Arvosteltu: PS4, PC
Saatavilla: Xbox One
CD Projekt Red
Versio: 1.03
Minimi: i5-2500K 3,3 GHz/ Phenom II X4 940, Geforce GTX 660/Radeon HD 7870, 6 Gt muistia
Ikäraja: 18
Pienenä luulin, että lempivärini on sininen. Noituri opetti, että se onkin harmaa.
Pelitin arvosteluissa on sääntönä, että genre pitää mainita parin ensimmäisen kappaleen aikana. Witcher 3:n suhteen minulla on positiivinen ongelma, sillä peli ei kumarra perinteisille genrerajoille. Witcher 3 ei ole roolipeli, sillä tarkoituksena ei ole pelata roolia vaan seikkailla noituri Geralt Rivialaisen hahmossa. Witcher 3 ei ole myöskään hiekkalaatikkopeli, kuten avoin maailma ja aukea ympäristö antaisivat olettaa, sillä vaikutusmahdollisuudet maailmaan ovat rajalliset.
Witcher 3 on tarinallinen tunnelmointipeli. Lajityypin edustajia ei ole montaa, sillä loistava käsikirjoitus on olennainen osa seikkailua, miljöö elimellinen osa fiiliksen rakennuspalikoista ja pelityypin vaatima työmäärä niin valtava, ettei moiseen ole kovin monessa pelifirmassa varaa. Käsityön määrä näkyy kaikessa, sillä tehtävät ovat monipuolisia ja yksilöllisiä. Vain Novigradissa sorrutaan hetkeksi perinteiseen juoksupoikailuun, mutta tekijät ovat selvästi uskoneet eläväisen suurkaupungin varastavan huomion, niin melkein käykin.
Metsästä elämyksiä
Witcher-pelisarja pohjautuu puolalaisen Andrzej Sapkowskin Noituri-fantasiakirjoihin, joiden teemoja, tarinoita ja henkilöhahmoja pelit lainaavat. Pelaaminen ei vaadi kirjojen tuntemusta, peli jopa spoilaa muutamia avaintapahtumia suomennosten tahtiin lukeville. Maailma muistuttaa keskiaikaista Eurooppaa, jossa Nilfgaardin keisari hyödyntää pohjoisten kuningaskuntien eripuraa ja valloittaa suuria osia mannerta.
Kirjojen ja pelin päähenkilö on hirviönmetsästäjä Geralt Rivialainen, mutantti ja supersoturi, joka on yhtä aikaa rahvaan kunnioittama ja pelkäämä. Geraltin tavoitteena on vältellä kuninkaiden ja velhojen valtapeliin sekaantumista ja löytää kadonnut ottotyttärensä Ciri. Cirin on ennustettu tuhoavan nykyisen maailman ja aloittavan uuden, joten kaikki velhoista kuninkaisiin haluavat saada nuoren naisen käsiinsä. Geraltista lähtien hahmot ovat tavallaan antisankareita, jotka koittavat selviytyä sodan keskellä ajaen omia itsekkäitä päämääriään.
Vaikka tarina heijastelee hienosti harmaan sävyjä, värimaailma onneksi ei. Päähenkilöiden rinnalle yhtä suureen rooliin nousee pelimaailma, jossa siellä olemisen fiilis on ihan mieletön. Huomaan metsäaukiolle ratsastaessani tuulen nousevan, käännän Särjen ympäri ja näen laskevan auringon valossa kylpevän ukkospilven vyöryvän kohti. Hetki sitten horisontissa siintäneet vuoret katoavat syysmyrskyyn. Sateen piiskatessa liki tunnen, kuinka vanhoja vammoja kolottaa kylmässä.
Pieneltäkin tuntuvasta tapahtumasta saattaa versoa pitkiä, monihaaraisia juonipuita ja toisaalta isoksi seikkailuksi kuvittelemani keikka päättyikin tylyyn ”Ei kiinnosta” -ilmoitukseen, joten ennakko-odotuksia osataan hienosti hämmentää. Parhaat paukut sijoitetaan alkuun, sillä alkupelin Punainen paroni ja varsinkin suonoidat ovat hienompia hahmoja hetkeen.
En yksinkertaisesti malttanut puskea pelkkää pääjuonta pitkin, sillä kiinnostavaa nähtävää ja koettavaa oli liikaa. Loppu ei ole Witcher 2:n tasoa, sillä lopetus hajoaa paikasta toiseen juoksenteluksi.
Suden hetki
Noituri-kirjojen maailmassa ihmiset ovat tarinan todellisia hirviöitä, minkä Witcher 3 tavoittaa todella hyvin, sillä otuksissa yhdistyy hienosti moderni fantasiakirjoitus ja vanhat kansansadut. Tarinan hirviöt eivät aina synny tyhjästä vaan ihmisten pahuudesta, ilkeydestä ja tunteettomuudesta. Esimerkiksi muotopuoli botchling-hirviö on keskenmennyt lapsi, jota kukaan ei halunnut.
Aikaisemmin aikuisteemat rajoittuivat vain seksiin, mutta Wild Huntissa sivutaan niin populistisen politiikan ongelmia kuin ihmisten muutosvastaisuutta. Tarina ei juuri pakkosyötä vastauksia, vaan jättää asiat oman oivaltamisen varaan, mikä on ylivoimaisesti vaikein keino tarinankerronnassa. Ainoastaan sota esitetään puhtaana pahantekona, mikä on peleissä jopa virkistävää.
Odotin jo pariin kertaan taikamiekka väpättäen, että kohta päästään kyntöhommiin, mutta Noiturilla käy flaksi kuin Ihmemiehellä. Vielä kolmosdeitilläkin sain vetäviltä vosuilta vain lisähommia ja tehtäväpuun lopussa nainen suoja-unmatchasi itsensä. Elostelua on vähemmän kuin aikaisemmin, jopa naistenmies Valvatti tuntuu vain muistelevan menneitä kosteita aikojaan, mikä alkaa kuulostaa jo kaveripiirini tapaamisilta. Irtosuhteiden sijaan pääosaan nousee Noiturin kimurantti suhde voimakastahtoiseen Yenneferiin ja kipuilu kakkososan heilan Triss Merigoldin kanssa. Itse olen heikkona hempeämpään punapäähän, mutta toisaalta Yenneferin koron alle tunkeminenkin houkuttaa.
Toki tarinassa on pari alastonkohtausta puhtaassa HBO-hengessä. Olin juuri ruokapöydässä selittänyt suu perunamuussia roiskuen, kuinka Witcherissä yhdistyy hienosti kansantarujen tunnelma modernien tv-sarjojen rikkaisiin henkilöhahmoihin. Ihmettelin vaimoni kysyvää katsetta, mutta pelihuoneeseen kävellessä ruudulla nököttivät parikymppisen terhakat rinnat ja keskusteluvaihtoehdot: tykkään tytöistä, tykkään pojista, kaikki käy. Se ei valitettavasti ollut Tinderissä vaan Witcherissä.
Antautuisitko Milfgaardille?
Taistelua on paljon, mutta harmillisesti mättäminen on yksi Witcherin heikoimmista puolista. Taistelusysteemi ei ole surkea, mutta se ei myöskään nouse muun pelin tasolle. Jatkuvan vihollisten niittämisen sijaan kaipaisin kirjojen hengen mukaisia, tiukkoja vääntöjä vaarallisia ja harvinaisia vihollisia vastaan. Kirjojen Geralt käytännössä aina pistää henkensä alttiiksi kumotessaan kirousta ja saattaa tehdä hengenvaarallisia virheitä. Geralt suhtautuu kohtaamiinsa otuksiin kuin sukupuuttoon kuoleviin tiikereihin, mikä ei pelissä pahemmin näy. Aika nopeasti satunnaishirviön nähdessäni potkaisin Särjelle kannuksia kylkiin.
Vaikeustaso on liki olematon ja pelin edetessä se vain madaltuu. Eniten harmittaa, että syvyyttä ja taktiikkaa ei juuri tarvita. Teoriassa hirviöitä vastaan tapellessa olisi tarkoitus väistellä, sillä osalla otuksista on esimerkiksi miekan kestävä panssari ja niitä on iskettävä selkään. Ihmisiä vastaan taas pitäisi torjua ja tehdä vastahyökkäys, mutta ei maksa vaivaa. Käytännössä vain väistän, isken selkään, väistän, isken selkään. Jos Geralt joutuu piiritetyksi, kierähdän turvaan. Ei pidemmän päälle kauhean kiinnostavaa tai palkitsevaa.
Tasonnousujen myötä Geralt myös kehittyy ja voi erikoistua taisteluun, taikoihin tai taikajuomiin. Koska tarinassa Geralt on täysinoppinut noituri, hahmo ei voi oikein saada jatkuvasti uusia taitoja, joten tasonnousu palkitaan yleensä vain tylsillä prosenttibonuksilla. Vaikka parin prosentin korotus liksaa saakin hymyilemään, ei sama prosenttikorotus kriittisen osuman todennäköisyyteen paljon lämmitä.
Viholliset eivät skaalaudu Geraltin mukaan, joten vaikeutta voi hakea menemällä paikkoihin, joihin ei vielä kannattaisi mennä. Valitettavasti randomsaalis skaalautuu, mikä syö tempun tehoa, koska riski palkitaan vain hahmon tasoisilla varusteilla.
Craftaamisen rooli jätetään suosiolla kivaksi lisäpuuhaksi, mikä on erinomainen ratkaisu. Geralt olisi pystynyt perustamaan keräämistäni yrteistä luontaistuotekauppaketjun, ennen kuin tajusin pelimaailman olevan homeopaattinen. Kerran tehtyjä taikajuomia ja pommeja ei tarvitse tehdä uudelleen, vaan Geralt jatkaa niitä meditoidessa viinalla ja täydentää varastonsa. Poikkeuksellisesti jaksoin ryynätä luolastoihin ja hautoihin piilotettujen noiturivarusteiden perässä, sillä realistinen haarniskatyyli on harvinaisen komeaa.
Tosin paikat ovat ennalta tiedossa, sillä maailmankartta kertoo mielestäni vähän liikaa. Jokainen kiinnostava kohde näytetään kysymysmerkillä, mikä muuttaa seikkailun opastetuksi turistikierrokseksi. Onneksi karttojen näyttämiä asioita voi säätää ja ne hieman muuttuvat myös vaikeustason mukaan.
Todellinen sudenkuoppa
Ostin alkuvuodesta uuden koneen Witcheriä varten, mutta universumin ilkeänä kikkana sain arvosteluversion PS4:lle. Peli nojaa niin paljon tarinaansa, etten ihan heti aloita uusintakierrosta puuceella. Witcher näyttää graafisesti komealta. Tykkään varsinkin ympäristön koko värimaailman muuttumisesta säätilan ja vuorokaudenajan mukaan. Lataustaukojen puutekin luo yllättävän paljon fiilistä, kun luolastosta ulos kömpiessä ei hetkeen erota päivän kirkkaudessa mitään.
PS4:n tehot riittävät muuten, mutta parissa joukkotaistelussa, ratsailta sotiessa ja tiheämmässä kasvustossa ruudunpäivitys putoaa jopa häiritsevän alas. Peli-telkkarini ei ole mikään jumbotron, joten tekstitkin ovat välillä turhauttavan pientä piperrystä. Kannattaa tallentaa usein, sillä peli kaatuu tasaisesti ja inventaariobugien takia myydyt tavarat ilmestyivät uudelleen valikkoon tai kamat saattoivat vaihtua päällä. Pystyin elämään asian kanssa.
Kokonaisuus on mielettömän hyvä. Yllätyn todella, todella positiivisesti, jos Witcher 3 ei ole vuoden pelini. Jo nyt se nousi heittämällä yhdeksi kaikkien aikojen suosikkipeleistäni. Harvassa seikkailussa on näin hienoja hahmoja, tarinankerrontaa, tunnelmaa ja maailmaa. Vaikka pelasin koko ajan deadlinea vastaan, unohduin jatkuvasti ihailemaan maisemia tai jumitin sivutehtävään vain nähdäkseni, miten tarinapolku etenee.
Witcher 3 on seikkailu, jossa voi suorittamisen sijaan keskittyä fiilistelyyn.
Kuin Skyrim, mutta pirusti parempi
Witcher 3:n ihanuutta pilaa vain taistelu, ja sekin vain siksi, että ylivoimaiseen Bloodborne/Dark Souls-taistelumekaniikan ja kontrollien pitäisi jo olla WASDin kaltainen vakio. Lukuun ottamatta uusiksi keksittyä, vähän soikeaa pyörää Witcher 3 tekee vuoden pelin valinnasta entistä vaikeampaa.
Nnirvi
92
Metsään haluan mennä nyt
Olen legendaarinen Geralt Rivialainen jossain koinsyömässä korvessa, ja rakastan joka hetkeä! En viitsi hoputtaa Särkeä, en halua näiltä kutkuttavilta poluilta liian nopeasti perille, vaikka silmä lepää Pohjoisten kuningaskuntien kylien, kaupunkien, linnojen ja luolastojen ankarassa arkirealismissakin.
Taistelut ovat jännittäviä ja monipuolisia, mikä on tärkeää, sillä noiturin pitkästä elämästä ei puutu hopealla ja kylmällä teräksellä ratkaistavia konflikteja. Miekan sivallukset, torjunnat, väistöt, vastaiskut ja noiturimerkit seuraavat toisiaan jouhevana ketjuna. Pataan ottamisesta saa syyttää vain itseään. Immersiota syövät vain paikkaan sidottujen vastustajien selkeät vetäytymisrajat.
Kartta paljastaa vähän liikaa, toissijaisten kohteiden kysymysmerkit verottivat löytämisen iloa. Valikot sinänsä ovat vähän kankeita ja täynnä 46” telkkarissa pientä piperrystä, mutta toisaalta kamaa ja niihin liittyvää näperreltävää on tajuttomasti.
The Witcher 3 täytti vasta hiljattain heränneet odotukseni kirkkaasti. Upeita maisemia, komeita hirviöitä, raastavia (epä)ihmiskohtaloita ja ennen kaikkea runsaasti mielekkäitä tehtäviä. Aito ja alkuperäinen puolalainen Monster Hunter ilmoittautuu Vuoden peli -kisan ennakkosuosikiksi.
Petri Heikkinen
94
Pelit suosittelee.
93
