite, jolla voi monistaa itsensä?

No se on The Swapperin pelillinen koukku: yhdellä klikkauksella protagonistimme loihtii itsestään yhdestä neljään kopiota, jotka kaikki toistavat isäntänsä liikkeitä. Kun kävelee oikealle, muutkin kävelevät oikealle. Kun hyppää, muut kysyvät, kuinka korkealle. Jos joku sattuu saamaan surmansa, ei hätää, uusia riittää rajattomasti. Kim Jong-Un on jo lokalisoimassa peliä Pohjois-Korean markkinoille, vaan ah! Toinen klikkaus siirtääkin ykkösmiehen animan minkä tahansa kloonin kehoon. Kaikki samanlaisia, kaikki tasa-arvoisia.

Varustearsenaali ei tästä kehity, mutta se, mikä kehittyy on tempun luova käyttö. Aluksi xeroxnautteja keksii lähinnä sijoitella painolaattojen päälle, mutta mielikuvitus pannaan pian laukkaamaan. Itse koin yhden hienoimmista ahaa-hetkistä, kun oivalsin, miten kopioiden avulla saa voiton painovoimasta. Se tietää tosin ruumiita, vaan mikäpä edistysaskel ihmiskunnan historiassa ei?

Aivan ranttaliksi ei voi sentään heittäytyä, sillä klooneja voi tehtailla vain näköyhteyden rajoissa, eli kopioita ei saa seinien taakse. Itsensä kanssa leikkimistä rajoitetaan myös erivärisellä valaistuksella, esimerkiksi punaisten lyhtyjen alueella on turha kuvitella voivansa vaihtaa identiteettiä.

Vaikka pelillisiä palikoita ei monta ole, The Swapperin puzzleissa ei monistaminen maistu. Jokainen uusi pulma tuntuu tuovan jonkin pienen tuoreen näkökulman swappailuun. Turhaa filleriä ei ole ahdettu mukaan peliaikaa pidentämään, josta voisi useampikin pelintekijä ottaa oppia.

Yllättäen arvoitukset ovat myös juuri sopivan haastavia. Aivosolujaan joutuu törkkimään kiitettävästi, mutta totaalijumitus on harvinaista. Paitsi aivan lopussa, mutta silloin se kuuluu asiaan! Yhden painolaattailun lunttasin suosiolla, kun pelaamisen hauskuus vaihtui hetkeksi millintarkkaan säätämiseen (tai sitten en vain osannut). Se on kuitenkin pieni tahra laadukkaassa puzzlekokonaisuudessa.

Kuolleempi avaruus

Ongelmanratkonta on The Swapperin selkäranka, mutta pelin todellinen tähti on sen upean vähäeleinen tunnelma.

Miljöönä toimivassa tutkimuslaitoksessa kukaan ei totisesti kuule huutoasi. Paikasta huokuu autius, heitteillejättö, tuntematon uhka. Ilmapiiri on painostava, mutta ei liian. The Swapper on ennen kaikkea haikea ja salaperäinen, ei ahdistava.

Ahtaita käytäviä navigoidessa saattaa hetkittäin iskeä klaustrofobia, mutta se katkeaa hienosti toteutetuissa tyhjiölentelykohdissa. Avoimessa avaruudessa leijailu on The Swapperin vastine kelluntatankille: rauhoittavaa ja palauttavaa. Sitten jaksaa taas painaa menemään Metroidvania-henkisessä puoliavoimessa ympäristössä. Reitti on yleensä suhteellisen selvillä, joten yletöntä harhailua ei joudu harrastamaan. Toiset tykkää, toiset ei. Ciireisenä cityihmisenä nautin rivakasta etenemisvauhdista.

Tunnelmaa tukee tyylitajuinen toteutus. Hahmot ja lavasteet on rakennettu muovailuvahasta (yay!), mikä antaa pelille hyvin persoonallisen ilmeen. Animaatio on valitettavan vähäistä, mutta staattisuus korvataan unenomaisilla ympäristöillä. Mystisessä sinisessä valossa kylpevän avaruusdecon keskellä seikkailu jaksaa ihastuttaa koko pelin ajan.

Taustalle valikoidut minimalistiset pianoraidat istuvat meininkiin täydellisesti, kunhan ei odota korvamatoja. Myös hiljaisuutta on osattu käyttää taitavasti hyödyksi. Välillä tuntuu, että peliä säestetään pelkällä vanhan vinyylin rahinalla, mikä toimii The Swapperin tapauksessa kympillä. Yksin oot sä astronautti, kaiken keskellä yksin.

 

Kopion kopion kopio

Puzzlet ovat hyviä ja tunnelma ässä, mutta sen kolmannen tärkeän osa-alueen, tarinoinnin, kohdalla The Swapper hidastaa MM-pikajuoksusta turvalliseen hölkkään.

Kaksoisolentoja tyhjästä luova monistuspyssykkä tarjoaa herkullisen lähtökohdan pohdiskeluun. Mitä merkitystä on kopiolla, jos jäljennöstä ei pysty erottamaan alkuperäisestä? Onko alkuperäistä enää edes olemassa, jos sieluaan pystyy siirtämään eri kehojen välillä? Mitä on tämä ”sielu”? Onko kopioiden tietoinen tapattaminen murha?

Nämä ovat kaikki hyviä kysymyksiä, jotka The Swapper myös esittää, mutta siihen se jääkin. Mielelläni olisin nähnyt muutama vastausyrityksenkin. Juoni ei ole huono nytkään, mutta vähällä vaivalla The Swapperista olisi voinut tulla Solariksen pelimuotoinen pikkuveli.

Tarinankerronnan ja varsinaisen pelaamisen suhdetta olisi voinut tiivistää, sillä abstraktien puzzlehuoneiden ja stooria edistävien muistiinpanojen välillä ei tunnu olevan kummoista yhteyttä. Joko peli ei edes yrittänyt selittää, miksi siinä kerätään aivopähkinöiden sisään kätkettyjä ihmepalluroita tai sitten missasin jotakin olennaista. Kyse ei taaskaan ole maailmanluokan ongelmasta, mutta ei fiba fiilistä parannakaan.

Jos jostain The Swapperin turinointi selviää puhtain paperein, niin lopetuksesta, joka on hyvälle tieteistarinalle ominaisesti vähemmän onnellinen. Karuudestaan huolimatta (ketä yritän huijata, juuri sen takia) pelin viimeinen kuva jäi mieleen yhtenä tämän pelivuoden ykköshetkistä. Häivytys mustaan, esirippu, hillityt aplodit.

 

Trooppinen hedelmä

Narinapajatsoni takaressusta löytyy vielä The Swapperin eräänlainen tuttuus genrensä edustajana. Hahmon monistus on kelpo kikka, mutta mukaan on eksynyt jokunen tylsä trooppikin. Esimerkiksi painovoimalla leikkiminen ei tunnu enää varsinaisesti tuoreelta. Laatikoitakin muistan etäisesti jossakin pelissä joskus siirrelleeni.

Vali turha vali, sillä vikoineenkin The Swapper on lajityyppinsä parhaimmistoa sellaisella voimalla, että mielenkiinnolla jään odottamaan, millainen hedelmä Naamain palmusta seuraavaksi tipahtaa. Älkää vain dumpatko muovailuvahaa!

Jos puolitiehen jäänyt tarinankerronta unohdetaan, The Swapper on debyyttipeliksi hämmästyttävän tyylikäs ja yhtenäinen teos. Mikä hämmästyttävintä, pääosasta peliä on vastaa tasan kaksi dudea, Olli Harjola ja Otto Hantula. Ei todellakaan hassumpaa!

Onneksi kaikki ostavat The Swapperista oman alkuperäisen versionsa, eivätkä tee siitä yhdestä neljään kopiota, vaikka se kuinka pelin henkeen sopisikin.

 

Aleksandr Manzos