Kerro kerro kuvastin, ken on Fabletownissa syyllisin?
Mitä jos iso paha susi ei olisikaan satua? Tai itse asiassa satuhahmot olisivat paitsi olemassa, myös asuisivat keskuudessamme?
Tästä kertoo televisiosarja Olipa kerran (Once Upon A Time) ja tekee sen umpitylsästi. Joten töllö kiinni ja käpälään Fables, joko sarjakuvana tai Telltalen pelinä. Siis ”pelinä”, koska tuttuun Telltale-tyyliin sitä on mukana vain nimeksi. Mutta illuusio pelistä toimii, ja se on tärkeintä.
Kirjoittajat hukkateillä
Walking Deadin ensimmäinen kausi oli Telltalelle varsinainen läpimurto, ja firmasta tuli kerralla onnistuneen pelikäsikirjoittamisen synonyymi.
Mutta ei peliä käsikirjoittanut firma, vaan sen työntekijät, Sean Vanaman ja Mark Darin. He ovat jo hävinneet oman projektinsa pariin, joten Walking Deadin viitosepisodiin palkatulla Pierre Shorettella on Wolfissa raskas taakka: vahvistaa Telltale-brändiä loistavan pelikäsikirjoittamisen esikuvana. Vain Walking Deadin kakkoskautta vetävillä Nick Breckonilla ja Andrew Grantilla taakka on vielä vähän raskaampi, koska siinä on bonuksena ykköskauden onnistuminen.
Tiedän täsmälleen miltä heistä tuntuu, minulla on ihan yhtä haastava ja raskas ongelma niskoillani: tämä on jo neljäs iteraationi Wolf Among Usin arvostelusta. Kiusaus on kova tehdä kuin klooni ja toistaa itseäni, kierrättämällä niiden parhaat palat. Mitä jos ammattilaistyyliin googlaisi kirjoittajien nimet ja heruttaisi siitä muutaman kappaleen?
Päin vastoin kuin minä, Pierre kirjoittaa nappiin ja tekee melkein yhtä hyvää jälkeä kuin kävelevät kuolleet. Legenda Telltale-brändin taidoista loistaa yhä kirkkaammin. Suoritus on sikälikin hieno, että Wolf perustuu kehuttuun sarjakuvaan. Pierre Shorette haastaa siis itsensä itsensä Bill Willinghamin, muun muassa vuonna 2002 aloittaneen Fables-sarjakuvan luojan. Ja voittaa.
Miksi pelin nimi on TheWolf Among Us? Arvaapa miksi sen nimi ei oikein voi olla Fables Season One.
Ketä ne on ne Fablekset?
Koska Fables-sarjakuvasta ei ole YouTube-videoita eikä sarjiksesta suomennoksia, pikaisesti kerron mistä on kyse. Toisaalta sarjakuvasta voi viis välittää, peli kertoo kaikesta kaiken oleellisen.
Sarjakuvan (ja pelin) perusideana satu- ja tarinahahmot, fablet, elävät pakolaisina meidän todellisuudessamme, sillä tuntematon Vastustaja (The Adversary) on valloittanut yksi kerrallaan eri satuhahmojen kotiulottuvaisuudet. Kiinnostavaa kyllä, voisi kuvitella että kolme pientä possua ja prinssi Aladdin olisivat mahtuneet samaan satumaailmaan mutta ei, tuhannen ja yhden yön hahmot asuvat eri ulottuvuudessa. Fables-maailmaan eivät myöskään mahdu hahmot, joilla on lisenssipaperit voimassa.
Satupakolaiset ovat asuttaneet palan New Yorkista ja sitä kutsutaan Fabletowniksi. Meidät mundikset pidetään poissa hienovaraisella magialla. Fabletownissa asuvat ne fablet, jotka käyvät ihmisistä, mikä onnistuu esimerkiksi kalliilla glamour-loitsulla. Kuten pelikin kertoo Fables-maailmassa on ihan mahdollista lähteä baarista kotiin kera kauniin naisen, joka aamulla paljastuukin kauheaksi peikoksi.
Epäinhilliset ja/tai köyhät fablet asuvat piilossa maaseudulla, Farmilla. Se on muuten kiva ja kaunis paikka, mutta sieltä ei lähdetä.
Pelissä Fabletownia johtaa Päättömän ratsumiehen tarinasta tuttu Ichabod Crane, jonka oikea käsi on Lumikki, tai siis neiti Snow White. Hallinnossa yksi Ozin lentävistä apinoista on assari ja kerro kerro kuvastin -taikapeili osaa kertoa vaikka sen ken on maassa kaunehin, missä hän on ja mitä hän juuri sillä hetkellä tekee. Leegio tirkistelijöitä antaisi vaikka vasemman kätensä tällaisesta laitteesta. Jöötiä satuhahmoille ylläpitää Iso paha susi, joka ihmishahmossaan kulkee nimellä Bigby Wolf.
Minulla on toki kaikki Fablet sivusarjoineen, mutta en hirveästi arvosta niitä. Sarjakuvan ongelma on että se on amerikkalainen. Kuvitus on tehdään liukuhihnatyönä, jossa lyijykynämies luonnostelee kuvat, tussaaja piirtää päälle ja tietokoneella hoidetaan loput. Tekstiä on liikaa, ja kun Willinghamilla on muitakin nakkeja kuin Fables, juonenkuljetus laahaa normaaliin Vertigo-tyliin. Yksi ongelma on, että osa hahmoista lienee tosi tuttuja jenkkiyleisölle, mutta minä en kaikkia paikallisia klassikoita tunnista.
Willinghamin sarjakuvassa, tai anteeksi, sarjataiteessa (sequential art) parasta on sen perusidea ja alkupään numerot. Sarjakuvassa vedetään paljon tarinankaaria isolla hahmovalikoimalla, useassa maailmassa. Mielenkiintoisin aspekti eli satuhahmojen arkiongelmat mundiksien maailmassa, jäävät täysin taustalle. Ensi vuoden alussa ilmestyy numero 150, johon Fables-saaga (toivottavasti) loppuu.
Sutta muttei sekundaa
The Wolf Among Us sijoittuu sarjakuvia edeltävään aikaan, mikä on sikäli hyvä ratkaisu että siinä voidaan tapattaa hahmoja joita ei ole sarjakuvassa. Erona sarjakuvaan se on tiivis, noir-henkinen tarina, jonka valokiilassa on Fabletownin pimeä puoli, jotain mitä sarjakuvassa ei näy. Varsinaisen pääjuonen rinnalla kulkee Lumikin ja Bigbyn välille syntyvä jännite.
Joku tappaa fable-prostitoituja, siitä se alkaa mutta siihen se ei jää. Tarina laajenee kertomukseksi siitä, kuka Fabletownissa naruja oikeasti veteleekään. Mikään ei loppujen lopuksi ole sitä miltä näyttää, ja homma vedetään hienosti kasaan joka tavalla vaikuttavassa vitosepisodissa, siinä on susi kukassa. Pikkusormi pystyssä ihastelen yhtä mahdollisista loppuratkaisuista, joissa ”pahiksen” loppu heijastaa Bigbyn omaa satumyyttistä lopetusta, joskin ilman mahaan neulottuja kiviä.
Parin ensimmäisen jakson jälkeen jotkut mundikset sanoivat, että peli toimisi mainiosti ilman mitään satuhahmoja. Väärin, sillä satuhahmoilla ja vastaavalla kikkailu antaa uutta tuoretta makua muuten ehkä turhankin tutuntuntuiseen tarinaan. Esimerkiksi syy irtopäihin oli varsin kekseliäs!
Onhan se hauskaa kun yksi kolmesta pienestä porsaasta on Bibgyn ryyppykavereita, ja maistuu Punahilkasta tutulle Metsästäjällekin tärpätti. Herkkänä hetkenä, siis juovuksissa, hän kertoo Bigbylle, että hänellä ei oikeastaan ollut tarkoitus pelastaa Punahilkkaa, hän oli tulossa ryöstämään isoäitiä. Beauty ja Beast yrittävät epätoivoisesti ylläpitää elintasoaan ja pieni merenneito käyttää uusia jalkojaan strippiklubilla. Bigby itse vetää kuonoonsa kessua ja yrittää olla vetämättä muita kuonoon. Se että Bigby yrittää pitää sisällään piilevän sutensa kurissa, on pelin keskeisiä kuvioita. Kuten salolainen sananlasku tietää: ”Sitä susi naura, ku lammas parkku”.
Kun sarjakuvassa pitää olla joku englannin kielen rofessori että ymmärtää kaikki ah niin nokkelat kirjalliset viittaukset, pelissä suurimman osan henkilöistä tunnistaa jo suomalaisella yleissivistyksellä. Ne muutamat joita ei tunnista, kuten vaikka Georgie Porgie ja Bloody Mary, selviävät pelin selitysarkistosta.
The Wolf Among Us on laatutyötä. Välillä dialogi onnistuu heittämään jarrua päälle, mutta cliffhangerit ovat hyviä, sarjakuvan lukeneille varsinkin ensimmäinen oli ”Mitä himputtia!”-luokan kamaa. Mutta se mikä on tärkeintä on lopetus. Aivan sama jos neljä ekaa episodia saavat C.S. Forresterin kateelliseksi: jos viimeinen osa ei lyö kunnaria niin peli on hävitty. Walking Dead iski pallon kauas yli aidan, Wolf aidalle asti, joten vasta neljänteen osaan ehtineen Walking Deadin kakkoskauden lopussa voi arvioida tekeekö se hattutempun.
Telltale ei kyllä haastetta pelkää. Tulossa on peli Game of Thronesista, joka TV-sarjan voimalla on noin Sormusten herran veroinen fantasiailmiö. Siinä saa sulka jouhevasti kulkea pergamentilla! Aivan toisenlainen haaste on Tales from Borderlands, joka perustaa tuttuun postapokalyptiseen räiskintäpeliin. Sitä piilee feilauksen siemen, koska Telltale lähestynee asiaa huumorin kautta, ihan kuin silloin ennen Walking Deadin draamaa.
Olen melko varma että fabletkin palaavat, mutta toistaiseksi se on tämän pituinen se.
PC, saatavilla PS 3 ja 4, Xbox 360 ja One, iOS
90 + Pelit suosittelee
90
